Helsingin Sanomissa on tänä kesänä ollut hieno kirjoitussarja viime sotiemme ratkaisutaistelujen 60-vuotispäivinä. On käsitelty rintaman murtuminen Valkeasaaressa, Siiranmäen ja Vuosalmen suurtaistelut, Viipurin menetys ja lopullisiin torjuntavoittoihin johtaneet taistelut Tali-Ihantalassa ja Viipurinlahdella. Tämän päivän HS:ssa, aselevon teon 60-vuotispäivän aattona on Max Jakobsonin tekemä laaja yhteenveto otsikolla ”Torjuntavoitto avasi tien rauhaan”.
Siinä Max Jakobson tekee loistavaa analyysia tapahtumista ja niiden merkityksestä tavalla, jonka nykykirjoittajistamme vain hän osaa. Jakobson on kohta jo 81-vuotias, mutta on ihailtavaa, miten hänellä selkeästi hän yhä ajattelee ja miten loistavasti sanaa käyttää. Henkisesti mies on vielä aivan yhtä terävä kuin vuonna 1955 (32-vuotiaana) kirjoittaessaan teoksensa ”Diplomaattien talvisota”, josta on muodostunut asianharrastajien perusteos kautta maailman, suorastaan kulttikirja. Kokemusperäistä tietomääräänsä Jakobson on tietysti kartuttanut noiden aikojen jälkeen vielä valtavasti niissä korkeissa tehtävissään, joista me hänet hyvin tunnemme.
Tuosta tämänpäiväisestä erinomaisesta kirjoituksesta, joka käsittelee sotiemme loppuvaiheita myös laajemmassa yhteydessä (länsiliittoutuneiden maihinnousu, kilpajuoksu Berliiniin ym) voin ottaa tähän vain muutaman poiminnan:
”Suomen erotti muista sotaa käyvistä maista käsitteellinen kuilu. Katsoimme käyvämme Neuvostoliittoa vastaan erillistä sotaa, joka oli saanut oikeutuksensa sillä, että Suomi oli ollut talvisodassa hyökkäyksen uhri.
Jatkosodan moraalisesti hyväksyttävänä tarkoituksena oli korjata Suomen kärsimät vääryydet. Erillissodan tuli johtaa erillisrauhaan, joka palauttaisi Suomelle siltä riistetyt alueet”
Sitten Jakobson puhuu ”kolmen suuren” Teheranin kokouksesta joulukuun 1.päivänä 1943, jossa Roosevelt ja Churchill puhuivat Stalinille Suomen puolesta. Tuolloin Stakin lausui tuon monissa lähteissä toistetun lauseen, että ”kansa, joka on niin rohkeasti taistellut itsenäisyytensä puolesta, ansaitsee tulla otetuksi huomioon”.
Hyppään nyt yli paljosta, mutta muutama sitaatti jutun sodan päätösvaiheita koskevasta osasta:
”Yhtäkkiä ilmestyi kesäkuun 22.päivänä (1944) Helsinkiin kutsumatta ja ennalta ilmoittamatta Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop vaatimaan Suomelta ehdotonta sitoutumista Saksan liittolaiseksi, ja seuraavana päivänä saapui Tukholman kautta viesti Moskovasta – antautumisvaatimus!
Näin Suomi joutui kahden suurvallan puristukseen. Antautumisen pelättiin johtavan neuvostojoukkojen miehitykseen; sitoutuminen Saksaan ja sodan jatkuminen loppuun saakka olisi merkinnyt matkaa perikatoon. Nyt poliittisissa piireissä syntyi pakokauhua.”
”Ainoaksi ratkaisuksi jäi presidentin henkilökohtainen kannanotto. Siitä syntyikin taitava harhautus. Ryti lähetti Adolf Hitlerille kirjeen, jossa hän sitoutui sodan jatkamiseen Saksan rinnalla loppuun saakka. Sitä hän ei Hitlerille maininnut, että hän eroaisi virastaan heti tilanteen sitä vaatiessa, jolloin sitoutuminen Saksaan mitätöitäisiin”.
