Palaako elämänilo koskaan ?

Tyly kommentti ystävä ystävältä joka on menettänyt pitkäaikaisen elämänkumppanin ja monta vuosikymmentä koettu elämäntapa on jäänyt taakse. Ei kai kukaan toivu tuosta noin vain ja ole niin kuin ei mitään.
Ystävä ei ole itse kokenut vielä varmaan lähesen ihmisen kuolemaa.
Sisareni mies kuoli huhtikuussa, mutta heillä oli aikaa valmistautua yli puoli vuotta eroon - ehtivät olla melkein 40 vuotta onnellisesti yhdessä. Siskoni paras tuki on tytär ja hänen mies ja työ. Pelkäsin alussa että miten sisko kestää kun mies kuolee. Ihmeen hyvin hän on mielestäni selvinnyt. Ehkä se auttoi juuri kun saivat yhdessä valmistautua eroon, vaikka välillä oli toiveita jo parantumisesta. Myös toivo ja usko jälleennäkemisestä lohduttaa sisartani. Hän tavallaan hyväksyy sen että jokaisella on täällä tietty aika elettävänä ja nyt oli miehen aika lähteä. Jokainen suree tavallaan ja ei ole määrätty aikaa, miten kauan suru kestää.
Kyllä se joka tapauksessa ajan myötä helpottaa ja muuttaa muotaan.

osaanottoni,muuta en osaa sanoa,halaisin jos olis lähelläsi,voimia sinulle

ei siitä yli oikeen pääse koskaan. Muistot pikkusen haalistuu ajan myötä, mutta välillä pulpahtaa taas voimakkaana mieleen. Sillon toivoo kans omaa menoa.

Lämmin osanottoni ja halaus Anne471:lle. Elät sitä surutyön vaikeinta vaihetta, kun hautajaiset järjestelyineen ja perunkirjoituksineen ovat takanapäin. Koti on tyhyjä ja hiljaisuus ympärillä melkein käsin kosketeltavaa. Mikään ei sinua nyt lohduta, tiedän sen omasta kokemuksesta.

Toivottavasti sinulla on läheisiä ja ystäviä, joitten kanssa voit muistella miestäsi ja puhua tapahtuneesta. Puhuminen hiukan lievittää ahdistusta. Sinulle on vielä liian aikaista mennä esimerkiksi sururyhmään, jota voi lämpimästi suositella puolen vuoden tai vuoden päästä, jolloin siitä saa parhaan hyödyn.

Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin aika on se ainoa asia joka sinua ja jokaista surevaa loppujen lopuksi auttaa. Me ihmiset olemme yksilöitä ja erilaisia, joku toipuu surusta nopeammin, toinen hitaammin.

Suru ei koskaan unohdu, mutta sen kanssa oppii aikaa myöten elämään, kun yhteisten vuosien hyvät muistot alkavat kantaa. Voimia Sinulle.

Otan osaa.

Hei :)

Lämmin osanotto. Voin sanoa, että paikallasi on surullista olla ja tyhjänoloista. Olen kokenut sen kanssa, mutta en kuoleman kautta. Minulla oli avioero ja tästä syystä olen joutunut tyhjän oloiseen tilaan ja eteenpäin ei löydy polku jota jaksaisi kulkea. Joskus minusta tuntuu, että kuolema olisi ollut parempi vaihtoehto kuin avioero, siinä ei olisi sattunut sydämeen niin paljon.

Mutta jokainen ihminen on erillainen ja kokee asiat omalla lailla. Oli se sitten kuolema, avioero tai muu tapa menettää läheinen rakas, on se aina raskas paikka. Elämä tuntuu pysähtyneen ja olo tyhjä.

Jaksamista ja paljon positiivisia hetkiä elämässä. Uudestaan elämä on kuitenkin rakennettava. Niin myös minun, minulle jäi poika 7v joka aloittaa nyt koulun. Eteenpäin päivä kerralla.

Suruusi osaaottaen. Aikaa tarvitset uuden alun löytämiseen. Osallistumalla esimerkiksi sururyhmään löytäisit varmaan tien eteenpäin. Harrastus, lenkkeily ja uusi tekeminen tuovat vaihtelua arkeen. Jos surutyösi pitkittyy niin voit hakeutua ammattiauttajan puheille. Itse useita menetyksiä kokeneena olen selviytynyt ajan kanssa ja keskustelemalla samaa kokeneiden kanssa. Matkalle lähteminen ja uusien kokemusten kautta elämäsi voi saada uutta ulottuvuutta. Surutyöllä ei ole aikarajaa, jokainen suru vaatii oman aikansa. Aina jää jäljelle ikävä kun menettää läheisensä. Voimia tulevaan ja toivottavasti tästä on sinulle apua!

Läheisen kuoleman jälkeen ensimmäinen vuosi on se vaikein ja sen jälkeen yleensä helpottaa, ainakin vähän. Nyt sinulla saakin olla ilotonta ja surullista, mutta ajan kanssa löydät kyllä elämän ilon uudelleen ja sanonta aika kultaa muistot pätee tässäkin asiassa.

Toivottavasti sulla on ystäviä, jotka osaavat tukea sinua ja pyytävät mukaan, vaikka et jaksa nauraa ja olla samanlainen kuin ennen. Tietenkin läheisen kuolema muuttaa elämää ja ihmistä, mutta kuka määrittelee sen mikä on normaalia elämää ja mikä ei? Sinun elämässäsi on nyt suruaika ja sen osaavat tosiystävät ottaa huomioon. Valitettavasti ihmisillä on vain yleensä aika vähän niitä TOSIystäviä, jotka jaksavat rinnalla vaikeinakin aikoina. Netistä löytyy varmaan sururyhmiä, jos tuntuu siltä, että haluat jutella asiasta enemmän tai tavata ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa.

Voimia ja jaksamista sinulle Anne!

Kyllä se niin on elämäsi on tästä eteenpäin erilaista,mutta lohdutuksen sanoja;
Ajan kanssa helpottaa eikä se ilo elämästä kokonaan katoa! Menetin rakastamani miehen kohta kaksikymmentä vuotta sitten ja aina hän kulkee mukana.

Olen menettänyt ainoan lapseni yllättäen 1,5 vuotta sitten. Enkä ole vieläkään sinut menetyksen kanssa

puolisoni menetin 8 vuotta sitten, eikä mikään ole palannut takaisin. yksin herään ja nukun ja kääntelen asioita sinne tänne, mutta ilo on poissa ja pysyy luulen.

sen jälkeen äiti ja sitten siskoni pikku väleillä.

ystävät katosivat kukaan ei viis veisaa miten pärjää ja jaksaa.

jotavia on puheet tukemisista ja auttamisista, sellaista ei reaalissa ole.

Elämä on niin ihmeellinen asia ettei tiedekään sitä pysty täysin selittämään. Sure niin kauan kun surettaa ja elä elämääsi parhaasi mukaan. Joku päivä asia ei enää paina mieltä samalla tavalla. Jäljelle jää lievä haikeus mutta kykenet silti näkemään maailman kauniina paikkana. Olet ainakin elänyt elämää kun olet saanut elää sitä ihmisen kanssa joka on jättänyt paljon muistoja. Traagisempi kohtalo on niillä ketkä joutuvat viettämään aikansa yksin, olet siis yksi onnekkaista!

Kuten kaikkien muidenkin kohdalla, sinunkin olosi helpottuu vielä, muista se!

Äitini kuoli -94 syöpään. Itse oli nuori työssäkäyvä äiti, jolla pienet lapset. Ensimmäisestä vuodesta en muista oikein mitään. Kuten edellä on sanottu, surutyöllä ei ole rajaa. Tärkeää on kuitenkin surra, onhan kyse luopumisesta, erään aikajakson päättymisestä. Lohtua tuo kuitenkin yhdessä vietetty aika ja yhteiset muistot. Jos olet uskossa niin on toivo uudelleen kohtaamisesta. Puhuminen auttaa. Kuoleman läheisyys vaan on sellainen, että se kaikottaa ihmiset ympäriltä, ehkä tunnetaan avuttomuutta siitä miten auttaa.Eräs työtoverini sanoi ettei hän tiedä kuinka auttaa. Vastasin ettei tarvitse tehdä mitään, riittää jos jaksat joskus kuunnella. Juttelin lähes kaikille mahdollisille jopa kaupan kassalle. Itkin ja itken joskus vieläkin kun ikävä iskee. Perheeni ja ystävien avulla kuitenkin selvisin siitä.

Otan osaa. Ei taida olla sanoja, jotka nyt auttavat. Voi sanoa vain jotain latteaa: aika auttaa. Se nimittäin on totta. Surun pitää kulua pois. Sitä ei voi lopettaa napista painamalla.

Terminal loss ... lopullinen menetys. Se ihmiselle vaikea asia. Silloin kuolee itsestä aina joku osa.

Rohkeutta. Elä niin kuin miehesi sinun toivoisi elävän tässä tilanteessa.

