Selitän nyt aika perusteellisesti, sillä toivoisin saavani selville syyt tilanteeseeni/mahdolliseen syrjäytymiseeni. Sekä neuvoja siihen, voiko tilanteestani päästä pois ilman apua.
Olen 28-vuotias mies, parisuhteessa, ollut työtön kohta viisi vuotta.
Lapsuudessa isäni pahoinpiteli koko muuta perhettä, alkoholi oli kuvioissa.
Koulussa olin sekä kiusaaja, että kiusattu. Isommat pisti minua turpaan, minä pistin pienempiä. Kavereita oli kyllä, en koskaan viettänyt vkonloppuja kotona, vaikka näin vanhemmiten olen ymmärtänyt olleeni se porukan "pelle". Minulle tehtiin "kepposia", joiden raakuus saa nykyään veren kiehumaan pelkästä muistelemisesta. Silloin vain nauroin, en ymmärtänyt ihmisten oikeaa pahuutta.
Koulut loppui, dokasin paljon, joka vkonloppu oli eri naiset. Faija pisti vihdoin pihalle, ja sossu järjesti kämpän. Ammattikoulu jäi kesken.
Duunissa ystävystyin helposti uusiin ihmisiin, ainut vaan et syystä tai toisesta sain kenkää aina ennen vakinaistamista, koeaika pidettiin ja sen perään ulos. Olin 23-vuotias, kun työpaikkoja oli takana n.20.
Noihin aikoihin tapasin myös naiseni, jonka ex pahoinpiteli viiden muun tyypin kanssa minut lähes hengiltä. Pitkän sairaalassaolon jälkeen aloin pelätä jopa kaupassa käyntiä. Jatkuvat töiden menetykset lannistivat myös. Nainen oli kaikkeni, en enää nähnyt edes kavereita. Lakkasin etsimästä töitä.
Kuuluin lopulta pitkäaikaistyöttömien joukkoon. Kunnallamme oli oma työryhmä tälle joukolle, jonka puhutteluun pian jouduin. Se oli koko elämäni senastisin suurin nöyryytys. Kuuntelin kaksi tuntia, kuinka epäonnistunut elämässä olen, miten olen kaiken sössinyt ja mokannut, joka ikinen asia kaivettiin esille, isäni pahoinpitelyä myöten. Syytettiin jopa rappiojuopoksi, vaikken alkoholia ollut käyttänyt enää vuosiin, mitä enemmän kielsin, sitä pahempi alkoholiongelmani heidän, ammatti-ihmisten, mielestä oli. Ovet paukkuen lähdin ja päätin etten koskaan enää tuolta hae "apua".
Sain pitkien oikeudenkäyntien jälkeen hyvät korvaukset tosta pahoinpitelystä. Pian aloin myös saada uusia tappouhkauksia. Asianajajani oli sitä mieltä, ettei noita kannattanut viedä enää oikeuteen, ja että jätkä lopulta lopettaisi uhkailut.
Kerran tein koiran kanssa iltalenkkiä, kun täysin tuntematon jätkä ohikävellessään vaan pisti turpaan. Sanaakaan ei sanonut. Edelleenkään en tiedä, liittyikö tohon vanhaan juttuun, vai mikä syy ikinä oli, mut ton jälkeen en kovin montaa kertaa ole ulkona käynyt.
Joskus harvoin näen kavereita, jos he tulevat meille. Itellä on oikeestaan mennyt mielenkiinto nähdä ketään. Nostelen kyllä painoja kotona, juoksen juoksumatolla ym, ja joskus mietin eläväni kun hamsteri, joka minulla lapsuudessa oli. Minulla on oma "juoksupyörä", ruokaa, vettä, ja elän omassa häkissäni. Naiseni siivellä. Ulkona en käy. Sossun asiakkaana en ole, mikään taho ei kai edes tiedä olemassaolostani.
Eli siis alussa mainitsemiini kysymyksiin palaten.....
Olen 28-vuotias mies, parisuhteessa, ollut työtön kohta viisi vuotta.
Lapsuudessa isäni pahoinpiteli koko muuta perhettä, alkoholi oli kuvioissa.
Koulussa olin sekä kiusaaja, että kiusattu. Isommat pisti minua turpaan, minä pistin pienempiä. Kavereita oli kyllä, en koskaan viettänyt vkonloppuja kotona, vaikka näin vanhemmiten olen ymmärtänyt olleeni se porukan "pelle". Minulle tehtiin "kepposia", joiden raakuus saa nykyään veren kiehumaan pelkästä muistelemisesta. Silloin vain nauroin, en ymmärtänyt ihmisten oikeaa pahuutta.