Jatko on tunnettua historiaa, Kirje hämäsi Hitlerin ja myös meidän ”rauhanoppositiomme”, johon Urho Kekkonenkin jo tuolloin kuulu. Nimenomaan Kekkonen oli hurjana vaatien Rydin päätä vadille siten kuin minäkin olen Kekkos-tutkielmassani kertonut. Tuo teko, johon presidentti Ryti sankarillisesti uhrautui, merkitsi sitä, että Saksan voimakas tuki ja apu pysyi meillä sodan loppuun asti ja mahdollisti torjuntavoittomme, joilla pelastettiin Suomen itsenäisyys. Ja sitten tuollainen mies pannaan tyrmään sotasyyllisenä! Ja hänen tekonsa tuominnut ja hänen liittolaisiaan ammuttavaksi vaatinut (olen kertonut siitä tutkielmassani) Kekkonen nousee kunniansa kukkuloille! Ei ollut Suomessa oikeutta silloin!
Jakobson toteaa, että aselevon tullessa raskaista tappioistamme huolimatta armeijamme oli vahvempi kuin mitä se koskaan oli ollut.
Hän toteaa, että Suomen poliittiset johtajat noudattivat Machiavellin neuvoa:
”Maan pelastamiseksi mitään keinoa ei pidä hylätä. Rooman turvallisuus riippuu armeijasta, ja armeija on säilytettävä millä hinnalla tahansa; maan puolustaminen on aina oikein, riippumatta siitä, käytetäänkö siihen kunniallisia thi kunniattomia keinoja. Jos armeija pelastetaan, Rooma voi aikanaan pyyhkiä pois häpeän; mutta jos armeija menetetään, vaikka se kaatuisi mitä kunniakkaimmin, Rooma ja sen vapaus menetetään”.
Näin näkee siis asian myös sodanaikainen tykistön vänrikki Max Jakobson.
Ja sitten meihin iskostettiin muutamissa yhä lujassa istuva käsitys ”hävitystä sodastamme”! ”Kuinka me olisimme hävinneet sodan, kun pelastimme sillä Suomen itsenäisyyden” kysyi Adolf Ehrnrooth. Max Jakobson toteaa tästä, että ”Se vain muistettiin, että Suomi oli ollut väärällä puolella. Suomen kuvaan iskettiin leima ”hävitty sota”.
Jakobson kertoo edelleen:
”Kun Ruotsin pääministeri Göran Persson vieraili maassamme tammikuussa 2001, hänen isäntänsä pääministeri Paavo Lipponen vei hänet Hämeenlinnan tykistömuseoon katsomaan videota (multivideoesitys) Talin-Ihantalan taisteluista.
Puolen tunnin esitys teki Perssoniin syvän vaikutuksen. Hän sanoi museosta poistuessaan, että vasta nyt hän tajusi, mitä Ruotsi oli Suomelle velkaa”.
Juttunsa loppupuolella Jakobson kertoo, että Yhdysvaltain presidentti Kennedy valmistautuessaan vastaanottamaan vierailevan presidentti Kekkosen pyysi Jakobsonin luokseen tentatakseen tältä Suomea koskevia asioita. Hän sanoi: ”Mikä meitä amerikkalaisia ennen muuta kiinnostaa, on saada vastaus kysymykseen, miksi Neuvostoliitto on sallinut Suomen säilyttää itsenäisyytensä. Siihen oli helppo vastata lyhyesti: Torjuntavoitto!”
Siinä Max Jakobson tekee loistavaa analyysia tapahtumista ja niiden merkityksestä tavalla, jonka nykykirjoittajistamme vain hän osaa. Jakobson on kohta jo 81-vuotias, mutta on ihailtavaa, miten hänellä selkeästi hän yhä ajattelee ja miten loistavasti sanaa käyttää. Henkisesti mies on vielä aivan yhtä terävä kuin vuonna 1955 (32-vuotiaana) kirjoittaessaan teoksensa ”Diplomaattien talvisota”, josta on muodostunut asianharrastajien perusteos kautta maailman, suorastaan kulttikirja. Kokemusperäistä tietomääräänsä Jakobson on tietysti kartuttanut noiden aikojen jälkeen vielä valtavasti niissä korkeissa tehtävissään, joista me hänet hyvin tunnemme.
Tuosta tämänpäiväisestä erinomaisesta kirjoituksesta, joka käsittelee sotiemme loppuvaiheita myös laajemmassa yhteydessä (länsiliittoutuneiden maihinnousu, kilpajuoksu Berliiniin ym) voin ottaa tähän vain muutaman poiminnan:
”Suomen erotti muista sotaa käyvistä maista käsitteellinen kuilu. Katsoimme käyvämme Neuvostoliittoa vastaan erillistä sotaa, joka oli saanut oikeutuksensa sillä, että Suomi oli ollut talvisodassa hyökkäyksen uhri.