Osanottoni ! Itse olen menettänyt vuosituhannen vaihteen jälkeen jälkeen neljä läheistäni. Suurin menetyksistäni oli kuitenkin tyttäreni. Olin aina kuvitellut, että jos lapsilleni jotain tapahtuisi en tulisi siitä ikinä selviämään. Syvällä olikin käytävä "surun virrassa", mutta pikkuhiljaa elämä alkoi taas muuttua, ei entiselleen, vaan sellaiseksi, että ilonaiheitakin löytyi. Nykyään olen niin kiitollinen kaikista hyvistä asioista... Tyttäreni on nykyään oikeastaan lähempänä minua kuin koskaan eläessään. Hän on läsnä joka hetki. Harvoin mainitsen nimeään, mutta kaikkea ympärilläni olevaa/tapahtuvaa katselen ikäänkuin hänenkin silmin... on olemassa kaksi eri aikaa: ennen hänen kuolemaansa ja nyt jälkeen. Vieläkin tunnen joskus vastenmielisyyttä esim. avata jotain viikkolehteä, joka on ajalta "ennen". On tuleva vielä aamuja, jolloin heräät, etkä ihan ensimmäisenä ajattele painajaista, joka hänen kuolemansa on, vaan jotain muuta, johon silmäsi kohdistuvat... jos sinulla on esim. lapsia. Minä havahduin, hitaasti kyllä, mutta onneksi huomaamaan, että minullahan on kaksi muutakin lasta!!

Myös minun poikani kuoli hyvin nuorella iällä. Aluksi yritin selviytä kun tein jotain koko ajan, olin vuorotöissä, opiskelin, mutta liikunta on paras lääke. Lähde juoksemaan luontoon, huomaat kuinka saat voimia ja mieli piristyy.

Yllättävä poismeno on varmasti shokki , minun kohdallani kumppanin 4v, kestänyt sairastelu parantumattomasta on tuonut mietteet tulevasta . Mutta milloin se tapahtuu ? . Miten sen jälkeen muodostan arkisen elämän ?

Aika auttaa . Älä jää yksin , pidä ystävät lähelläsi.

Osanottoni. menetin tuoreen mieheni vuonna 2007 yhtäkkisesti. Silloin maailmani meni täysin ympäri, elin parivuotta kuin usvassa. itkin todella paljon ja hyvä niin, koska surutyö pitää tehdä ennen kuin elämä voi jatkua. Vielä tänäkin päivänä joskus harvoin kylläkin itken kyyneleilläni itseni uneen. Pidä ystävät lähellä äläkä silti jää kotiin, ulkoile paljon, harrasta jotakin, keksi jotakin uutta tekemistä kun siltä alkaa tuntua. Minäkin olisin halunnut lähteä silloin kun mieheni kuoli, syytin häntä miksi hän jätti minut tänne ja lähti, välillä mietin vaihtoehtoja, mitäpä jos... niiin hän voisi vielä elää. Nämä ajatukset ovat jääneet taakse ja olen jatkanut elämää.
Sure ihan rauhassa...älä lähde jatkamaan elämää liian aikaisin. Anna nyt ajan kulua. Halaus.

Minulta kuoli tytär 18-vuotiaana 13 vuotta sitten, hänkin syöpään. Tämän jälkeen alkoi vuosia kestänyt huoltajuusriita pienestä pojastani. Tiedän tunteesi, ilo on kadonnut minunkin elämästäni, oikein missään ei tunnu olevan mitään järkeä vieläkään.

Osanotot...
Tyhjä koti, eli ei siis lapsia, tai ne ovat muuttaneet pois jo.
Muuta jonnekkin muualle, aloita alusta. Itseasiassa muuta pois koko maasta, jonnekkin muualle ja ala tekemään jotain täysin muuta.

Sanotaan että aika parantaa haavat. Itse menetin isäni jo vuonna -79 olin itse silloin vasta 15 ja isäni pikkasen päälle 40 ja veljeni menetin 93 tapaturmaisesti aluksi luulin etten ikinä selviä näistä,mutta aika on parantanut haavat muistot on säilyneet. Puhuminen auttaa ja hyvät ystävät.

Menetin mieheni runsas kaksi vuotta sitten. Ikävä vaivaa silloin tällöin mutta toisaalta on mieleeni tullut ajatus,mieheni näkee minut,kotini ja suruni. Hän saattaa olla hurheissaan kun suren,siksi en halua pahoittaa hänen mieltään surullani. Tiedän ,että hänen on nyt hyvä olla kun kivut ja tuskat ovat pois.

hakeudu ihmisten pariin ,ala jotain kerhoa syksyllä,liiku paljon ulkona,Tiedän ikäväsi on nyt suuri mutta se helpottaa kun aikaa kuluu...

Voimia Sinulle Ystävä !!! Päivä kerralla eten päin!!! :)

Jonain päivänä taivaat aukeaa ja olette taas yhdessä. Tuolla puolen on kaikki
hyvin, koska se luvattu. Herran haltuun!

Ei oikeastaan oo mitään neuvoa siihen miten selviytyä koska jokainen ihminen on erilainen ja käsittelee tai jättää käsittelemättä asioita... Minun neuvoni on että älä jää yksin.. Jos kukaan läheinen tai ystävä ei voi auttaa sinua niin mene puhumaan jollekin joka voi auttaa sinua, henkilö joka on täysin ulkopuolinen, psykologi tai muu sellainen. Asian sisälleen työntäminen ei auta.. Toki on helppo sanoa sitä ja tätä. Sinun täytyy kohdata asia silmästä silmään, se on kivuliain mutta suorin tie. Elämä on siitä paska että kun vanhenet niin sitä mukaa se vie sinulta tärkeitä henkilöitä. Jokainen meistä lähtee ajallaan ja sille emme voi mitään. Sen tiedän että varsinainen elämä ei lopu tähän kun kuolee, se jatkuu toisaalla ja uskon että miehelläsi on oikeasti kaikki hyvin ja hänkin varmasti toivoo että pääset asian kanssa sinuiksi jonain päivänä.. Toivon sinulle sylin täydeltä kaikkea hyvää ja voimia. Tämä on tilanne jossa ystävyys punnitaan. Ne jotka sinua rakastavat, auttavat sinua pääsemään eteenpäin. Peace and love to you all!!

Vaihda maisemaa ja aloita uusi elämä...! ;-)

Jos takana on 30 yhteistä vuotta eikä koskaan ole juolahtanut mieleen, että sellainen päivä tulee eteen, kun jompikumpi lähtee, koska tänne ei kukaan ole jäänyt eikä jää, niin tyhjää lienee päässä ollut jo ennenkin. Pitäisikö ruveta täyttämään?

Osanottoni. Niinkuin monet ovat tänne kirjottaneet että aika on paras lääke,se on totta. Mikään eikä kukaa ei pysty ottaa sulta sitä surua ja tuskaa pois,mutta voit itse sitä lieventää edes vähän esim. liikkumalla,tekemällä uusia asioita joita et ole koskaan tehnyt mutta olet halunnut. Puhu asiasta läheisillesi ja myös vertaistuki voi helpottaa.Menetin oman mieheni 2 vuotta sitten,hän lähti omankäden kautta.Minun ympäriltäni hävisi silloin hyvin paljon ihmisiä joita olisin silloin tarvinut. Ensimmäiset 1,5 vuotta oli hyvin vaikeaa aikaa. Pikkuhiljaa tuska ja suru alkoi helpottaa.Eräs ystäväni joka oli tuntenut mieheni sanoi yksi päivä yhtäkkiä "pitkästä aikaa näen kun sä hymyilet." Se lämmitti mieltä todella paljon.
Yhtäkään päivää ei ole ettenkö miestäni ajattelisi,mutta hänestä ajattelen että nyt hänellä on ainakin hyvä olla..

Elä päivä kerrallaan,kyllä se päivä vielä koittaa kun sinäkin taas hymyilet..Voimia!

Kliseiset kommentit, kuten "aika parantaa" yms. kuulostaa nyt varmasti välillä jopa raivostuttavilta. Tämä sinun ystäväsi on vähän tylysti sanonut. On normaalia surra jopa yli vuosi ja kovastikin. Ensimmäiset juhlapyhät yms. joulut ja uudet vuodet sen ensimmäisen vuoden aikana ovat rankkoja. Kuolema pitää aina hyväksyä ja se on hankalaa. Kenenkään elämä, joka tunsi miehesi hyvin, ei ole enää samanlaista ja sinä olet se joka suree pisimpään. Elämän ilo palaa pienissä erissä ja toivottavasti parin vuoden päästä osaat muistella ilolla hyviä hetkiä ja ymmärrät että se klisee "hän haluaisi sinun nauttivan sinun elämästäsi, vaikka onkin itse poissa" pitää paikkansa. Ei varmasti loukkaa hänen viimeisiä toiveitaan jos vielä hymyilet ja iloitset täysin rinnoin elämästä joskus vielä. Mutta se ottaa aikaa. Varaudu siihen vuoteen ja koita rakentaa elämää uusiksi niistä hyvistä asioista mitä sinulla vielä on.

kyllä se palaa.aikanaan mun vaimo teki itsarin noin 7v.sitten jäi poika mulle jos poikaa ei ois ollu oisin varmaan menny ittekin.suru vaatii aikaa.päivä kerrllaan niin sanoakseni,muista "paistaa se päivä risukasaankin joskus". mun lause on sulle pieneeen pieeneen pisaraan saat maailmat mahtumaan.

Surutyöstä suurin osa on oma identiteetin uudelleenarviointia. Puhuminen helpottaa siinä ja aika. Tunteita ei pidä työntää sivuun, vaan on parempi käsitellä myös negatiiviset ajatukset sitä mukaa kun kulloinkin jaksaa. Sellaiset harrastukset joissa joutuu keskittymään täysin siihen tekemiseen antavat psyykelle sen tarvitsemaa lepoa. Ensialkuun on kuitenkin tärkeintä huolehtia arjen sujuvuudesta ja jos sen jaksaa päivä kerrallaan, niin siinä on aivan riittävästi, myöhemmin sitten vähitellen muuta.