Koulut loppui, dokasin paljon, joka vkonloppu oli eri naiset. Faija pisti vihdoin pihalle, ja sossu järjesti kämpän. Ammattikoulu jäi kesken.
Duunissa ystävystyin helposti uusiin ihmisiin, ainut vaan et syystä tai toisesta sain kenkää aina ennen vakinaistamista, koeaika pidettiin ja sen perään ulos. Olin 23-vuotias, kun työpaikkoja oli takana n.20.
Noihin aikoihin tapasin myös naiseni, jonka ex pahoinpiteli viiden muun tyypin kanssa minut lähes hengiltä. Pitkän sairaalassaolon jälkeen aloin pelätä jopa kaupassa käyntiä. Jatkuvat töiden menetykset lannistivat myös. Nainen oli kaikkeni, en enää nähnyt edes kavereita. Lakkasin etsimästä töitä.
Kuuluin lopulta pitkäaikaistyöttömien joukkoon. Kunnallamme oli oma työryhmä tälle joukolle, jonka puhutteluun pian jouduin. Se oli koko elämäni senastisin suurin nöyryytys. Kuuntelin kaksi tuntia, kuinka epäonnistunut elämässä olen, miten olen kaiken sössinyt ja mokannut, joka ikinen asia kaivettiin esille, isäni pahoinpitelyä myöten. Syytettiin jopa rappiojuopoksi, vaikken alkoholia ollut käyttänyt enää vuosiin, mitä enemmän kielsin, sitä pahempi alkoholiongelmani heidän, ammatti-ihmisten, mielestä oli. Ovet paukkuen lähdin ja päätin etten koskaan enää tuolta hae "apua".
Sain pitkien oikeudenkäyntien jälkeen hyvät korvaukset tosta pahoinpitelystä. Pian aloin myös saada uusia tappouhkauksia. Asianajajani oli sitä mieltä, ettei noita kannattanut viedä enää oikeuteen, ja että jätkä lopulta lopettaisi uhkailut.
Kerran tein koiran kanssa iltalenkkiä, kun täysin tuntematon jätkä ohikävellessään vaan pisti turpaan. Sanaakaan ei sanonut. Edelleenkään en tiedä, liittyikö tohon vanhaan juttuun, vai mikä syy ikinä oli, mut ton jälkeen en kovin montaa kertaa ole ulkona käynyt.
Joskus harvoin näen kavereita, jos he tulevat meille. Itellä on oikeestaan mennyt mielenkiinto nähdä ketään. Nostelen kyllä painoja kotona, juoksen juoksumatolla ym, ja joskus mietin eläväni kun hamsteri, joka minulla lapsuudessa oli. Minulla on oma "juoksupyörä", ruokaa, vettä, ja elän omassa häkissäni. Naiseni siivellä. Ulkona en käy. Sossun asiakkaana en ole, mikään taho ei kai edes tiedä olemassaolostani.
Eli siis alussa mainitsemiini kysymyksiin palaten.....
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tee itsestäsi luonneanalyysi. Muista että työelämämme ja -kulttuurimme on aika yksiviivaista ja saneltua ja siihen pitää pystyä sopeutumaan vaikka näytellen jos oma persoona poikkeaa vahvasti edellytyksistä, mutta inhimilliset ominaisuudet sinällään eivät ole kelvottomia ja usein huono käytös on vain reagointia. Miksi et saanut pitää työpaikkojasi, sen voit saada vain itse selville.
Lapsuuden olosuhteet vahingoittaa monien monien mahdollisuuksia. Se on fakta.Luulen että psyykkinen kehityksesi on siksi viivästynyt (en tarkoita älyllistä valmiutta). Energia menee ongelmointiin eikä elämässä etenemiseen. Sikäli taisit tulkita väärin ja reagoida turhan vahvasti työttömyystyöryhmän keskusteluihin joten hakeudu uudestaan koska se on se käytännön kanava saada töitä ellet perusta itse yritystä. Pelkäät luonnollisesti nöyryytystä mutta he tekevät vain työtään. Jos saat helposti kontaktin ihmisiin voit jalostaa siitä jonkun käytännön taidon, tuo ominaisuus puuttuu monilta, mutta pelkkä viihdehöpötys ei riitä. Äläkä luovu ulkoilusta ei niitä ukkoja joka päivälle voi riittää tai ainakin alkaa selvitä henkilöllisyys.