Jatkosodan moraalisesti hyväksyttävänä tarkoituksena oli korjata Suomen kärsimät vääryydet. Erillissodan tuli johtaa erillisrauhaan, joka palauttaisi Suomelle siltä riistetyt alueet”
Sitten Jakobson puhuu ”kolmen suuren” Teheranin kokouksesta joulukuun 1.päivänä 1943, jossa Roosevelt ja Churchill puhuivat Stalinille Suomen puolesta. Tuolloin Stakin lausui tuon monissa lähteissä toistetun lauseen, että ”kansa, joka on niin rohkeasti taistellut itsenäisyytensä puolesta, ansaitsee tulla otetuksi huomioon”.
Hyppään nyt yli paljosta, mutta muutama sitaatti jutun sodan päätösvaiheita koskevasta osasta:
”Yhtäkkiä ilmestyi kesäkuun 22.päivänä (1944) Helsinkiin kutsumatta ja ennalta ilmoittamatta Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop vaatimaan Suomelta ehdotonta sitoutumista Saksan liittolaiseksi, ja seuraavana päivänä saapui Tukholman kautta viesti Moskovasta – antautumisvaatimus!
Näin Suomi joutui kahden suurvallan puristukseen. Antautumisen pelättiin johtavan neuvostojoukkojen miehitykseen; sitoutuminen Saksaan ja sodan jatkuminen loppuun saakka olisi merkinnyt matkaa perikatoon. Nyt poliittisissa piireissä syntyi pakokauhua.”
”Ainoaksi ratkaisuksi jäi presidentin henkilökohtainen kannanotto. Siitä syntyikin taitava harhautus. Ryti lähetti Adolf Hitlerille kirjeen, jossa hän sitoutui sodan jatkamiseen Saksan rinnalla loppuun saakka. Sitä hän ei Hitlerille maininnut, että hän eroaisi virastaan heti tilanteen sitä vaatiessa, jolloin sitoutuminen Saksaan mitätöitäisiin”.
Jatko on tunnettua historiaa, Kirje hämäsi Hitlerin ja myös meidän ”rauhanoppositiomme”, johon Urho Kekkonenkin jo tuolloin kuulu. Nimenomaan Kekkonen oli hurjana vaatien Rydin päätä vadille siten kuin minäkin olen Kekkos-tutkielmassani kertonut. Tuo teko, johon presidentti Ryti sankarillisesti uhrautui, merkitsi sitä, että Saksan voimakas tuki ja apu pysyi meillä sodan loppuun asti ja mahdollisti torjuntavoittomme, joilla pelastettiin Suomen itsenäisyys. Ja sitten tuollainen mies pannaan tyrmään sotasyyllisenä! Ja hänen tekonsa tuominnut ja hänen liittolaisiaan ammuttavaksi vaatinut (olen kertonut siitä tutkielmassani) Kekkonen nousee kunniansa kukkuloille! Ei ollut Suomessa oikeutta silloin!
Jakobson toteaa, että aselevon tullessa raskaista tappioistamme huolimatta armeijamme oli vahvempi kuin mitä se koskaan oli ollut.
Hän toteaa, että Suomen poliittiset johtajat noudattivat Machiavellin neuvoa:
”Maan pelastamiseksi mitään keinoa ei pidä hylätä. Rooman turvallisuus riippuu armeijasta, ja armeija on säilytettävä millä hinnalla tahansa; maan puolustaminen on aina oikein, riippumatta siitä, käytetäänkö siihen kunniallisia thi kunniattomia keinoja. Jos armeija pelastetaan, Rooma voi aikanaan pyyhkiä pois häpeän; mutta jos armeija menetetään, vaikka se kaatuisi mitä kunniakkaimmin, Rooma ja sen vapaus menetetään”.
Näin näkee siis asian myös sodanaikainen tykistön vänrikki Max Jakobson.
Ja sitten meihin iskostettiin muutamissa yhä lujassa istuva käsitys ”hävitystä sodastamme”! ”Kuinka me olisimme hävinneet sodan, kun pelastimme sillä Suomen itsenäisyyden” kysyi Adolf Ehrnrooth. Max Jakobson toteaa tästä, että ”Se vain muistettiin, että Suomi oli ollut väärällä puolella. Suomen kuvaan iskettiin leima ”hävitty sota”.
