Jeremia 31:21
Pystytä itsellesi kivimerkkejä, aseta itsellesi tienviittoja, paina mieleesi tie, polku, jota olet kulkenut. Palaja, neitsyt Israel, palaja näihin kaupunkeihisi.
Polku, jota Jumalan lapsina kuljemme on monimuotoinen, huolella merkitty, mutta silti kaikesta huolimatta välillä olemme hiukan eksyksissä, milloin olosuhteiden takia, milloin toisten ihmisten takia, milloin oman itsemme takia.
Alkumatka, varhainen aamu, voi olla hyvinkin kepeä, Jumala hoitaa vastasyntynyttä, Vastasyntynyttä ei useinkaan paina murheet, ei ole huolta huomisesta, kun ei oikein osaa edes olla huolissaan. Kaikki näyttää ihanalta ja selvältä, kysymyksiä ei ole. Polkua saamme taittaa Jumalan "kantorinkasta" käsin.
Sitten kun matkaa on jonkin aikaa kuljettu saattaa eteen tulla ensimmäinen ylämäki, joskus ylämäki osoittautuukin suorastaan vuoren jyrkäksi seinämäksi, jota lähdemme ylöspäin kiipeämään. Hiki virtaa, näkymänä saattaa olla rotko alhaalla ja pystyseinä yläpuolella. "Eikö tämä jo lopu, kunto ei kestä, näännyn janoon!!" Vaikeakulkuisella matkalla on kuitenkin tasanteita, joissa voi hengähtää, juoda virvoittavaa vettä, jopa ihmetellä, miten on tähänkin asti jaksanut jne. Jumala ei anna lastensa nääntyä matkalla, kyllä Hän näkee, minä hetkenä tarvitsemme lepopaikan, niitä on siellä täällä, tasaisin välimatkoin, vaikkei siltä aina tunnu.
Kuinka ollakaan, kun pääsemme vuoren huipulle, puiden lomasta avautuvat upeat näkymät, aurinko paistaa täydeltä terältä. Sokaistumme upeista näkymistä, niitä voisi jäädä ihailemaan loputtomiin, melkeinpä unohdamme jatkaa matkaa, mutta matkan täytyy jatkua, muuten emme ehdi ajoissa kotiin.
Matka jatkuu, tulee leppoisaa alamäkeä, polku on selkeästi merkitty, "Trallalallaa, tätähän on mukava kulkea, näin sitä kuljetaan kepeästi maaliin asti.!" ajattelemme ja askel toisensa perään taittuu mukavasti.
Alamäen jälkeen tupsahdamme varsinaiseen ryteikköön, on aina vain vaikeampi erottaa seuraava merkki polulta, mihin päin kulkea. Joudumme ottamaan askelen eteen ja askelen taakse, jotta erottaisimme, minkä puun takana seuraava merkki pilkottaa. Välillä tulee epäilys, että on eksynyt pahan kerran.Metsässä on pimeää, puun varjostavat eikä oikein tahdo nähdä merkkejä, pedotkin käyvät mielessä. Löytyväthän ne merkit vihdoin, kun oikein tarkkaan katsoo eikä anna pelolle valtaa.
Matkaa taittaessa aika kuluu, ilta lähestyy, fyysiset voimat alkavat huveta, uuvuttaa. Vaikka fyysinen heikkous astuu kuvaan mukaan, matkan varrella opittu auttaa jatkamaan, kokemus auttaa tekemään viisaita päätöksiä.
Sitten tuleekin eteen se "kinkkinen" paikka, polku haarautuu kahteen suuntaan, merkkejä näkyy siellä ja täällä. Kumpaan suuntaan lähden? Käytän järkeäni, Jumala on antanut järjen valon, joten käytän sitä ja valitsen suunnan. Sisäinen varmuus kertoo, että polku on oikea.
Olen innoissani siitä, että uskallan luottaa itseenii. Aivan varmasti kuljen kotia kohden, näen jo pilkahduksen kodin valoista metsän takaa ja sitten "Mitä???"....merkit häviävät, "Ei voi olla totta, olen kadottanut polun intoillessani!"
Rauhoitun, luotan siihen, että olen valinnut suunnilleen oikean suunnan ja merkit ovat vain hetken aikaa pois näkyvistä.
Hetken päästä löydänkin taas polun ja selvääkin selvemmät, jo tutuksi käyneet merkit, joiden avulla jatkan eteenpäin.
Jumalan silmät ovat kokoajan seuranneet kulkuani, Hän antaa minun iloita järjestäni, hiukan välillä harhaillakin. Jumala tietää, että löydän kotipolun mutkista huolimatta, koska minulla on tahto kulkea sitä. Jumalan juuri minulle valitsemaa polkua.
Loppumatka alkaa häämöttää, polku vain paranee, sukellan metsän hämärästä avarammalle, auringon säteet häikäisevät harvenevan puuston läpi ja valo vain kirkastuu...
Vihdoin olen kotona, ihana koti. Kotona keskiyön aurinkokin on silmiä häikäisevän kirkas. Kuinka kirkas onkaan sitten keskipäivä kotona Jumalan luona? Virvoittavaa vettä riittää yllinkyllin ja kaikki entiset, matkan rasittavat vaiheet on pois pyyhitty mielestä. Kohtaan rakkaita ihmisiä eikä kukaan enää muistele menneitä.
