Eihän se mikään kaunis kone ollut mutta tulokset puhuvat puolestaan:
"Ensimmäinen Thunderboltia operatiivisesti käyttänyt yksikkö oli 8. ilmavoimien 56th Fighter Group, joka lensi ensimmäisen kerran operatiivisesti kesällä 1943. 56th lensi Thunderboltilla koko sodan läpi, sai eniten ilmavoittoja (688 kpl) kaikista Euroopassa palvelleista USAAFin hävittäjärykmenteistä, ja sen jäseniä olivat kaksi eniten Euroopan sotanäyttämöllä ilmavoittoja saaneista amerikkalaisista lentäjistä, everstiluutnantit Robert Johnson ja Francis Gabreski, molemmilla 28 ilmavoittoa. 56th FG:n pudotus-tappiosuhde oli myös paras kaikista USAAFin rykmenteistä, 8:1."
http://fi.wikipedia.org/wiki/P-47_Thunderbolt
"Ensimmäinen Thunderboltia operatiivisesti käyttänyt yksikkö oli 8. ilmavoimien 56th Fighter Group, joka lensi ensimmäisen kerran operatiivisesti kesällä 1943. 56th lensi Thunderboltilla koko sodan läpi, sai eniten ilmavoittoja (688 kpl) kaikista Euroopassa palvelleista USAAFin hävittäjärykmenteistä, ja sen jäseniä olivat kaksi eniten Euroopan sotanäyttämöllä ilmavoittoja saaneista amerikkalaisista lentäjistä, everstiluutnantit Robert Johnson ja Francis Gabreski, molemmilla 28 ilmavoittoa. 56th FG:n pudotus-tappiosuhde oli myös paras kaikista USAAFin rykmenteistä, 8:1."
http://fi.wikipedia.org/wiki/P-47_Thunderbolt
Vastaukset 55
Vanhimmat
Ei ollut sakemanneista vastusta. Kahdeksan raskasta konekivääriä, ne kun alkaa laulaa on mersut ja fockewulffit hätää kärsimässä.
Yksi syy asiantilaan oli se, että saksalaisia hävittäjälentäjiä kiellettiin vuosina 1943-1945 hyökkäämästä saattohävittäjien kimppuun ja keskittymään yksinomaan raskaiden pommikoneiden pudottamiseen.
Saksalaisten olisi taktisesti kannattanut lähettää valtakunnan rajalle Bf-109-koneita ahdistelemaan sattohävittäjiä, jotka olisivat tällöin joutuneet tiputtamaan pois ulkoiset lisäpolttoainetankkinsa.
Ei saksalaisia kielletty hyökkäämästä hävittäjien kimppuun. Ilmeistä tietysti oli että pommittajat olivat pääkohde. Saksalaiset muodostivat myös taisteluyksköitä jolloin osa yritti sitoa saattohävittäjät taisteluuun että pommikoneiden kimppuun hyökänneille jäisi työrauha.
"Saksalaisten olisi taktisesti kannattanut lähettää valtakunnan rajalle Bf-109-koneita ahdistelemaan sattohävittäjiä, jotka olisivat tällöin joutuneet tiputtamaan pois ulkoiset lisäpolttoainetankkinsa."
Joskus kokeiltiinkin mutta saksalaisten resurssit eivät riittäneet tähän. Tappiot olivat liian suuret ja vaikeudet tässä moninaiset. Jos hävittäjävoimien vahvuus olisi ollut 3-4 kertainen olisi voinut ollakin hyvä taktiikka.
"Ei saksalaisia kielletty hyökkäämästä hävittäjien kimppuun. Ilmeistä tietysti oli että pommittajat olivat pääkohde"
Göring nimenomaan kielisi (aktiivisesti) hyökkäämästä hävittäjien kimppuun ja tämä ilmenee hyvin mm. Adolf Gallandin krjassa. Heidän piti keskittäytyä raskaisiin pommittajiin. Puolustautua toki sai ollessaan hävittäjähyökkäyksen kohteena. Galland valitti, että tämä käytäntö rikkoi lentäjien luontaisen agressiivisuuden ja haittasi taistelussa.
En nyt muista Gallandin kirjoista tuollaista juttua, enkä jaksa alkaa tarkistamaankaan. Galland oli Göringin kanssa napit vastakkain milloin mistäkin aiheesta mutta, tässä he lienee olivat samaa mieltä että pommittajat olivat pääkohde. Jos pommittajat olivat ilmassa niin hävittäjätaisteluita piti välttää viimeiseen asti koska niissä ei voitettu mitään, ainoastaan hävitiin. Poislukien tietysti osastot joiden tehtävänä oli sitoa saattohävittäjät taisteluun. Mutta jos saksalaisilla oli selvä etu niin ilman muuta hävittäjien kimppuun hyökättin, eikä siitä tuomiolle viety. piti vain ensin varmistaa ettei se herkullinen tilaisuus ollut ansa.