Kaikkea ei pidä vyöryttää pelkästään surun syyksi, naisilla elämäntäyteiset vuodet kuluu nopeasti ja viidenkymmenen jälkeen viimeistään sitä joutuu opetettelemaan uudenlaisen tavan elää ja olla.

Minä menetin 19v poikani sydänkohtaukseen armeijan sängyssä nukkuessav -95. Se oli kuin pää ois lyöty seinään ja siitä jaloilleen ja elään kiinni meni vuosia.Puhuin paljon toisille ihmisille ja kirjoitin kirjeitä pojalleni jossa kerroin tunteistani ja ikävästäni.Joka päivä se on mielessäni ja vastausta en ole saanut MIKSI?? hän ei saanut elää.Monien vaiheiden kautta olen saanut elämästä kiinni. Helppoa se ei ole ollut mutta uskon että kerran vielä kohdataan ja vastaus kysymykseeni tulee. Hyväksyny en ole sitä että elämää pursuava ihminen otetaan pois.Aika tekee tehtävänsä ja kun pidät elämän narusta kiinni niin aurinko vielä paistaa

Voimia Sinulle. Aina löytyy syy jatkaa omaa elämää. Harrastukset, hyvät ystävät ja oma elämänasenne auttaa. Ei kannata jäädä murehtimaan, vaan mennä eteenpäin, koska tää elämä on kliffa juttu.

Niin.Olen menettänyt myös mieheni ja elämäni.Se ei koskaan enää palaa.Joskus ymmärsin intialaisia ,jotka polttivat vaimon miehen myötä.Mutta mutta elämä jatkuu.Löysin uuden kaverin.Sukulaiset järkyttyivät,mutta nyt olen ollut hänen kanssaan viisi vuotta.Ulkoisesti olin uusi,mutta sisäisesti kaipasin vanhaa.Olin kahtia jaettu,mutta olen vuosien kuluessa kasvanut vähitellen taas kokonaiseksi.Toivon sinulle kaikkea hyvää eikä sinun tarvitse tehdä juuri näin vaan tee se mikä tuntuu hyvältä.Voimia sinulle sisäiseen kasvuun!

Voimia sinulle ja jaksamisia toivottelen.
Elämä palaa uomiinsa pikkuhiljaa, toisella nopeammin toisella hitaammin.
Kun menettää puolison se tekee kipeää, vaikka sen menettäisi vain eron vuoksi.
Minun mieheni jätti minut toisen naisen takia ja kaikki tapahtui kuin salaman iskusta mitään ennalta aavistamatta.
Sinä tiedät ettei sinun miehesi jättänyt sinua toisen takia, sinun ei tarvitse miettiä kaiken aikaa mikä minussa on vikana kun en enä kelvannut hänelle, huoliiko enää koskaan kukaan minua ja itsesyytökset ovat kamalat.
Sinun puolisosi elämä päättyi korkeamman käskystä, et joutunut hylätyksi kuin minä jouduin.
Koskee varmaan vielä sinuakin kun muistelet niitä ihania yhteisiä aikoja, minä mietin vain että oliko minulla kaikki vain valhetta puolisoni puolesta..
Voimia sinulle..

Haluaisin jakaa kanssasi videon, joka on täysin mullistanut käsitykseni syövästä, paranemisesta, kuolemasta, kuoleman jälkeisestä elämästä ja elämästä yleensä.

http://www.youtube.com/watch?v=gWf8V1PXN-k&list=PLkvfKrW6cwjjf-TDwInPDF_Gac4gOWPgp&index=5

Muitakin videoita häneltä on, ja on hänellä omat sivutkin, mutta tuon linkin haastattelu on yksi parhaita. Miehesi voi hyvinkin olla tietoinen jopa ajatuksistasi ja tunteistasi. Puhu hänelle (varmaan puhutkin). Tapaatte taas, kun itse tulet maallisen elämän loppuun. Hänellä on nyt hyvä olla. Anita Moorjanilla oli myös syöpä, ja lääkärit ennustivat, että hän ei selviäisi enää yön yli. Hän koki lähes kuoleman, parani muutamassa päivässä, ja on ollut sen jälkeen inspiraatio tuhansille, toivon, että myös sinulle.

veljeni meni taannoin oli lapset ja muija!sanoin joskus veljel et lopeta tuo järjettömyys,mut ku eli viel nuoruttaan ei tajunnu!vaik ei tämä vertaus sovikaan,niin HYVÄ OLIS MUISTAA KAIKKIA ENNE KU NE ON LEVOS!sillo on myöhäst.

Hymyile,piristy,sillä kuolemalla on tuhatkaupalla kullattuja nimiehdotuksia joista yksikään ei ole vielä sinun.

KUOLEMAA EI OLE OLEMASSAKAAN.

Miehesi ei ole kadonnut yhtään mihinkään, hän on yhtä todellinen kuin aina ennenkin. Se ettet näe tai tunne häntä enää, ei kerro mitään todellisuudesta. Tämä kokemamme "todellisuus" on pelkkä illuusio, ja sen jokainen tulee näkemään, ennemmin tai myöhemmin.
Pystymme kokemaan vain yhdenlaisen elämän kerrallaan, ja tämä elämänvaihe on välttämätön jokaiselle sielulle. Miehesi aika oli yksinkertaisesti siirtyä eteenpäin, sinä seuraat joku päivä perässä.

Miehesi on nyt vapaa, joten lopeta ihmeessä sureminen. Hän on nyt onnellinen (ellei ollut pahantahtoinen ihminen), ja hän ei varmasti halua sinun surevan ja olevan onneton. Ikävä tottakai jää, mutta muista, tulet näkemään hänet kun oma aikasi koittaa.

Jos ymmärrät englantia, voin kertoa sinulle liudan kirjoja, jotka TODISTAVAT että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Siitä on olemassa tieteellisiäkin todisteita, mutta siitä suurimmalla osalla ihmisistä ei ole valitettavasti hajuakaan.

Joku päivä tulet tajuamaan että surit aivan turhaan.. Älä pilaa elämääsi suremalla ihmisen perään joka on elävämpi kuin koskaan!

Jokainen tietää joskus kuolevansa ja myös sen mahdollisuuden,että rakkain poistuu ensimmäiseksi.Vain ne,jotka ovat kokeneet menetyksen,tietävät,miten paljon yksinäisyyttä ja surua se tuo tullessaan...

jos tarvis,emmehä ketään elä ikuisest eli nauttikaamme miten tahtoo!elämä on nauttimist varte .

Kuoleman jälkeen, kun käytännön asioita pitää hoitaa, on helpompaa. Kun hautajaiset ja perunkirjoitukset on ohi, alkaa vaikeampi surutyön vaihe. Ensimmäinen vuosi on vaikeinta. Vuoden kierto on jotenkin sellainen, että sen kokee aikaisempia muistellen. Niinpä ensimmäinen vuosi on raskain, seuraava, kuoleman vuosipäivän jälkeen, enteilee, jo seesteisempää. Rakas ihminen on yhä yhtä poissa kuin ennenkin, mutta perspektiivi muuttuu.

Kuitenkin jokainen rakkaansa menettänyt voi tukeutua - rakkauteen! Rakkaus ei kuole. Klisee, kyllä, mutta hyvin totta. Kuollut rakas ihminen ei ole voinut kuolemaa tehdessään muuta kuin toivottaa elämää jäljelle jääneille rakkailleen, eikä tämä toive ole kuollut hänen mukanaan.

Osanottoni suruusi.

Ketjussa monet jo sanoivatkin,että täytyy surra rauhassa aikansa ja jutella ystävien kanssa.Yhdyn heihin.
Yhden asian haluan kuitenkin sanoa:Näin aluksi kannattaa käydä sururyhmissä avaamassa mieltänsä vaikkei oikein jaksaisi.Lisäksi on myös ihan terveellistä käydä myös ammattilaisen kanssa(psykologi,sairaanhoitaja )juttelemassa,joilla on enemmän asiantuntemusta surun kohtaamisesta.
On toki hyvä jos on ystäviä joille puhua,mutta täytyy muistaa se,ettei ystäviään voi ihan liiaksi asti rasittaa.Aika pöljästi sanottu,mutta tarkoitan tällä vain sitä,että kun ystäviä käyttää tukena surun käsittelyssä täytyy samalla yrittää oppia myös surusta pois.
Kokemuksella voin kertoa,että olen ollut neljä vuotta ystäväni tukena hänen jäätyä leskeksi eikä hänen surunsa hellitä millään.Ulkopuolista apua ei suostu ottamaan vastaan vaan itkee ja murehtii aamusta iltaan ja parhaimmillaan soittaa viisikin kertaa päivässä jauhaen uudestaan ja uudestaan samat asiat.Sanoisin,että tilanne on hyvin raskas myös minulle,joka yritän pitää häntä "kasassa".Enhän toki häntä hylkää,en missään nimessä,mutta ole todella väsynyt tähän samojen asioiden jauhamiseen.Yritän keksiä usein jotain tekemistä,että hän saisi ajatuksensa muualle,mutta surussa rypeminen vaan jatkuu paikasta ja tekemisestä riippumatta.Lisäksi hän itkee täysin avoimesti ihan yleisillä paikoilla ja saattaa alkaa ventovieraille selvittämään leskeyttään......Ilmeisesti minun on vain pakko viedä hänet lääkäriin.Ei tästä muuten tule mitään.

Toivottavasti sinun surusi hellittää aiemmin kuin hänen,ihan itsesikin takia.Tsemppihalaus sinulle ja ystävillesi ,jotka tukevat sinua.

