_Lääketiede_ tuntee tämän sairauden koodinumerolla F40.1. (ICD-10 luokitus)
Mutta jopa suomalaiset psykiatrit, kuten eräs Jyväskylässä vaikuttava/rahastava Romanov antavaa ymmärtää, että kyseinen, _de facto sairaus_, on lähinnä suomalaisten, meidän tyhmien metsäläisten, kulttuurillisesti perinnölinen käytöspiirre, josta pääsee eroon ryhdistäytymällä ja ottamalla mallia sivistyneemmistä kansoista.
Suomessahan aikuinen ujo (F40.1) on lähtökohtaisesti tyhmä, juntti, peräkammarien olento, jolle saa nauraa, ja jonka saa syyllistää omasta kurjuudestaan.
(mihin vahvasti vaikuttaa suomalaisten sairaalloisen negatiinen käsitys suomalaisuudesta - psykoanalyysin paikka!? - ja siihen luonnollisella tavalla liittyvästä pohjoisesta pidättyväisyydestä)
Eräs Pekka-Eric Auvinen kärsi sosiaalisesta fobiasta.
Eräs Matti Saari kärsi sosiaalisesta fobiasta.
Jatketaanko nauramista?
Vai joko nostettaisiin aivolääketieteellisen toiminnan (ennen kaikkea psykiatria) tasoa Suomessa, puhumattakaan yleisestä asennoitumisesta hiljaisimpiin yksilöihin?
Mutta jopa suomalaiset psykiatrit, kuten eräs Jyväskylässä vaikuttava/rahastava Romanov antavaa ymmärtää, että kyseinen, _de facto sairaus_, on lähinnä suomalaisten, meidän tyhmien metsäläisten, kulttuurillisesti perinnölinen käytöspiirre, josta pääsee eroon ryhdistäytymällä ja ottamalla mallia sivistyneemmistä kansoista.
Suomessahan aikuinen ujo (F40.1) on lähtökohtaisesti tyhmä, juntti, peräkammarien olento, jolle saa nauraa, ja jonka saa syyllistää omasta kurjuudestaan.
(mihin vahvasti vaikuttaa suomalaisten sairaalloisen negatiinen käsitys suomalaisuudesta - psykoanalyysin paikka!? - ja siihen luonnollisella tavalla liittyvästä pohjoisesta pidättyväisyydestä)
Eräs Pekka-Eric Auvinen kärsi sosiaalisesta fobiasta.
Eräs Matti Saari kärsi sosiaalisesta fobiasta.
Jatketaanko nauramista?
Vai joko nostettaisiin aivolääketieteellisen toiminnan (ennen kaikkea psykiatria) tasoa Suomessa, puhumattakaan yleisestä asennoitumisesta hiljaisimpiin yksilöihin?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Kyllähän sitä esiintyy kaikissa maissa.
En tiennytkään että kouluampujat potivat sos. fobiaa. Pelko muuttuu tietysti vähitellen vihaksi ja inhoksi. Erään teorian mukaan koulukiusaajat kärsivät sos. fobiasta ja ovat kekanneet periaatteekseen "hyökkäys on paras puolustus".
Olen itse sos. foobikko joten täytyiskö tässä alkaa pitämään Auvista ja Saarta jonkinkaisina sankareina. Ei nyt sentään.
Nuo "ryhdistäydys nyt" -tyypit voisivat ainakin jakaa tuon kehotuksen mukana kunnollisia käytännön vinkkejä pelkojen voittamiseen ja sosiaalisissa tilanteissa toimimiseen. Tässä suosikkini, jotka ovat auttaneet minua:
http://elaparemmin.fi/blogi/vieraskyna-nain-harjoittelet-rohkeaksi-onnistujaksi/
http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2012/05/nariseepa-lattia-briliantti-avausrepla.html
http://jaanmurtajat.blogspot.fi/2011/04/peltoperspektiivi-ujot-snobit.html
On kyseessä sairaus tai ei, niin kannattaa miettiä miten voi parhaiten silti nauttia elämästä. Jokainen on itse vastuussa, ei lääkäri tai kukaan muukaan.
Mikä on lääketieteen hoito tuohon?
Lähteet olisi kiva liittyen Auvisen ja Saaren väitettyihin fobioihin?