Jakobson kertoo edelleen:
”Kun Ruotsin pääministeri Göran Persson vieraili maassamme tammikuussa 2001, hänen isäntänsä pääministeri Paavo Lipponen vei hänet Hämeenlinnan tykistömuseoon katsomaan videota (multivideoesitys) Talin-Ihantalan taisteluista.
Puolen tunnin esitys teki Perssoniin syvän vaikutuksen. Hän sanoi museosta poistuessaan, että vasta nyt hän tajusi, mitä Ruotsi oli Suomelle velkaa”.
Juttunsa loppupuolella Jakobson kertoo, että Yhdysvaltain presidentti Kennedy valmistautuessaan vastaanottamaan vierailevan presidentti Kekkosen pyysi Jakobsonin luokseen tentatakseen tältä Suomea koskevia asioita. Hän sanoi: ”Mikä meitä amerikkalaisia ennen muuta kiinnostaa, on saada vastaus kysymykseen, miksi Neuvostoliitto on sallinut Suomen säilyttää itsenäisyytensä. Siihen oli helppo vastata lyhyesti: Torjuntavoitto!”
Vastaukset 15
Vanhimmat
Epäilen, hämäsikö kirje Hitlerin. Oikeastaan Hitlerilläkään ei olisi ollut varaa olla tukematta suomalaisia. Hienoa, että jonkinlainen muodollinen sopimus saatiin aikaan. Ei Hitlerillä ollut oikeastaan vaihtoehtoja, paitsi jos Suomi olisi ollut heti hyppäämässä kelkasta ja antautumassa. Tällöin aseet olisivat saattaneet päätyä saksalaisten käsiin. Jos suomalaiset eivät olisi suostuneet mihinkään, se olisi ollut merkki Suomen puolenvaihdosta. Ilmeisesti muita reittejäkin käytettiin selvittämään Suomen tilannetta.
Samaa epäilee Markku Joki-Sipilä hiljattain valmistuneessa väitöskirjassaan, joka on saanut paljon meinetta kirjana "Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Ryti-Ribbentrop-sopimus". Hän arvelee, että sopimus oli paljon tärkeämpi isännältään mielestään liian vähän tunnustusta saaneelle Ribbentroppille kuin Hitlerille, joka oli kenraaliensa taholta hyvin informoitu Suomen tilanteesta.
Saksan kenraalit pitivät Suomen pakottamista sopimukseen häpeällisenä Saksalle, "viinikauppias" Ribbentroppin omana operaationa. Varsinkin Suomen hyvin korkealle arvostama kenraali Jodl oli siitä tuohduksissaan ja saattoi esittää närkästymisensä suoraan Hitlerillekin.
Mutta niin tai näin: presidentti Ryti kuitenkin osoitti teollaan suuruutensa, sillä uhraamalla näin itsensä hän vääjäämättömästi todisti, että isänmaa oli hänelle häntä itseään tärkeämpi. Tällaista todistusta ei ole muilta presidenteiltämme vaadittukaan, mutta monikohan heistä olisi ollut valmis sellaisen antamaan? No, ehkä sentään Svinhufvud ja mahdollisesti Ståhlberg, muista en usko.
Sinulta jää siteeraamatta yksi mielestäni hyvin keskeinen asia tuosta Jakobsonin painista.
Jakobson: "Miksi Suomea ei miehitetty? kysyi Jugoslavian diktaattori Josip Broz Tito huhtikuussa 1945. Stalin vastasi: Otimme aivan liikaa huomioon amerikkalaiset."
Tämän perusteella voisi sanoa, että torjuntavoitto ei ratkaissutkaan kohtaloamme säilyä itsenäisenä valtiona. Sen ratkaisikin toisen suurvallan Yhdysvaltain presidentin Rooseveltin kanta asiaan. Ja Stalin joutuu kuuntelemaan Rooseveltiä, sillä NL oli riippuvainen USAn materiaaliavusta. Lisäksi voidaan sanoa, ettei Suomi NL:n näkövinkkelistä ollut niin merkittävä, että sen takia olisi kannattanut alkaa rettelöimään USAn kanssa.