Hei.Surullista mutta en voi sanoa muuta kuinettä aika vain auttaa.Yksin ei kannata jäädä murehtimaan vaan käydä jossain vaikka ei niin huvittaisikaan, saa hetkeksi muuta ajateltavaa.Vuosi menee surressa ainakin,sen jälkeen tulee kaipaus ja välillä niitä surun hetkiä mutta elämä jatkuu silti.Itse olen menettänyt lapseni ja itsemurhan seurauksena sisareni ja parhaan ystäväni.Edelleen kaipaan kaikkia niin paljon että sattuu,itkukin tulee aika usein.Olen kuitenkin tehnyt asioita ja koitan elää tämän oman elämäni loppuun nin,etten katkeroidu ja saisin mukavia kokemuksia,matkoja yms.Kyllä se siitä, jaksamista ja muista jutella ystävien kanssa surusta tia sitten tilaa aika terapiaan,se oikeasti auttaa.

Surutyö kestää aikansa. On ihan normaalia tuntea noin. Itke. Kerro läheisillesi tunteistasi. Hae ihmisten seuraa. Puhu, älä jää yksin miettimää suruasi. Ilo tulee myöhemmin kuin pieninä pisaroina. Joskus ihmisten sanomiset loukkaa syvästi mutt.....ei ne ymmärrä kun eivät ehkä ole vielä kokeneet samaa.
Voimia ja siunausta sinulle t: miehensä 3½ v. sitten menettänyt.

Menetin oman avopuolison vuosi sitten kuuden vuoden liiton jälkeen. Eroa verrataan kumppanin kuolemaan. Siltä se myös tuntuu. Oikeasti kaikki on kiinni omasta päästä mitenkä suhtautuu omaan menetykseen. Tällä en aliarvio ja ylistä ketään joka on menetyksen kokenut, menetys on kuitenkin aina menetys ja se koskee. Onhan niitä ihmisii jotka ovat olevinaan ettei se satu - mutta menetys on niin iso juttu että kaikki muu kuin suru on valhetta. Suru pitää surra (pahimmasta eroon) ja elää sitä yhtä ja ainoaa elämää mitä meillä itsekullakin on.

En tiedä, oletko kristitty, mutta jos olet... muista, että miehesi on paremmassa paikassa. Kaikella on määräaikansa sanoo Saarnaaja raamatussa. Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä ne pois jne. Suruaika kestää, mutta muutokseen tarvitaan usko. Elämänilon palaaminen ilman uskoa on huomattavasti vaikeampaa.

Miehesi kohdalla elämä ei ole päättynyt. Vain täällä maan päällä. Rakkaus elää edelleen ja saakin elää. On vain muistettava, että nyt hänellä on parempi olla. Ei ole enää kipua, ei surua vaan loppumaton elämä.

Rakkaus on tunne. Sillä ei ole mitään tekemistä fyysisen olemassolon kanssa. Se on henki. Rakkaudesta ei tarvitse luopua. jos lähiomaisen menettää. Hän elää edelleen muistoissa.

Mutta jospa laittaisit jollekulle uskovalle rukouspyynnön. Joskus sitä ei osaa tehdä. Pelkkä huokauskin on rukous. sajg

Mun muija lähti toisen miehen perään 7 vuoden seurustelun jälkeen enkä koskaan ole häntä sen koommin nähnyt. ihan sama kuin olisi kuollut. Se tapahtui kertarysäyksellä (vain yksi ilmoitus).

Jatka elämääsi ja etsi siihen uutta sisältöä... voimia vaan:)

Osanottoni sinulle Anne. Sisareni mies kuoli kesäkuussa, syöpään hänkin. Tosin heillä oli yhteistä aikaa vielä vuoden verran ja kovasti toivoa että puoliso paranisi mutta toisin kävi. Pari päivää ennen juhannusta oli siunaus. Kyllä sisarellanikin on synkkiä hetkiä ja surutyö vasta alussa. Hän on kuin jalkapuoli kun aina olivat miehensä kanssa yhdessä. Yhteistä elämää heilläkin ehti olla yli 30 vuotta. Lapsilla on oma elämänsä eikä heitä voi sitoa samaan suruun äitinsä kanssa, toki hekin isäänsä surevat. Yritämme parhaamme mukaan täältä satojen kilometrien päästä tukea siskoamme. Elämä jatkuu vaikka vaikealta tuntuukin. Itkemme yhdessä, nauramme yhdessä, mietimme elämän tarkoitusta jota ei voi ymmärtää... Luotamme että elämä kantaa,kliseitä kaikki tyynni, mutta mennään yhdessä eteenpäin ja katsotaan mitä meille kaikille on tälle matkallemme varattuna. Sinuakin vielä tarvitaan, et ehkä ole sitä vielä jaksanut niin ajatella mutta kuitenkin. Älä jää yksin, ota aina yhteyttä ystäviisi vaikka välillä tuntuukin ettei enää kehtaa vaivata mutta voin sanoa että kyllä kehtaa, näin olemme mekin siskollemme sanoneet. Toivon sinulle kovasti voimia ja lämpöisiä halauksia.

Osanotto &voimia

Osanottoni ja voimia Sulle. Minullakin mies kuoli sydäninfarktiin maaliskussa yllätäen((((((((jain 2 pienen poikien kanssa......mutta elämä jatkuu ja pakko löytää itsestään sisäistä voimia elää etempäin itseä ja lapsen takia.......ei meidän elämä siiheen loppuu.....löytää ystävä kenen kanssa voi puhua asiasta.....ei saa olla yksi....yksinäisyys vain tekee vielä pahempi....se tapaa ja ähdistää......VOIMIA, VOIMIA ,VOIMIA ja JAKSAMISTA toivon SULLE......

Otan osaa suruusi ja suureen menetykseesi.
Toivon että sinulle voisi tuoda vaikka pienen hitusen lohtua se ajastus, että ajattele niitä kaikkia hyviä ja kauniita muistoja ja yhteisiä hetkiä joita teillä ehti olla tuona pitkänä aikana jotka saitte yhdessä viettää. Älä sure ja murehdi sitä mitä ei enää ole, vaan muistele ilolla ja lämmöllä sitä kaikkea mitä teillä oli - muistoja ei kukaan eikä mikään voi viedä pois, ne säilyy sinulla ja sinussa niin kauan kuin sinä elät. Ja uskon että vielä sen jälkeenkin.
Meillä kaikilla on oma aikamme ja oma tehtävämme täällä maan päällä. Ja siihen kuuluu niin iloa kuin suruakin - myös luopumista rakkaistamme. Vaikka se rankkaa onkin, sinä kestät sen kyllä. Sinun aikasi ei ollut vielä, mutta kumppanisi aika täällä maan päällä tuli täytettyä.
Itse en ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta olen huomannut että rukous ja kiittäminen kaikesta siitä hyvästä mitä on saanut, usein auttaa. Toivon että sinuakin.

Seurakunnalla on ns.sururyhmiä henkilöille jotka ovat omaisensa menettäneet. Vertaistuki on sitä parasta nyt. Käy katsomassa ilmoitustaululta tai kirkkoherranvirastosta käyden kysymässä että koska seuraava kokoontuminen on-Näin syksyn tullen on varmaan taas vetäjiäkin hyvin ja useasti kokoontuvat- Lohtua sinulle.Suru pitää surra pois .Haleja sinulle

En ymmärrä miksi näitä aina pitää suurennella,siitä vaan jätesäkkejä käteen ja ukon tavarat pihalle. Sit oman maun mukaan kämppä myyntiin tai pidät vanhan.
Kuolema on hyvä ja kaunis asia jos siihen suhtautuu oikein ja se mahdollistaa aina uuden alun..Prosessoi sitä jotenkin muuten kuin suremalla, kukaan kuollut ei haluaisi, että parut sitä jälkeenpäin..Kissa,koira, rakastaja..Mikä tahaansa toimii parhaiten, niin siitä valitset sopivan.

14 päivää saat surra, mut sit pithää elämän jatkua.
Vaali muistoa rakkaimastasi mutta jatka elämääsi hänen kunniakaseen.

Mielenkiinnolla luin juttujanne. Minulla on tuttava, jonka mies on
vakavasti sairas ja tuttavani sanoi, että heti ottaa uuden, kun se
aika tulee. Ja sitten se toinen tuttavani, joka on tosi ärsyyntynyt miehensä
sairastelusta.
En odota kummankaan jäävän suremaan. Heti ottavat uuden
kumppanin itselleen.
Ja sitten tuli yksi lisäksi vielä mieleen, mutta toistaisin vain edellisiä.
Eli toiset suree voimakkaasti ja toiset ilolla alkavat katsastamaan
uusia kumppaneita.
Ja varmaan näitä suremattomia pidetään tasapainoisimpina. Enpä
tiedä muuta kuin, että se rakkaus kuoli ilmeisesti jo hyvissä ajoin
ennen kuolemaa. Ei se lie muutoin mahdollista.

Juice Leskinen lauloi joten jotta elämä on kuolemista eikä elämästä selviä hengissä?
Kuolema on elämää ylläpitävä voimavara luonnossa. Ihminenkään ei voi erota luonnosta koska on osa sitä paljon ennen syntymäänsä ja kauan aikaa kuotuaankin joten se on mahdoton tehtävä elolliselle nisälliselle kämmenelliselle.
Vaikka mustaksi mullaksi muuttuisi eikä tuhkattaisi.