Molemmilla oli skitsofrenia ja lääkitys laiminlyöty
Missä menee normaalin jännityksen ja sosiaalisen fobian raja? Vaikeita kysymyksiä...
No minulla nyt ainakin on sosiaalinen fobia ja vakava sellainen kun en uskalla edes puhelimessa puhua ja aika usein pelkään kavereidenkin tapaamista ainakin pitkän tauon jälkeen.
Tuo on erityisen ärsyttävää kun jo pelkän viikonlopun jälkeen tuntuu, että joutuu työkavereihin tutustumaan uudestaan. Millä siitä fobiasta muka pääsee, jos itsensä altistaminenkaan ei auta? Voin olla miten tahansa paljon ihmisen joukossa, mutta alan väsymään henkisesti ja aina "oman ajan" viettämisen jälkeen se ottaa taas oman aikansa että tottuu niihin ihmisiin, kunnes taas väsähtää ja kierre lähtee alusta. Perseestä.
Minuakin kiinnostaa, mikä on hoito, jota tähän pitäisi tarjota? Penääkö aloittaja siis lääkkeiden perään? Diagnoosi sellaisenaan tuskin auttaa paljoa.
"On kyseessä sairaus tai ei, niin kannattaa miettiä miten voi parhaiten silti nauttia elämästä. Jokainen on itse vastuussa, ei lääkäri tai kukaan muukaan."
Tämä!
Olen 44 vuotias ja sosiaalinen fobia alkoi itselläni oikeastaan koulun jälkeen, ensiksi tuli kahvikuppineuroosi joka seurasi vuosia. propral- lääkettä yritettiin, ei paljoa auttanut. Välttelin kaikki sosiaaliset tapahtumat: Hautajaiset jne. Onneksi edesmennyt mieheni ymmärsi asian. Hän jopa meni hautajaisiin puolestani (tunsi tietenkin vainajan). Tämä helvetti kesti ja kesti…nyt sain Venlaflaxin- nimistä ahdistuksen poistaja lääkettä…en voi uskoa tätä…enää ei tarvitse miettiä kaupan kassalla täriseekö kädet, ulkoisestihan (sanallisesti) olen aina ollut ok, ainoastaan tuo kätten tärinä…yhtä helvettiä. Mutta kait se lääke auttaa kun nykyään käyn töissä ja tuntuu etten jännitä enää sosiaalisia tilanteita lainkaan- vaikka kyllä se pelko mielessä on. Mutta niin vain auttoi- ajoin jopa vanhemmilla päivilläni ajokortin :-)
-Koulukiusattu ylä-asteelta saakka- siitä se tärinä alkoi ja sen pelko.
Ja lisäyksenä vielä, että jätin hyvin palkattuni työn sen takia, että minut olisi siirretty tiloihin (ennen oma huone) lama-aikana monen ihmisten pariin. Jätin työni samana päivänä. Pomo ei ymmärtänyt mutta minulle iski pakokauhu.
Mikä sinun pointtisi oli?
Minun silmiini tekstisi näytti siltä, että väkivallalle ei saa nauraa ja näitä ns. "heikompia" tulisi paapoa.
Olen itsekin sosiaalisten tilanteista kärsivä, mutta en oleta että muiden pitää tuntea oma kurjuuteni. Ei tarvitse!
He ovat niitä, jotka potkivat persuksille ja eteenpäin kun tekisi mieli jäädä vellomaan.
Kosto ei auta mitään.
Jos nyt välttämättä haluaisi kostaa, olisi se se, että näyttää oman vahvuutensa. Ei ota nokkiinsa ja pyrkii silti eteenpäin kaaoksesta huolimatta.
Olen säilyttänyt sos.tilanteiden pelon jo alussa omana tietonani vaikka ihmettelivät miksi en osallistu erilaisiin kekkereihin tai muihin vastaavanlaisiin. Minua on potkittu persuksille että "tulta päin, jokainen jännittää ja höpö höpö, kyllä sä pärjäät"-ajatuksin mutta kun en pärjännyt. Onneksi hain apua.
Ja tämä siis oma kokemukseni, ei ne lääkkeet (esim. luovuttu rauhoittavista ja hyvin tuloksin) ole se a ja o. Itsellä on se milloin tuntee itsensä turvalöliseksi ja Luojan Kiitos minulla on työ jossa saan toteuttaa itseäni, jännittämättä.