Torjuntavoitto oli toki tärkeä. Jos NL olisi miehittänyt sodan kuluessa Suomen, siitä olisi voinut syntyä ns. status quo-tilanne, jota ei olisi enää muutettu. Jos Suomi olisi ollut miehitettynä, Rooseveltkin olisi voinut katsoa, että se on nyt jäänyt NL:n sotasaaliiksi ja sillä siisti.
On siis ehkä hyvä ymmärtää, ettei Isä Aurinkoinen meille itsenäisyyttä hyvää hyvyyttään luovuttanut. Tuskin hän sitä senkään vuoksi teki, että katsoi kovasti vastaan tapelleen kansan sen ansaitsevan. NL:lle sopi rauha Suomen kanssa siinä vaiheessa, koska sillä oli kiire Berliiniin ja Suomenlahtea pitkin sinne ei voinut panssarivaunulla huristaa. Jos tätä kiirettä ei olisi ollut, NL olisi miehittänyt Suomen ennen pitkää eli viimeistään siinä vaihessa, kun Saksa olisi lopullisesti kukistunut.
Nähdäkseni torjuntavoiton aiheuttama status quo yhdessä USAn miehitykselle torjuvan kannan kanssa ratkaisi Suomen itsenäisyyden. Voisi olla historian tutkijoille hyvä haaste päästä selvyyteen siitä, mikä USAn vaikutus todellakin Suomen itsenäisyyden säilyttämisessä on. Kuinka paljon saamme olla kiitollisia siitä Franklin D. Rooseveltille? Jos saamme, hänelle voitaisiin pystyttää patsas vaikka siihen Mannerheimin patsaan viereen ja julistaa hänet postyymisti Suomen kunniakansalaiseksi.
Rauhanteon jälkeenkin Suomen pelättiin luisuvan sosialistileiriin ja menettävän itsenäisyytensä samalla tavoin NL:n sosialistiset satelliittivaltiot. USAn Marshall-apu oli tähdätty kommunismin leviämistä vastaan. Suomi ei voinut ulkopoliittisista syistä ottaa vastaan tätä apua.
Sen sijaan Sosiaalidemokraattinen puolue saattoi ottaa vastaan taloudellista tukea USAlta. CIA rahoitti SDP:n toimintaa, koska puolueen mahdollisuudet torjua kommunismin eteneminen Suomessa arvioitiin puolueistamme parhaaksi. Tämä johtui tietysti siitä, että sekä kommunistit että SDP tappelivat kummatkin työmiesten äänistä ja kannatuksesta. SDP:n asevelisosialistit suhtautuivat kommunismiin hyvin vieroksuen ja ottivat tämän roolin mieluusti vastaan. Olihan Tshekkoslovakian kohdalla käynyt niin, että demareita oli alkanut tippumaan ylempien kerrosten ikkunoista Prahan kaduille, kun menivät veljeilemään kommunistien kanssa. Suomessa asevelisosialistit jatkoivat polliittisin keinoin siitä, mihin sodassa kommunismin torjunnassa jäätiin.
USA olisi siis tässäkin omalta osaltaan tukemassa Suomea kommunismin torjumiselta. USAlla oli tietysti myös tavoite estää kommunismin leviämistä yleismaailmallisesti. Paavo Lipponen lienee lukenut hyvin myös SDP:n historian tältä osin. Hänhän on edelleen hyvin myötämielinen USAta kohtaan.
..mutta asiaan. N-liitto ei mielestäni olisi kyennyt miehittämään Suomea ennenkuin aikaisintaan v.-45 kesällä jos tapahtumat olisivat ajautuneet siihen pisteeseen ettei rauhaa syksyllä -44 olisi tehty. N-liitolla oli liian paljon tekemistä Saksan suunnalla, että se olisi kyennyt uudestaan talven 44-45 aikana varustamaan kevään-44 tapaan läpimurtoon pyrkivää monisatatuhantista hyökkäysjoukkoa. N-liiton armeijan miehistötappiot kilpajuoksussa Berliiniin olivat huomattavat ja kaikki liikenevät täydennykset ohjattiin sille suunnalle. Mutta ilman rauhantekoa syksyllä -44 revanssi olisi ilman muuta otettu. Olisiko N-liitto kunnioittanut USA:n toiveita Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi? Epäilen.