Kukaan ei voi valita itse sitä hetkeä itse koska itselle tulee henkilökohtainen maailmanloppu.

Semmoset asiat päätetään yläkerrassa jonne en ainakaan minä ole ikinä päässyt tapaamaan pääjohtajaa.

Lohduksi voin sanoa jotta kuollaan me lopulta kaikki ja toivottavasti taivaassa tavataan eikä missään helvetissä.

AAMEN!

Kun äitini kuoli ollessani vasta 26-vuotias, romahti pohja elämältäni täysin. Kävelin kuin unessa tajuamatta mistään mitään. Kävin kysymässä eräältä papilta, että kauanko surutyö kestää. Hän vastasi, että jos uskaltaa rohkeasti käydä sitä läpi ensimmäisen vuoden - kaikki eri vuodenaikoihin liittyvät muistot - niin seuraava vuosi on jo hiukan helpompi. Äiti kuoli syksyllä ja ensimmäisen joulun alla itkin 3 viikkoa niin, että silmät olivat aivan turvoksissa. Raskasta ja kauheaa aikaa se oli. Kun yksi vuosi oli kulunut, huomasin todella muistoja toiseen kertaan läpi käydessäni, että hiukan helpotti. Ikävä ei häviä koskaan, mutta aika ja etäisyys haalistavat surua. Ajoittain tulee kovakin ikävä ja äiti tulee uniin, mutta sitten menee hyvin pitkiä aikoja niin, etteivät ajatukset pyöri menetyksessä.

Äitini ei koskaan selviytynyt oman äitinsä kuolemasta ja syy oli varmaan se, ettei hän pystynyt käymään surua ja muistoja oikeasti läpi. Suruun voi jäädä kiinni ja silloin se tekee elämästä todella raskaan. Jossain vaiheessa täytyy päästää irti surusta ja jatkaa elämää. Ei poismennyt ihminen varmasti haluaisi, että tänne jäävän elämä pysähtyy ja elämä jää elämättä, että loppuelämä menee surressa. Käy kaikki tunteet rohkeasti läpi, itke, puhu, muistele hyviä hetkiä ja jatka elämistä. Elämä on lahja, jonka pituutta emme tiedä. Jokaiselle tulee lähtö, mutta elävien kuuluu elää ja jättää kuolleet rauhaan.

Kun äitini oli lähellä kuolemaa (syöpä), hän sanoi minulle: "Ethän sinä haluaisi oman ikäväsi takia, että minun pitäisi vielä elää ja kärsiä." Se oli kova paikka minulle, mutta tottahan se oli. Tärkeintä on päästää sairas ihminen lähtemään ja jatkaa omaa elämää.

Sururyhmä on hyvä idea jonkin ajan kuluttua, jos se tuntuu sinusta sopivalta. Se on vertaistukea, joka on hyvin hoitavaa ja voimia antavaa, kuten kaikki vertaistuki.

Voimia sinulle. Älä luovuta, sinulla on vielä tehtävää täällä. Kunhan selviydyt pahimman yli, voit ymmärtää ja ehkä tukea vastaavassa tilanteessa eläviä ihmisiä. Jokaisen elämällä on tarkoitus. Älä luovu omastasi.

Nyt löytyi yksi hyvä puoli yksinäiselle. Ei ole ketään menetettävää.

Halaukset sinulle!

Ensinnäkin sanoisin, että kaikki tunteet, mitä tunnet ovat oikeutettuja. Surussa on erilaisia vaiheita (kieltäminen, raivostuminen, hyväksyminen, ylipääsy) ja ne kannattaa käydä läpi. Jos mieltä turruttaa juopottelemalla tms, niin paraneminen vie pidemmän aikaa. Löydät kyllä ajan kanssa itsestäsi ne tavat, jotka tuntuvat sinusta luontevimmalta elää surun kanssa.

Suru ei poistu koskaan, mutta pystyt alkaa elää sen menetyksen kanssa. Kannattaa muistaa, että ihmissuhteessa et voi ottaa vain niitä hyviä asioita, vaan pitää hyväksyä ne ikävätkin asiat. Teillä oli pitkä ihana suhde, joten totta kai ikävöit miestäsi. Sehän olisi kamalaa, jos et häntä yhtään ikävöisi. Löydät ajan kanssa tavan kunnioittaa hänen muistoaan, joka tuntuu hyvältä.

Et voi tietää vielä, että mitä elämä tarjoaa sinulle. Elämä on kuin laulussa sanottu räsymatto: joskus on elämän tummia sururaitoja, mutta se pelkkä ilo ei tuntuisi miltään, jos ei koskaan kokisi surua.

Toivon, että opit tuntemaan kiitollisuutta siitä, että sait elää hyvän elämän miehesi rinnalla. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Kannattaa muistaa, että jotkut meistä eivät koskaan löydä rakkautta, joten olet saanut olla onnellinen, että olet kyennyt rakastamaan ja vastaanottanut rakkautta.

Voimia sinulle suruaikanasi. Toivottavasti pystyt puhumaan ja muistelemaan asioita, jotta saat siitä voimia toipumiseen.

Hei!
Otan osaa suruusi.Olet menettänyt puolisosi vasta muutama kuukausi sitten.Se on lyhyt aika.Sure kunnolla ja kirjoita,vaikka päiväkirjaa johon purat kaiken.

Itse olen v 83 sairtunut Hydrogefaliaan, ja sen jälkeen vuonna -85 päästäni löydettiin tummaalue jota ei pystytty leikkaamaan vaan hoidettiin sädehoidolla TYKS:SS, kesällä 85..

Tällä hetkellä olen kohta neljäkymppinen, ja aina joskus joutuu laitteet haihtanaan päähän... Olisi kiva kuula miten usein muut ovat, shunttejaan päässä joutuneet vaihtamaa, vai onko niitä muten operoitu

Miks

Hei, osallistu puolisonsa menettäneiden sururyhmään niin saat vertaistukea. Oma puolisoni kuoli 5 vuotta sitten enkä vieläkään ole pääsyt hänen kuolemasta yli. Toivottavasti joku ammattauttaja selvittäisi sinulle erään tosiasian jota et ilmeisesti ole vielä koskaan kuullut ennen, eli että ensimmäinen vuosi menee lähinnä shokissa, sitten vasta alkaa elämä pienin erin palautua.

Sinä päivänä kun synnymme, on kohtalona myös kuolla. Kaikkien. Me emme tahtoisi millään antaa rakkaitamme pois. Suru on surtava, läpi elettävä. Ei haittaa vaikka ei kuukausiin hymyilyttäisikään. Suru ja ikävä eivät koskaan poistu, ajan saatossa ne vain ovat taka-alalla ja elämä kuitenkin voittaa.

Kannattaa myöskin miettiä, haluasiko se lähtenyt puoliso, että toinen jää niin murheelliseksi, ettei edes hymyillä jaksa.Sure vielä muutama kuukausi, ellei mitään käännettä iloisempaan elämään tapahdu, olet ihan oikeasti musertunut surusta ja silloin on aika lähetä lääkäriin. Suruun ei saa jäädä kieriskelemään. Mutta vuosi tai kaksi menee kuin sumussa. Sitten alkaa elämä taas maistua paremmalta. Pitää myös voida iloita siitä, että saa vielä elää ja olla, vaikka rakas viereltä joutui lähtemään. Elämä on tehty elettäväksi, surut surtavaksi.

Ilot ja surut, nuo kullanmurut, kaikki on muistoja vain...

Minultakin meni kummitäti, ainoa eno, paras kalakaveri, veli, toinen täti, serkku, vaimo, isä ja monta ystävää viikon välein. Oli raskasta käydä hautajaisissa joka viikko parin vuoden ajan ja rupesin ajattelemaan tuonpuoleista, jotta mihinkähän he menivät. No, nykyään käyn yksin kalassa ja metsällä. Kait se on tarkoitettu näin. Uudet ns. ystävät eivät ymmärrä ja maailma on tyhjä. Yritän kuitenkin, jospa joskus helpottaa.

voi kuule raukat.... olisitte onnellisia että olette elämässänne rakkauden löytänyt. 30v tjsp olette rakkaanne kanssa viettänyt? ja nyt hajoatte kun teillä menee huonosti... toki ikävää on aina rakkaus menettää mutta maailamssa on minun kaltaisiakin ihmisiä jolla ei ole ollut kaverin kaveria eikä naisen naista koko elämäni aikana... tyhjiä seiniä katsellessa elämä mennyt ohi silmien ja kohta diagnoosien kautta hautaan. Arvostaisitte sitä mitä teillä on ollut koska maailmassa paljon ihmisiä jotka ei tuollaista koskaan tule kokemaan. Mitään täältä ei saa mukaansa ja jos elämässänne olette edes hetken rakkautta saanu niin olisitte vain onnellisia. puhumattakaan 30v ajasta...

Ole sentään onnellinen että sinulla on ollut suhde!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Olen itse Autistinen Asperger ihminen joka ei pysty luomaan ei minkäänlaisia suhteita!!!!

En osaa edes kuvitella miltä sinusta tuntuu, yritän mutta en usko että täysin ymmärrän. Olen itse vasta 23 vuotias ja ketään läheistä en vielä ole menettänyt.

Uskoisin pahimpia olevan niiden hetkien kun on jo hetkeksi saanut ajatukset muualle kunnes mietit että jaahas pitääpä soittaa rakkaalle, sitten muistaa ja palaa karuun todellisuuteen tai jokin muu samankaltainen tilanne.