Kiitos fiksusta vastauksesta. Pisti miettimään. Tosin tuo paikkakuntani työttömyysryhmän toiminta oli kyllä ihan reilusti epäammattimaista. Tässä parit keskustelun pätkät, jotka jäivät elävimmin mieleeni:
Työkkärin tyyppi: -Kuinka usein käytät alkoholia?
Minä: -En mä käytä alkoholia.
Työkkärin tyyppi: - Vastaa kun kysyn; kuinka usein käytät alkoholia?!
Minä: -Siis ku en mä käytä alkoholia, niinku ollenkaan. Kahteen vuoteen en oo käyttäny.
Työkkärin tyyppi: -Et siis pysty keskustelemaan aiheesta ollenkaan? Ei taida olla asiat kovin hyvin?
Minä: -Siis etkö sä tajuu, mä en oo käyttäny alkoholia kahteen vuoteen!? Erityistä syytä ei oo, ei vaan huvita juoda enää.
Työkkärin tyyppi: -Joo, no ei oo kyllä hyvin asiat. Jätetään sitten se aihe, kun et halua siitä puhua.
Toinen meni sitten näin:
Työkkärin t: - Ja oot siis käynyt psykiatrilla juttelemassa lapsuudestasi, tapahtuiko siellä jotain erityistä?
Minä: -Isä oli väkivaltanen, sen takia lähinnä kävin joo juttelemassa parit kerrat.
Työkkärin t: -Ja nytkö sinä sitten itket niitä menneitä, etkä voi käydä töissä kun isä löi lapsuudessa?! Kyllä kuule meillä kaikilla on ongelmamme, niistä täytyy vaan selviytyä. Ei kukaan voi jäädä työttömäksi ja hakea masennuksen takia eläkettä loppuikäänsä, vaan siks et isä on lyöny lapsuudessa.
Minä: -Siis täh?! Onko sulla jääny joku kuulolaite tänään himaan tai jotain? En mä mitään masentuneen papereita hakenu, tai oo ollu edes sairaslomalla kertaakaan! Etkö sä niinku oikeest tajuu mitä mä puhun?
Työkkärin t: -Joo, kyllä tää keskustelu on varmaan lopetettava tähän, ellet osaa edes käyttäytyä.
Minä: -Hieno homma.
Ja lähdin.
Siis meininki oli sitä, et ihan sama mitä sanoin, ni niillä oli se oikee vastaus. Kyllähän toi nyt aika vahvasti tuntu siltä ku syytettäis valehtelusta. Keskustelu lähti käyntiin jo siitä, et miettivät miksi lopetin 13-vuotiaana kesätyöt mansikanpoimijana. Jo tossa vaiheessa kysyin, et eikö tän tapaamisen tarkotus ollu saada mut työllistymään, ja miten ihmeessä siihen liittyi yli 10 vuotta vanhat kesätyöt.
Jokasiin potkuihin on ollu omat syynsä. Oli aika, jollon syytin itseäni, jollon työnantajia ja koko yhteiskuntaa. Lopulta vaan hyväksyin asiat. En kai voi syyttää näistä kaikista potkuista yleisesti muuta kun huonoa onnea.
Yritykseni kuitenki oli kova. Jos miettii miten monta työpaikkaa kuitenki sain. Ennen tota pahoinpitelyä jaksoin aina yrittää, vaik elämä olis miten potkinu. Varsinaisesti siis tahtoisin selvittää, olenko kokenut jonkin traumaattisen jutun, ja tää himaan jumittuminen johtuu siitä? Vai onko tämä ihan vaan sitä työttömyyteen liittyvää syrjäytymistä?
Varsinaisesti en siis pelkää, olen kyllä valmistautunut siihen, mihin en aiemmin ollut, mutta en vaan jaksais sitä enää. Mikään ei vaan huvita. Pienetkin asiat on hirveen vaikee toteuttaa.
Ei sinulta ainakaan älykkyyttä puutu. On myös onnsitanut, että olet päässyt noin hyvän ihmisen hoteihin. Hän varmaan saa sitten rahoilleen vastineen kun tuollainen järjestely teille sopii. Lapsuus ja nuo ikävät nuoruuden kokemukset ovat vieneet sinut sivuraiteille. Jos itse haluat niin sinussa on ainesta ihan vielä vaikka mihin. Osaat analysoida asioita, ymmärrät myös ihmisyyden ja vastuullisuuden. Ei tarvitse jäädä menneisyyden vangiksi.