Tämä on vanha ketju, mutta kommentoinpa silti, kun en ole ennen tänne osunut...
Itsellä löytyy F40.1 -diagnoosi papereista. Sosiaalisten tilanteiden pelko on todellinen sairaus. Se ei ole ujoutta, joka on luonteenpiirre, ei sairaus. Itse olen taistellut tämän sairauden kanssa koko ikäni, työkyvytön olen ollut yli kymmenen vuotta. Monille sosiaalisista peloista kärsiville terapia, lääkehoito ja muut käytettävissä olevat keinot auttavat niin, että täysipainoinen elämä ja työssäkäynti ovat mahdollisia. Itselläni näin ei ainakaan vielä ole tapahtunut, vaikka minut on koko ajan otettu sairauden suhteen vakavasti ja olen saanut, ja saan edelleen, paljon apua. Avun kautta pystyn elämään edes jotenkuten, sitä täysipainoista osaa edelleen odottelen tulevaksi.
Se, mitä halusin sanoa tähän ketjuun ja aloitukseen liittyen, on tämä: Sosiaalisten tilanteiden pelko ei tee ihmisestä joukkomurhaajaa. Voi olla, että koulusurmaajilla on ollut sosiaalisia pelkoja, mutta eiköhän tuollaiseen tilanteeseen ajautuminen vaadi muitakin ongelmia. Omasta kokemuksesta sanoisin, että sosiaalisten tilanteiden pelko on sairaus, josta eniten haittaa aiheutuu nimenomaan siitä kärsivälle - ei muille. Se ei tee ihmisestä hyökkäävää tai epäsosiaalista - ennemmin sosiaalisista peloista kärsivät sellaiset ihmiset, jotka epätoivoisesti kaipaavat ihmiskontaktia, mutta eivät omien sisäisten traumojensa ja epävarmuuksiensa takia pysty menemään sosiaalisiin tilanteisiin tavalla, jolla haluaisivat. Itse koen hyvin vieraaksi ajatuksen, että toisia vahingoittamalla voisin jotenkin selättää pelkoni.
No joo, voisin tästä aiheesta kirjoittaa pidemmästikin, mutta ei ehkä ole oikea foorumi siihen tarkoitukseen... Joka tapauksessa, jos teillä on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, hakekaa apua mieluummin tänään kuin huomenna - omasta kokemuksesta voin sanoa, että näillä asioilla on taipumus pahentua ja kroonistua ajan myötä. Mitä varhaisemmassa vaiheessa apua hakee, sen helpommalla kaikesta pääsee eteenpäin.
Ja taas benzot ja SSRI-t juhlii...
En tiedä mitä minulle tapahtui ; oliko se Venlafaxin:in apua vai mitä, mutta olen muuttunut. En edes ajattele nykyään kaupan kassalla täriseekö kädet. Ajattelen vain että täriskööt, perhana jos tärisee. Ja ei oloe tärissyt- tosin nyt kun siitä ääneen kirjoittaa niin rupeaa taas miettimään josko ne tärisisi…mutta elämässä on isompiakin asioita, esim. läheisen ihmisen kuolema. Yritän ajatella näin.
Oli näillä Auvisella ja Saarella jotain muutakin. Itsellä sosiaalisten tilanteiden pelko, enkä tekisi pahaa kärpäsellekään.
Olikohan ne koulukiusattuja? Jompikumpi söi masennuslääkkeitä. Tosin molemmat noista passaa myös minuun, enkä siltikään tekisi pahaa kärpäsellekään.
No okei, suuttua osaan minäkin, mutta sanon vain pahasti ja tosi harvoin sitäkään.
Mielestäni kaikista paras "kosto" kiusaajille on oma menestys. En halua vajota kiusaajien tasolle tai vielä pahemmaksi.
Psykiatrian tasosta sanoisin senverran, että minun pelkoani on siellä tosi paljon vähätelty. En edes vuosikausiin saanut diagnoosia, vaikka se mitä luin sosiaalisten tilanteiden pelosta tuntui siltä kuin olisi itsestäni lukenut. Lässytetään vaan että "kaikki jännittää" jne.