Tutuista löytyy läheisensä menettäneitä ja vaikka alussa heilläkin ollut vaikeaa niin vielä hekin ovat elämäilonsa taas löytäneet. Ja jos vain haluat niin löydät sinäkin.

Sure nyt, sure sydämesi pohjasta, itke niin paljon kun vain kyyneleitä riittää. . Siiihen voi mennä vuosi, kaksi tai viisi mutta jossain vaiheessa täytyy mennä eteenpäin. Kun pahin suru hieman hellittää aloita alusta ja ala elää.
Surutyö kannattaa hoitaa kunnolla, käsitellä ja surra asia aivan puhki, mutta sekin on tehty jossain vaiheessa vaikket sitä nyt tällä hetkellä uskokaan.
Arvosta niitä vuosia jotka sait viettää rakkaan miehesi kanssa mutta älä heitä hukkaan vuosia ilman häntä. Ei miehesikään varmasti sinun haluaisi kärsivän ja surevan loppuelämääsi.

Kannattaa ehkä kulkea kerran kaikki kadut, polut ja muut joissa tykkäsitte kulkea, käydä paikoissa joista muistat hänet, tehdä asioita joita teitte yhdessä, muistella hyviä hetkiä rakkaan kanssa, ikään kuin hänen muistolleen. Tuntuu varmasti kiduttavalta ajatukselta mutta se voisi auttaa surutyössä.

Hyväksi olisi alkaa kirjoittaa päiväkirjaa tai jopa blogia. Saisit käsiteltyä asiaa ja samalla tekemistä. Tai aloita uusi harrastus tai muu. Hanki jokin lemmikki esim kissa ellet sellaista jo omista, tuo seuraa ja tekemistä. Matkusta jonnekin.
Tärkeintä on että pidät itsesi liikkeessä etkä jää makaamaan masennuksessa.

Toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää.

"Älä seiso haudallain itkien;
en ole siellä, nuku en.
Jatkan elämääni tuhannessa tuulessa,
olen timantinhohde lumessa.
Olen aurinko, joka kultaa viljaa,
syyssade, joka putoaa hiljaa.
Kun heräät aamun hiljaisuuteen,
olen ylitsesi maahan uuteen
matkaavien muuttolintujen lento.
Olen öisten tähtien loiste hento.
Älä seiso haudallain itkien;
en ole siellä - kuollut en."


"Miten kukaan voisi olla liian etäällä toisesta,
näenhän samat tähdet kuin sinäkin.
Ei ole turhaan sanottu: Tähtiin on kirjoitettu!
Jos jonakin päivänä emme enää tapaisi,
niin ei se olisi loppumista,

vain siirtymistä toiseen aikaan.
Tulee ilta,
jolloin näet uuden tähden taivaalla, siitä tiedät,
etten enää tule. Sillä,
kun talvi lumettaa maan kylmyydellä ja päivät
ovat kuin yö,
silloin rakkauteni sinuun muuttuu tähdeksi,
jotta jaksaisimme kuoleman kanssa kuoleman yli
sinä ja minä.

Pidä hyvää huolta itsestäsi.
Jos kaipaat minua, katso tähtiin ja olen siellä
syntyen joka ilta niin kuin tämä runoni rakkaudesta.

Niin paljon kuin talvitaivas tähtiä saa,
niin on paljon ollut sinulla minulle antaa. "


"Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi
ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa. "

mihin sinä poistuisit? mene vaikka istumaan ulos aurinkoon, ole surusi kanssa ja hoida sitä, pidät silloin itsestäsi huolta. huomaat päivien, viikkojen, kuukausien ja jopa vuosien kuluttua, että surua hoitaessasi elämäsi jatkui, tekeminen ja puuhailu täytti tyhjyyttäsi ja ehkä ilo palasi elämääsi takaisin. miehesi halusi aivan varmasti sinun elämän jatkuvan... voimia sinulle!

hei! minua auttoi kummasti tuntemattoman miehen tylyt sanat juuri silloin, kun olin menettänyt 4vanhaa lähisukulaista, työnantajani ja siinä samassa työpaikkani, asunnon, aviomiehen ja lapsetkin. ja saanut niskaani elatusmaksut ja velat. kaikesta selvisin alle 20vuodessa ja vain siksi, kun tuntematon mies sanoi v*tun taukki, kun ei tajuu. joskus tylyys, kovuus ja suoruus on parempi kuin pehmeä myötäeläminen ja surussa rypeminen

Viina auttaa.

Te olla tyhmä. Mina meneta kaiki suku. isa, aiti, vaimo kaiki lapse 8 kuola. koko suku kuola. ola yksi suomesa eika mitaa tulevasuuta. kaiki tapetu.

Elämän normaali kulkua tämä on . Kuollaan pois muutetaan vain olomuotoa ruumis maatuu, mutta henki jatkaa kulkua. Ruumis on vain tomumaja joka muuttuu mullaksi uuden elämän luojaksi kasvualustaksi uudelle. Ei turhaan surra kuolema on vain yksi askel ihmisen kulussa täällä maanpäällä tapaammehan omaiset tuonpuoleisessa kaikki jotka olemme menettäneet silloin saamme olla ikuisesti yhdessä.Joten turha surra tämä on vain elämään kuuluva asia emmehän elä ikuisesta, vai mitä?

Hei. Olen ollut itse samassa tilanteessa ja voin sanoa, että suru helpottuu ainoasaan ajan kanssa. Poissa se ei mene koskaan. Yritä löytää hyviä asioita elämästä, niitä mitä sinulla on jäljellä - ja varmaan on paljon. Puolisosi ei haluaisi, että sinä kuolet suruun.

Olet surun murtama ja sinulla on oikeus surra .Elämä muuttuu läheisen kuoleman kautta.Itse olen kokenut saman pian 8v.sitten. Alussa on kuin sumussa,pelkokin miten selviytyy.Lohdutuksena että elämä on luotu tällaiseksi ja jokainen täältä lähtee aikanaan. Minulle kävi että muutin kahden vuoden kuluttua mieheni kuolemasta toiselle paikkakunnalle.Oli kohdallani paras ratkaisu.Uudessa paikassa alkoi uusi elämä.Ammattimuutos opiskelun jälkeen ja töitä uudessa ammatissa.Uusia ystäviä tullut ja elämä alkanut taas hymyillä.Tavallaan kuin ennenkin vaikka Rakas poissa. Kannattaa tehdä isoja ratkaisuja pikkuhiljaa ja varovaisesti. Itse koin että suru on helpointa surra itsenäisesti.En halunnut tai kyennyt jakamaan sitä.Pysyin ehyempänä näin.Yksilökohtaista kaikki. Voimia elämäsi ylle.

Ota Raamattu, etsi sieltä nimi Jeesus. Lue se virke, missä nimi esiintyi, mieti vähän ja sano, vaikket uskoisi tai ymmärtäisi mitään: "Jeesus, tässä olen. Haluan antaa tyhjän elämäni ja sydämeni sinulle. Auta minua surussani." Usko se, että Hän auttaa sinua. Olen seurannut Jeesusta kohta 39 vuotta ja Jumalan rakkaus on kantanut. Ja vielä yksi raamatunlause: "Ylitse kaiken varjeltavan, varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtaa."

Kyllä se palaa aikaa se vaan vie tosi klisesti sanottu mutta niin totta rakas Ystäväni menetti miehensä yllättäin joulukuussa ihan löysi kotoa kuolleena kun tuli töistään mitään ei olisi ollut tehtävissäkään...eteenpäin hänkin on jaksanut ja ikää samanverran kun sinulla jaksanut jopa tukea minua eronutta toinen toisiamme tukien hae apua rohkeasti älä jää yksin sano suoraan läheisilles ettet jaksa halua olla yksin anna pahan olon surun tulla ja mennä se helpottaa.Rohkeutta sulle sinä olet miehesi vaimo niin kauan kun haluat ja etenet omaan tahtiisi myy vanha kämppä pois tai irtisano muuta muualle jos tuntuu pahalta olla muistojen keskellä tai sisusta uusiksi jätä vaan ne kaikkein rakkainmmat jutut kotiisi sekin jo auttaa kun katselee hieman uutta ja saa tekemistä aloita joku harrastus ihan mikä vaan vaikka matoonkelu tai kävely mutta älä jää sisälle itkemään ja suremaan mene metsään ja huuda anna tulla ulos kaikki paha suru ja ikävä se helpottaa Virtuaalinen halaus sulle lämmöllä Tarja

Hei !

Toivon sinulle paljon voimaa. Minulta kuoli 8 vuotta sitten mies. tuntuu pahalta, kun tietää itse, mitä joudut kestämään. Minua auttoi suunnattomasti, kun kirjoitin mieheni kuoleman jälkeen itsestäni asioita ulos.
Luin vähän aikaa sitten päiväkirjoja ja suunnaton ikävä tuli, mutta myös kiitollisuus siitä, että on osannut kuunnella itseään ja uskaltanut kohdata surun , kuten myös iloa. Mieheni jaksoi jankuttaa , että sinun pitää olla avoin elämälle ja sinulla on lupa tuntea. Meillä oli loistava suhde ja tuntuu monesti siltä, että mieheni kannatti minua vuosia eteenpäin. Vielä tänääkin hän on osa minua.
Uskon minä siihenkin, että vielä saan rakastaa ja olla rakastettu, mutta kaikki tapahtuu ajallaan.

