En hyväksyisi pimeyttä, ahdingon väkivaltana

Nostin kortin lojumasta lattialta. Se oli, kuin pilviverhojen Cumulus-, aina varjosta niin lupaavana, "jakaminen", mutta kuin auringosta sinisen violettina kehänä runsaasti koristeellisuudesta etovasti vellovana, kuvaten täyttymystä, sinusta itsestä lähtöisin, muille vahingoittavana, luonnosta tukahtuneen avaran ikkunan takana.
-"Oi, se on niin kaukana", julisti keisari ja kuningas.

Kun katse, se peitti loistoonsa. Vastuutta, se vain kuristi ahdinkoon. Myrskyten vellovasta yltäkylläisyyden paljoudesta, se nosti jalustalle, niin pidetylle, kuin arvottomalle, tiedettynä yleisesti. Harvojen valittu, todellisuutena. Se julisti, turvautumatta, vain pystyssuoran seinämän, usein eteensä nostaen, käsin kahlehdituin vakaata varmasti kantaen.
Auringosta, valosta, se kuristi, kivulla, tiensä poluiksi täytti, auttaakseen.Se uhkasi, ja vapaus onnensa polkijalla, tiensä hyvinvointiin ainakseksi menettäneellä, oli niin kipuava neiti, tiensä tukahtuneena syntyjänä värttinänä kulkien etsin. Numeroitta, seisahtumatta, vain ahdasmielisyydettä arkensa muista ihmisistä täytti.
Se itselleen somisti, ulkokultaisuudesta. Aina painavin ketjuin, vain kivusta polttona tukahtuneen kivun, ja kahlehdituin käsin, ympyränä.
Ahdasmielisyydestä, loistokkaana koreutena, kidutuksessa auttajasta, toiselle ihmiselle, kehollensa eksyneenä tiensä poluiksi turhaan keksi.
Epätodellisuuden ympäristö, avaran ikkunan, lasisena häkkinä, ei luonut tulevaisuutta, ihmisen lapsena, karaten vapaudestansa, aivan inhimillisyydettä. Syyttävä käsi tajunnatta, tiedostamatta, vain osoittaen.
- Se haureus on katse ulkokultainen. Hän auttajan löisi, ihmeen löysi.
Kuka auttajan toisi?