Pystytä itsellesi kivimerkkejä, aseta itsellesi tienviittoja, paina mieleesi tie, polku, jota olet kulkenut. Palaja, neitsyt Israel, palaja näihin kaupunkeihisi.
Polku, jota Jumalan lapsina kuljemme on monimuotoinen, huolella merkitty, mutta silti kaikesta huolimatta välillä olemme hiukan eksyksissä, milloin olosuhteiden takia, milloin toisten ihmisten takia, milloin oman itsemme takia.
Alkumatka, varhainen aamu, voi olla hyvinkin kepeä, Jumala hoitaa vastasyntynyttä, Vastasyntynyttä ei useinkaan paina murheet, ei ole huolta huomisesta, kun ei oikein osaa edes olla huolissaan. Kaikki näyttää ihanalta ja selvältä, kysymyksiä ei ole. Polkua saamme taittaa Jumalan "kantorinkasta" käsin.
Sitten kun matkaa on jonkin aikaa kuljettu saattaa eteen tulla ensimmäinen ylämäki, joskus ylämäki osoittautuukin suorastaan vuoren jyrkäksi seinämäksi, jota lähdemme ylöspäin kiipeämään. Hiki virtaa, näkymänä saattaa olla rotko alhaalla ja pystyseinä yläpuolella. "Eikö tämä jo lopu, kunto ei kestä, näännyn janoon!!" Vaikeakulkuisella matkalla on kuitenkin tasanteita, joissa voi hengähtää, juoda virvoittavaa vettä, jopa ihmetellä, miten on tähänkin asti jaksanut jne. Jumala ei anna lastensa nääntyä matkalla, kyllä Hän näkee, minä hetkenä tarvitsemme lepopaikan, niitä on siellä täällä, tasaisin välimatkoin, vaikkei siltä aina tunnu.
Kuinka ollakaan, kun pääsemme vuoren huipulle, puiden lomasta avautuvat upeat näkymät, aurinko paistaa täydeltä terältä. Sokaistumme upeista näkymistä, niitä voisi jäädä ihailemaan loputtomiin, melkeinpä unohdamme jatkaa matkaa, mutta matkan täytyy jatkua, muuten emme ehdi ajoissa kotiin.
Matka jatkuu, tulee leppoisaa alamäkeä, polku on selkeästi merkitty, "Trallalallaa, tätähän on mukava kulkea, näin sitä kuljetaan kepeästi maaliin asti.!" ajattelemme ja askel toisensa perään taittuu mukavasti.
Alamäen jälkeen tupsahdamme varsinaiseen ryteikköön, on aina vain vaikeampi erottaa seuraava merkki polulta, mihin päin kulkea. Joudumme ottamaan askelen eteen ja askelen taakse, jotta erottaisimme, minkä puun takana seuraava merkki pilkottaa. Välillä tulee epäilys, että on eksynyt pahan kerran.Metsässä on pimeää, puun varjostavat eikä oikein tahdo nähdä merkkejä, pedotkin käyvät mielessä. Löytyväthän ne merkit vihdoin, kun oikein tarkkaan katsoo eikä anna pelolle valtaa.
Matkaa taittaessa aika kuluu, ilta lähestyy, fyysiset voimat alkavat huveta, uuvuttaa. Vaikka fyysinen heikkous astuu kuvaan mukaan, matkan varrella opittu auttaa jatkamaan, kokemus auttaa tekemään viisaita päätöksiä.
Sitten tuleekin eteen se "kinkkinen" paikka, polku haarautuu kahteen suuntaan, merkkejä näkyy siellä ja täällä. Kumpaan suuntaan lähden? Käytän järkeäni, Jumala on antanut järjen valon, joten käytän sitä ja valitsen suunnan. Sisäinen varmuus kertoo, että polku on oikea.
Olen innoissani siitä, että uskallan luottaa itseenii. Aivan varmasti kuljen kotia kohden, näen jo pilkahduksen kodin valoista metsän takaa ja sitten "Mitä???"....merkit häviävät, "Ei voi olla totta, olen kadottanut polun intoillessani!"
Rauhoitun, luotan siihen, että olen valinnut suunnilleen oikean suunnan ja merkit ovat vain hetken aikaa pois näkyvistä.
Hetken päästä löydänkin taas polun ja selvääkin selvemmät, jo tutuksi käyneet merkit, joiden avulla jatkan eteenpäin.
Jumalan silmät ovat kokoajan seuranneet kulkuani, Hän antaa minun iloita järjestäni, hiukan välillä harhaillakin. Jumala tietää, että löydän kotipolun mutkista huolimatta, koska minulla on tahto kulkea sitä. Jumalan juuri minulle valitsemaa polkua.
Loppumatka alkaa häämöttää, polku vain paranee, sukellan metsän hämärästä avarammalle, auringon säteet häikäisevät harvenevan puuston läpi ja valo vain kirkastuu...
Vihdoin olen kotona, ihana koti. Kotona keskiyön aurinkokin on silmiä häikäisevän kirkas. Kuinka kirkas onkaan sitten keskipäivä kotona Jumalan luona? Virvoittavaa vettä riittää yllinkyllin ja kaikki entiset, matkan rasittavat vaiheet on pois pyyhitty mielestä. Kohtaan rakkaita ihmisiä eikä kukaan enää muistele menneitä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olipa hyvä ja elämänmakuinen kirjoitus.