Anne
Menetin 33-vuotiaan esikoispoikani äkillisesti,nyt kesäkuussa. Joka ikinen päivä odotan että hän tulisikin käymään. Joka ilta toivon hartaasti,että näkisin edes unta hänestä. Joka aamu yritän ajatella merkityksen sille päivälle kun herään . Yritän ajatella jonkin asian jolla on minulle merkitystä ja joka tekee minut onnelliseksi pojan kuolemasta huolimatta. Sillä silloin kun ei näe elämänmerkitystä,on se itse rakennettava. Siihen on oltava voimia,sillä kukaan ei voi tehdä sitä puolestasi. Saat voimat siihen siitä 30-vuodesta ,kun sait voimaa ja rakkautta mieheltäsi. Niin kauan sait olla rakkaasi kanssa,jakaen elämäsi. Itken monta kertaa päivässä ja se kuuluu asiaan,mutta kuolla en voi,vaikka poikani kuolikin. Sen olen velkaa itselleni,läheisilleni ja tälle elämälleni. Elämä kantaa,voimia sinulle.

Outoa olisi, jos voisit täydellisen hyvin kun iso ja tärkeä osa elämääsi on kadonnut lopullisesti. Nyt on kulunut vasta lyhyt aika, joten anna itsellesi rauha ja lupa surra niin kauan kuin siihen tarvitset. Surutyö voi viedä muutaman vuoden kokonaisuudessaan, eri vaiheita läpi käyden. Mahdollista on ettet toivu kokonaan mutta löydät uudelleen syitä elää eteenpäin etkä murru surusi alle lopullisesti. Jos tuntuu, ettei valoa ala mistään pilkottaa parin vuoden sisällä, on viimeistään syytä mennä ammattiapua hakemaan. Sitä ennen keskusteluapukin voi lievittää pahinta oloa, sitä löydät terveydenhuollosta ja kirkosta. Yritä myös pitää yllä yhteyttä muihin ihmisiin äläkä jättäydy aivan yksin.

Voimahali ja osanotto suureen suruun. Älä jää yksin. Jos rohkenen suositella, niin hakeudu johonkin leskien ns. sururyhmään (ainakin seurakunnat joskus tällaisia järjestää).

ekat kaks vuotta on pahimmat menetin vaimoni ja vieläsyntymättämän lapseni 5 vuotta sitten...liaan nuorenakin..synkisti..mutta tässä pikkuhiljaa eteenpäin.

Itsellä on se lähtökohta (olen menettänyt läheisen ihmisen, isäni kuoli kun olin teini-ikäinen) ettei läheisen kuolemasta oikeastaan koskaan "pääse yli". Kuolema on asia joka muuttaa elämää pysyvästi. Läheinen jonka kanssa on viettänyt paljon aikaa on aina suuri osa elämää. Ja kun häntä ei enää ole, on tyhjyyden kokemus luonnollista.

Mutta kysymys on oikeastaan se että miten nauttia elämästä menetyksen jälkeen? Se on tietenkin todella vaikeaa. Mutta kun läheinen kuolee, on syytä ajatella että mitä hän toivoisi sinun tekevän sen jälkeen? Toivoisiko menehtynyt läheinen että viettäisit aikasi haudan luona itkien?

Ja on syytä muistaa että itse on aina yksilö, joka voi sopeutua elämään muutosten jälkeenkin. Ei ole itsekästä jatkaa elämäänsä ja olla iloinen vaikka pelkästään siitä että itse on elossa.

Mutta voimia aloittajalle, toivottavasti nautit vielä tulevaisuudessa elämästäsi.

Ota osaa sinun suruusi ja miehesi pois menoon.Tiedän miltä se sinusta nyt tuntuu.Minun vaimoni kuoli Tammikuussa kohta tulee 8 :tta täyteen,aina kun tulen kotiin on kuin tulisin tyhjään taloon.Ei enään ole sanomassa hei kulta miten matka meni.Mutta meidän kaikkien pitää kestää kun lähi omainen on poissa.Nyt on pakko mennä eteen päin .....yksin.

Hyvä tavaton.
Eikös se vihkijä sanonut; kunnes kuolema teidät erottaa?
Tee kirjallinen huomautus.
Amerikkalaispariskunta naimisissa 72 vuotta - kuolivat yhtä aikaa käsi kädessä
Yhdysvaltalaisten Norma ja Gordon Yagerin rakkaustarina kesti kirjaimellisesti loppuun asti.
72 vuotta naimisissa olleet Norma, 90, ja Gordon Yager, 94, menehtyivät sairaalassa viime viikon keskiviikkona. Kuolinajoilla oli eroa vain yksi tunti. He nukkuivat ikuiseen uneen pitäen toisiaan kädestä kiinni.

Yagerit joutuivat sairaalaan loukkaannuttuaan Iowan Marshalltownin liepeillä sattuneessa auto-onnettomuudessa. Vammat vaativat tehohoitoa. Yagereita hoidettiin vierekkäisissä potilassängyissä teho-osastolla.

Kello oli tarkalleen 15.38 viime keskiviikkona, kun Gordonin hengitys pysähtyi. Sydänkäyrä ilmoitti kuitenkin yhä sykkeestä, vaikka todellisuudessa mies oli jo menehtynyt.

KCCI-uutiskanavan mukaan hoitaja oli kertonut Gordonin ja Norman pojalle Dennisille sydänmonitorin piipanneen yhä, "koska he pitivät toisiaan kädestä, ja (Norman sydämen syke) kulki heidän lävitseen".

- Äidin sydän sykki hänen kauttaan, Dennis Yeager kertoi Huffington Postin mukaan.

Norma Yager kuoli tasan tuntia myöhemmin kuin miehensä, kello 16.38.

Gordonin ja Norman lapset sanoivat olevansa iloisia, että heidän vanhempansa saivat lähteä juuri tällä tavoin.

- He rakastivat olla yhdessä, poika Dennis kertoi.

- Isä aina sanoi, 'en voi kuolla ennen häntä, koska minun on oltava täällä hänen tukenaan'.

- Ja äiti sanoi ihan samaa.

aivan oikein tuntea noin. muista silti että elämä jatkuu ja uutta voimaa tulee kyllä ajan myötä... unohtaa ei saa, mutta yli voi aina päästä!

voimia sinulle.

Olen mies päälle kolmenkymmenen ja menettänyt elämässäni monta monituista kertaa jonkun minulle todella tärkeän ihmisen. Suruaika ottaa aikansa, mutta kokemukseni mukaan suruun ei kannata liian pitkäksi aikaa jäädä makaamaan tai masentuu. Olen huomannut, että sen poismenon tuoman tyhjyyden ja ilottomuuden tunteen pystyy täyttämään helpoiten joku toinen uusi hyvin tärkeä ihminen. Tosin menee aikaa ennen kuin joku ihminen taas tulee niin tärkeäksi, mutta sitähän tässä elämässä on koko loppuelämän verran. Lisäksi toki menee jonkin aikaa ennen kuin pystyy taas siltä akuutimmalta surulta alkaa tutustumaan uusiin ihmisiin. Ajan myötä olen myös oppinut luopumaan nopeammin ja helpommin tarvittaessa, vaikka toki suru sattuu aina. Mutta maailma on täynnä ihmisiä joihin ei vielä ole tutustunut ja jostain niistä voi taasen tulla sinulle tosi tärkeä.

Surusta voi siis minun kokemukseni mukaan päästä kyllä täysin, jonka jälkeen muistot kyllä jäävät olemaan, mutta sellainen tyhjyys on silti poissa ja olo on levollinen. Toki suru vaatii silloin monet itkut ja raskaat hetket. Suru on vain sinänsä hankala tunne ilmentää, koska kokemukseni mukaan moni ei tunnu oikein tietävän miten surullisen kanssa pitäisi olla vaan esim. ahdistuu. Eipä siinä hirveästi tarvi tehdä kuin olla vain läsnä, jos toinen itkee kuunnella ja vaikka halata.

Otan osaa :(

minulla nyt on sitä taiteilijan iloa vaikka toisille jakaa vaikkei sitä aina kukaan taho uskoa niin jospa nyt vain pannaan ranttaliksi ja unohetaan koko paska-

Taas kaksi idioottia typeryydellään haluaa loukata surevaa ihmistä.

Voimia mutsi,niinkuin tuolla on sanottu,aika tulee parantamaan,
vaikkei siihen vielä itse uskoisikaa.

Suntilla on parempi olla ,ja ajan myötä myös sinulla.

laajasalosta voimias sinulle,poikasi.

nim.k.j

Multa kuoli isoäiti huhtikuussa, todella harmillista :(

On vaikea unohtaa häntä,mutta jotenkin on selvittävä tuntuu kuin vois tehä jotain nii ku palata menneisyyteen tai jotain mut eihän se oo mahollista aika outo tunne.

Minulta kuoli tyttöystävä kesän alussa.
Suhde kesti 8kk. Ikävä on edelleen :(
Hän oli ensimmäinen jota todella rakastin...

Voisiko ajatella niin, että teillä sentään oli 30 yhteistä vuotta? Luoja soi sen teille. Joillekin ei ikinä löydy sitä kumppania. Otan osaa ja voimia.

Voimia sinulle,itselläni melkein sama tilanne edessä!Noin 40v oltu yhdessä
niin iloissa kuin suruissa.Pari vuotta sitten todettu syöpä,paljon hoitoja,erilaisia
leikkauksia ja odotellaan tuloksia!Joka päivä on asia mielessä mut on vaan
elettävä ja jaksettava!Parasta hoitoa on kun saa olla töissä ja työasiat pitävät
kiireisenä ja ihanat työkaverit joiden kanssa voi puhua muista asioista.Älä jää
yksin,pidä ystäviin yhteyttä ja liiku ulkona luonnossa se auttaa,jos osaat olla
avoimin mielin!