Kun taistelu oli ratkennut suomalaisten torjuntavoittoon oli tapahtumat kulkeneet sille mallille, ettei Suomen valtaamisesta enää ollut strategistakaan hyötyä N-liitolle. Sillä oli Suomenlahden etelärannikko visusti valvonnassaan ja rauhanteolla se sai vielä Porkkalanniemen.
Kyllä minä tuon kirjoituksesi poimin jo tuolta politiikka-osastolta sieltä Keskustan introsta (en keskustan saitilta, johon Sinunkaan kirjoituksesi ei ollut mennyt läpi) ja vastasinkin, mutta sorvataan nyt jotain uudestaan:
Enhän minä tuohon juttuuni voinut sisällyttä muuta kuin ihan oleellisimmaksi katsomani, ja minun mielestäni tuo Stalinin ja Titon keskustelu ei ollut sellaista.
Tuo monessa yhteydessä kerrottu tarina lienee ihan tosi, mutta Stalinin sanoma pitää ymmärtää oikein. Eihän hän voinut muuta sanoa, kun kysyjänä oli Tito, joka jo tuolloin rohkeni arvostella Stalinia monien itselleen läheisempien maiden sovjetisoinnista.
Kyllä totuus on, että torjuntavoittomme oli ratkaiseva. Neuvostoliitto ei ollut päässyt tavoitteisiinsa eli armeijamme murskaamiseen ja Suomen miehitämiseen Kannakselle keskittämällään valtavalla sotavoimalla. Olisi tarvittu vielä ainakin samanlainen satsaus tavoitteeseen pääsemiseksi. Mutta mistä NL ne voimat repi tilanteessa, jossa ne kaikki tarvittiin kiireellisesti kilpajuoksussa Berliiniin. Niin homma täytyi jättää kesken ja Suomi pelastui torjuntavoittonsa ansiosta.
Samoin se nytkin Jakobsonin kertoma Molotovin 1970-luvun alussa sanoma, että "olimme viisaita, kun emme miehittäneet Suomea jne.." on vain jälkiviisautta, jolla koetetaan kääntää omaksi kunniaksi sellainen, mihin he eivät aikanaan pystyneet.
Ei Roosevelt meillä patsasta ansaitse, vaikka hänen sympatiansa olivatkin Suomen puolella. Kun hän Teheranissa yritti puhua Suomen puolesta ja kun Stalin sanoi siihen, että "Suomelle tullaan asettamaan riittävät sotakorvaukset ja jos se ei niitä maksa, maa tullaan miehittäämään" niin Roosevelt ei esittänyt minkäänlaista vastalausetta tuohon.
"Pentti Virrankoski
SUOMEN SYYLLISYYS OLI HARHA
Tämä artikkeli on julkaistu Karelia Klubi -lehdessä, elokuu 2004
SUOMEN SYYLLISYYS VUODEN 1941-44 SOTAAN ON HARHA
Valistunut suomalainen tietää, että Neuvostoliiton ja Saksan diktaattorit, Josif Stalin ja Adolf Hitler, jakoivat 1939 Euroopan itäosan etupiireihin. Suomen jäätyä siinä Stalinin piiriin hän esitti vaatimuksia, jotka olisivat tuhonneet maamme puolueettomuuden ja vaarantaneet sen puolustuksen. Kun niihin ei suostuttu, hän aloitti sodan.
Moskovan rauhassa 1940 Stalin riisti Suomelta eteläosan Karjalaa ja Suomenlahden ulappasaaret sekä Kuusamon ja Sallan itäosan. Hangon ympäristöineen Stalin vuokrasi sotilaalliseksi tukikohdaksi. Hän suunnitteli yhä Suomen itsenäisyyden tuhoamista ja kehui upseereilleen, kuinka Suomi oli pihdeissä hänen joukkojensa ollessa Viipurissa ja Hangossa.
Stalin esti liiton Ruotsin kanssa
Nähdessään selvästi Suomen aseman maamme johtomiehet pyrkivät liittoon Ruotsin kanssa, mutta Stalin kielsi sen jyrkästi. Saksan sotatoimet taas eristivät Suomen Britanniasta ja Yhdysvalloista, ja Ranska oli luhistunut.
Kun Hitler alkoi oman etunsa vuoksi osoittaa kiinnostusta Suomea kohtaan, maamme hallitus totesi tässä tilanteessa välttämättömäksi tukeutua Saksaan. Koska Stalin ei ollut kunnioittanut Suomen puolueettomuutta 1939, sitä ei kannattanut enää kokeilla. Ainoa vaihtoehto olisi siten ollut alistuminen Stalinin valtaan. Se olisi merkinnyt maan itsenäisyyden tuhoa ja raskasta terroria aivan kuten Baltian maissa.
Tämä on sen kehityksen tausta, joka johti Suomen jälleen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Venäläiset kävivät 1941-45 puolustussotaa Saksaa vastaan, mutta uuden sodan Suomea vastaan Stalin oli itse aiheuttanut. Se oli todella ”jatkosota”, Moskovan rauhan johdonmukainen seuraus.
Stalin syyllinen talvi- ja jatkosotaan
Tämän todenneista historiantutkijoista mainitsen ennen muita Viktor M. Holodkovskin, Neuvostoliiton tiedeakatemian professorin, joka osoitti Petroskoissa 1981 pidetyssä seminaarissa Stalinin ainoaksi syylliseksi jatkosotaan.
Holodkovski erotettiin virastaan, mutta 1991 tämä kunnioitettava venäläinen tiedemies toisti käsityksensä kirjoituksessa ”Stalinin rauhaarakastava politiikka” vuonna 1939 (Historiallinen Arkisto 95).
Stalin tarvitsi sotasyyllisiä
Stalin pakotti 1946 Suomen valtiovallan järjestämään lainvastaisen "oikeudenkäynnin" kahdeksaa maan sodanaikaista johtomiestä vastaan. Nämä miehet tuomittiin syyllisiksi jatkosotaan. Koska suomalaiset olivat valinneet johtomiehensä laillisesti ja demokraattisesti, syyllistettiin samalla koko kansakunta.
Sotasyyllisprosessi oli tarpeellinen, jotta Stalin voisi perustella Suomeen kohdistamansa väkivallan. Pariisin rauhassa 1947 vahvistettiinkin niiden alueiden luovutus, jotka hän oli anastanut Moskovan rauhassa, ja niihin lisättiin Petsamon kunta Jäämeren-satamineen ja nikkelikaivoksineen.
Venäjän hallitus pitää tänä päivänäkin Suomelta anastettuja alueita hallussaan ikään kuin se perustuisi jonkinlaiseen oikeuteen. Tietämättömät ihmiset Venäjällä ja muissa maissa, jopa Suomessa, uskovat tämän todeksi.
Suomen on kumottava sotasyyllisyysprosessi
Suomen valtiovallan on siten kumottava virallisesti vuoden 1946 sotasyyllisprosessi ja ilmoitettava julkisesti ja mahdollisimman näkyvästi päätöksen perustelut. Asiantuntijoiden mukaan se tapahtuisi sopivimmin eduskunnan säätämällä lailla.
Kansamme totuudenvastainen syyllistäminen Neuvostoliittoa vastaan 1941-44 käytyyn sotaan on vihdoinkin kumottava virallisesti. Samalla tulee osoitetuksi, että siihen nojautuvat alueluovutukset eivät perustu oikeuteen vaan väkivaltaan, jota on täysin mahdotonta puolustaa.
Pentti Virrankoski oli Turun yliopiston Suomen historian professori 1963-92
"Stalin pakotti 1946 Suomen valtiovallan järjestämään lainvastaisen "oikeudenkäynnin" kahdeksaa maan sodanaikaista johtomiestä vastaan. Nämä miehet tuomittiin syyllisiksi jatkosotaan. Koska suomalaiset olivat valinneet johtomiehensä laillisesti ja demokraattisesti, syyllistettiin samalla koko kansakunta."
Näillä samoilla laillisesti ja demokraattisesti valituilla suomalaisten johtajilla oli kova vimma vangita poliittisia vastustajiaan (laillisesti ja demokraattisesti eduskuntaan valittuja) 30-luvulla. Aivan kuten Saksassa.
Nämä samat demokraattiset johtajat olivat luomassa Suomeen poliittisille vastustajilleen keskitysleirejä tulevan hyökkäyssodan varalle jo tammikuussa 1941. Köyliön leirille kerättiin n. 700 miestä ilman oikeudenkäyntiä tai tuomiota kesällä -41. Leireiltä selvisi hengissä 5728 henkilöä, montako kuoli, siitä ei ole mitään tietoa jälkipolville. Jälleen yksi aukko "demokratiamme" historiassa.