Olen 30vuotiaana myös menettänyt saman ikäisen mieheni sairauteen.Elämäni on muutunut ja itse tunnun muuttuneeni toisenlaiseksi ihmiseksi.Kun kahden lapsen yksinhuoltajana olet isä sekä äiti niin kyllä muutut.Suru muuttaa muotoaan vuosien vieriessä mutta ikävä säilyy.Olen ollut leski 34 vuotta ja on ollut taloudellisesti vaikeaa mutta kaikesta olen selvinnyt ja arjen pyöritykseen on tarvittu niin paljon että ei ole ollut aikaa jäädä itsesääliin rypemään.Olen nyt 65v ja suhteelisen tyytyväinen elämääni ,voin tehdä matkan kerran vuodessa jos elän säästeliäästi ja mikä suurinta ystäviäkin on riittänyt ja lohtua olen saanut kun on yhteisiä muistoja.

elämää toivoen " jospa aurinko vielä joskus paistaa risukassaanki "
sinä ehkä olet vielä nuori, sinulla on toivoa paremmasta,
mä olen vanhus, joten toivoki on hiipunu,




Alotukseen ,,,,,

tuttu tunne, elämän halu katosi jo vuosia puolison pitkäaikaisen sairauden myötä, nyt kuoleman jälkeen ei ole palautunu,
elämä tuntuu tarkotuksettomalta,
sama kysymys pyörii päässä, miksi minä olen vielä täällä,

onneksi tällähetkellä paistaa aurinoko ulkona, se on kuitenki pieni ilo muuten synkään kessän,

jaksamista sinulle, tuntuu hassulta toivottaa jaksamista sulle kun itsekkää en jaksa, sanat on pelkkää vaskikellon helinää,

kaikesta huolimatta kaunis ajatus sinne jonnekki

Elämä muuttuu koko ajan, mikään ei pysy paikoillaan, koko ajan sattuu ja tapahtuu erilaisia asioita, joihin kuuluu myös kuolemiset. Elämässä kuolee puita ja muita kasveja koko ajan ihan kuin ihmisiäkin, eläimiä kuolee. Elämässä kuolee myös erilaisia asioita, jotka olivat ennen tärkeitä, nekin ovat kuolleet. Läheisen kuolema on kova pala kun se tulee yllättäin, siihen on vaan totuttava, se oli sen elämän määränpää, me emme voi olla yliolentoja, emmekä pysty asioille jotka tulee tapahtumaan ja tapahtuvat. Ajattele kauniisti, Hän pääsee sielunelämään, ei hän kuole lopullisesti, sielu elää aina, vain ruumis kuolee joka on maan tomua, sielu on se joka meissä elää ja pitää elämää toiminnassa niin kauan kuin sen on määrä olla täälllä ajassa tässä hahmossa. Jotkut sielut palaavat hyvinkin nopeasti tänne takaisin eri hahmossa ja toiset sielut saattavat pitää pitkänkin tauon ennenkuin palaavat jotain elämää elämään. Olemme itse (siis sielumme), valinneet jokaisen elämän opiskeluamme varten täällä maan päällä. Sinulle on annettu opittaviksi ne asiat joita sinä juuri elät, kaikille meille kuuluu menetyksetkin, elämäähän tämä on.

Hei,
helpompaahan se on että se kuallu on, kuin että olis lähtenyt vieraan matkaan kuten mulla, ja sitä kait oli kestänyt pitkäänkin ennenkuin lähti. Tämä se vasta tuskaa on... Niin että sulla sentään jäi hyvät muistot, mulla ei sitäkään...

Minäkin haluan toivottaa aloittajalle kaikkea hyvää ja voimia surun keskellä! Tuli kyyneleitä silmiin kun luin aloittajan kirjoituksen, tuntuu pahalta ja kauhealta, en voi sanoa että tietäisin miltä sinusta tuntuu, voin vain koittaa kuvitella :( En ole itse menettänyt ketään läheistä vielä.

Uskon, että voit nauttia elämästäsi vielä ja saat iloa vielä elämääsi, aikaa se varmasti vie ja surutyö on hyvä tehdä ja itkeä niin paljon kuin siltä tuntuu, jokainen suree tavallaan ja ikävä ei varmasti koskaan lähde pois mutta pahimmasta surusta pääsee varmasti ajan kanssa ylitse. Tsemppiä sinne!

Itse huomaan surun helpottavan, kun suon itselleni jotakin mukavaa. Suruaikana en tee mitään, mikä on minulle mukavaa, suruaikana kun minun mielestäni ei kuulu tehdä normaaleja, kivoja asioita.
Mieheni kävi puoli vuotta sitten aivoleikkauksessa, olin leikkauksen alla ja sen aikana aivan kuin olisin jo menettänyt hänet, oli jotenkin niin pelottavaa, kun aivoja leikataan. Kaikki meni kuitenkin hyvin, kasvain oli hyvänlaatuinen ja kahden kk:n päästä leikkauksesta hän palasi töihin.
Tuntui tosi tyhjältä, kun mies vietiin leikkaussaliin, ajattelin, että tässäkö tämä nyt oli, jäänkö ilman miestäni elämään ja lapset ilman isää, negatiivinen ajattelu valtasi pään. Ihmekös tuo...
Tämä kriisi kuitenkin toi jotakin hyvääkin, kasvatti ihmisenä, ei enää stressaa pikku asioista, joille ei aina edes mitään voi. Elämä näköjään kantaa, oli tilanne mikä vaan!

Huominen tuo toivoa ja elämä jatkuu:) vaali muistoja ja uskalla elää ja nauttia sinun jäljellä olevasta ajasta:)

lämmin osanottoni, läheisen kuolema aina koskettaa ja pitääkin koskettaa. Itse menetin mieheni syöpään 3,5 vuotta sitten. Surutyötä tein 4 kk:n sairastelun aikana, sekä kuoleman jälkeen kuukausia ja yhä uudelleen mutta vain eri tavalla. Elämä voittaa, suru muuttuu ja menetettyä voi muistella muiden läheisten kanssa hyvällä, nauraenkin yhteisille muistoille. Itse ajattelen, että hän nyt katsoo sieltä jostakin pilvenreunalta elämäämme ja seuraa kuinka pärjäämme. Koska hän toivoi, että pärjäämme ja jatkamme elämäämme. Elämällä on kuitenkin paljon tarjottavaa, kun pikkuhiljaa pystyy vastaanottamaan uusia asioita, kohtaamaan uusia ihmisiä, uusia ystäviä. Elämässä voi tapahtua ihan mitä tahansa, niin menetyksiä kuin iloisia asioita ja kaikkea siltä väliltä.

"Joskus joutuu olemaan surullinen hyvin kauan, ennen kuin voi tuntea iloa jälleen."

Tämä on yksi sinun elämänkaaresi kriisi ja vaihe.

Halaus sulle!

Anne471...Uskon että elämän ilosi vielä palaa.mutta ei se välttämättä ole koskaan ihan saa kuin aikaisemmin. On aika ennen kuolemaa ja sen jälkeen. Ainakin omalla kohdallani on niin. Menetin poikani 3 vuotta sitten ja mieheni kohta 2v sitten. Ikävä ja haikea kaipuu on rinnassa kokoajan. Ilonkin hetkinä sen ilon takana on häivähdys kaipauksesta. En osaa sitä selittää. Koskaan siitä ei pääse varmaan kokonaan...vaikeimpia on syntymä ja kuolinpäivät ja joulut yms. Aika tekee kuitenkin varmaan vuosien myötä tehtävänsä ja jää vain kaunis kaipuu, ja muistot elävät sudämessä ikuisesti

Itse vältän toisen kuolemasta kuullessani tyhjiä, opeteltuja lauseita kuten "otan osaa" tai ainoastaan omasta uteliaisuudesta johtuvia "mitä tapahtui?/mihin kuoli?"
Ihminen jonka läheinen on kuollut kyllä puhuu jos haluaa, ja antakoon olla jos vain haluaa todeta, että "äitini ja veljeni ovat kuolleet."

sydämestäni kiitän kaikkia,jotka asiallisesti vastasivat ja kertoivat kokemuksiaan ja jopa jakoivat suruani.Olen nyt käynyt psykiatrisella hoitajalla keskustelemassa surutyöstäni (lääkäri,joka huolehti miehestäni suorastaan pakotti,koska painoni on pudonnut n.16 kg,ei oikein ole ruoka maittanut ) eli minä puhun ja se ressukka joutuu kuuntelemaan mun loputonta surun läpikäymistä.Hän osaa kyllä paikan tullen kommentoida tunteitani .Surutyöhön ilmeisesti liittyy myös itsensä syyllistäminen (olisiko pitänyt sanoa useammin ...,miksen sanonut sitä ja sitä silloin,,,,.) johon hoitaja;eiköhän se 30v pidä sisällään niin paljon muutakin,ihania asioita;surussa vain muistaa ne sanomattomat. Vielä kerran kiitos teille te ihanat ihmiset

Sisko ja isä kuollut, ei ole elämän ilo palannut.

Tälläkin hetkellä suren.

Ala ryyppäämään niinkuin moni muukin vanhus, on ainakin ajoittain mukavaa

Tottakai voit "poistua" , puntaroit asioita, totutko elämiseen vai onko uskallusta lähteä heti!

Minun ukin lähtö teki minut hiljaiseksi oltiin ukin kanssa paljon tekemisissä välillä oon toivonut että ukki tulis takaisin