Suomi oli vahvasti sitoutunut Saksan sotasuunnitelmiin, eikä tarkoituksena ollut suinkaan vanhojen rajojen palauttaminen. Heti ensimmäisenä hyökkäyspäivänä mm. Kuusamossa painuttiin vanhan rajan yli. Kerrotaan nivalalaisyksikön kieltäytyneen ylittämästä vanhaa rajaa ja sanoneen rintamakomentaja Selinheimolle: "Entinen presidentti Kallio ei olisi koskaan sallinut lähteä vieraita maita valloittamaan".
Kun puhutaan jatkosodasta, Suomi oli syyllinen.
Kommarit hirteen!
Syyllisyydestä voisin sanoa, että Stalin aloitti Talvisodan ja pakotti uhkaavalla politiikalla rauhanteon jälkeen Suomen liittymään Saksan rinnalle eli otti kostamattomuuden vaihtoehdonkin pois. Se, että Stalin aloitti Talvisodan on juuri merkittävää, koska tämän jälkeen Suomi ei enää voinut olla puolueeton. Suomen oli lähennyttävä Saksaa itse asiassa jo sodan aikana, koska länsivallatkin olivat luvanneet Suomen N-liitolle.
Jatkosota oli todella nimensä veroinen, suora jatko edelliselle sodalle, joka ei oikeastaan ollut kunnolla päättynytkään - Hitler vain vaihtoi suunitelmiaan. Suomella ei tässä paljon vaihtoehtoja ollut.
Tämä Grustnij on pelkkä Venäjään ja venäläisiin kritiikittömästi rakastunut, vähän yksinkertainen russofiili.
Nimimerkki Kerettiläinen on erittäin yksinkertainen russofobi.
Jatkosota on suomalaisten kehittämä ilmaisu. Oikea on tietysti Operaatio Barbarossa.
Valitettavasti asia on niin, että Suomi taisteli Saksan liittolaisena, eikä mitään erillissotaa.
lauantaina puheita televisiosta.Kukaan ei muistanut mainita saksalaisten osuutta kesän 44 torjuntavoitossa,se oli nimittäin merkittävä ellei ihan olennaisin osa torjuntaa!
Sitä en vain ymmärtänyt mitä Persson tarkoitti sillä että Ruotsi olisi Suomelle velkaa. Mitä he ovat velkaa? Tuskin NL olisi Ruotsiin asti jatkanut, jos Suomi olisi kaatunut.
Vaikka Venäjä/NL ei olisikaan jatkanut esim. Pohjois-Ruotsin malmikentille asti, olisi ruotsalainen yhteiskunta ollut vaarassa tulla painostetuksi siihen suuntaan mihin ns. suomettuminen meillä johti.
Luultavasti ei aivan yhtä pahaan, koska onhan tuossa meri välissä ja Ruotsilla voimaa paljon enemmän kuin Suomella.
Toinen asiaan vaikuttava seikka olisi ollut se, että Ruotsi olisi saattanut joutua harkitsemaan vastaavasti NATOon liittymistä, mikä on puolueettomalle ruotsalaiselle kansankoti-ajattelijalle kauhistus.
Jopa sakemannit itse arvioivat, että Suomen armeijalla on amitsuunia ainakin puoleksi vuodeksi kovaankin sotaan ja torjumaan vastaavanlaiset offensiivit kuin kesällä 1944. Erikoisesti tykistö ja ilmavoimat oli suuremmat määrällisesti ja laadullisesti kuin koskaan aiemmin, samoin miehiä oli aseissa enemmän kuin koskaan. Kesän 1944 tappiot kaatuneina oli vain alle kolmasosa kesän 1941 alkaneen hyökkäysvaiheen tappioista.
Tämä arvio on luettavissa esim.
T. Kuosan kirjoittamasta A. Pajarin elämänkertakirjasta. Siis Suomi itse suostui kyykkyhyppelyyn ja aseistariisuntaan rauhan aikaansaamiseksi, koska pitemmän päälle se sotiminenkin on joskus loputtava ja Saksan tilanne oli kaikkien nähtävissä. Oli kohta Suomenlahden yhteyskin menossa pian poikki ja huolto olisi käynyt näinollen liki mahdottomaksi, jos kohta olisi sakuilla ollut mitä enää antaa hetken perästä...