"Galland valitti, että tämä käytäntö rikkoi lentäjien luontaisen agressiivisuuden ja haittasi taistelussa."
Tämän napinan Galland ainakin sanoi kun Göring määräsi Taistelussa Englannissa hävittäjien olemaan pommittajien välittömässä läheisyydessä. Saattoi tietysti napista myös sanomastasi aiheesta samalla lailla, mutta tuota "kieltoa" ei ainakaan yksikkötasolla ole tullut ilmi monien veteraanien muistelmissa. Monia muita päättömiä määräyksiä kyllä annettiin.
Mielestäni tämä on mainittu myös Gallandin kirjassa.
Varmuudella Göringin vaatimus on mainittu ainakin Koala-kustannuksen julkaisemassa uudessa Caldwell: JG26-kirjassa, jonka luku on vielä kesken. Varsin suositeltava opus!
Onhan se voitu mainita siellä, en kiellä. Mutta missä asiayhteydessä ja koska, se on jo toinen juttu. Eiköhän nyt jokaiselle laivueenpäällikölle ollut selvää että ei kannata kurvailla hävittäjien kanssa kun linnoitukset moukaroivat saksan teollisuuskeskuksia. Siitä ei ollut vaan mitään hyötyä paitsi kunniaa joillekin lentäjille. Ja onhan Göring voinut asiaa painottaa ja vaatia mutta tuskin se mikään ehdoton kielto oli. tai sitten sitä ei nyt ainakaan orjallisesti noudatettu. Hävittäjien kanssa sakut saivat kurvailla aivan tarpeeksi vaikka taisteluita ei aktiivisesti haettukaan.
Eivätkä hävittäjät varsinainen uhka olleetkaan saksalaisille ennen talvea 44 jolloin p-51 saapui rintamille suuressa määrin. Jo keväällä 44 sakut muodostivat taisteluosastonsa pommittajien tuhoajista ja niitä suojaavistä hävittäjäosastoista jotka sitoivat hävittäjiä taisteluun. Muunmuassa Gunther Rall haavoittui tällaisessa tehtävässä.
P47 ei ole millään tavoin aliarvostettu hävittäjäkone. Päinvastoin ameriikassa sillä on legendaarinen maine.
Koneen päämallin, P47D:n vahvuudet olivat vahva, raskas runko, joka takasi erinomaiset syöksyominaisuudet, ja tehokas moottori kaksivaiheisine turboahtimineen, joka antoi koneelle loistavat lento-ominaisuudet kattokorkeuksille. Kahdeksan .50 kaliiperista oli kyllä parhaimmillaan väkevää pippuria, mutta vähänkään pitemmiltä kantamilta menettivät tehonsa nopeasti. Lisäksi siipiin sijoitetut konekiväärit antoivat tehokkaan nikkeliryöpyn vain säädetyssä, risteämispisteessä, sen ulkopuolella luotisade oli hyvin hajanainen. Toisin oli mainitsemassasi Focke-Wulfissa, jossa oli mallista riippuen kahdesta MG-151/20(Fw190 A5/U3,Fw190D9) tykistä aina neljään MG-151/20 tykkiin(Fw190 A perusmallit, vaikka A-6 ja A-8), päälle vielä konekiväärit(aluksi 2x7.92mm, myöhemmin 2x13mm.). Tämä aseistus oli sijoitettu mahdollisimman lähelle runkoa(runkoon tai siipien juuriin), jolloin tulittaminen on sekä tarkempaa että tehokkaampaa aina lyhyiltä etäisyyksiltä kantaman äärirajoille.
Ja piloteista puhuttakoon sen verran että yksikään Liittoutuneiden hävittäjälentäjä ei rikkonut sataa pudotusta, saksalaisia siihen pääsi kymmeniä
Saksalaiset pääsivät suurin pudotusmääriin itä-rintaman ansiosta. Neuvostoliiton surkeata kalustoa ja huonosti koulutettuja lentäjiä vastaan oli helppo saada hurjia pudotusmääriä. Lännessä lentävien ässien pudotusmäärät olivat paljon vaatimattomampia. Vastassa olikin aivan erilainen kalusto ja paremmin koulutetut lentäjät.
Jaa nyt sitä haukutaan neuvostokalustoa. Neuvostoliiton ilmavoimat olivat 1943 valtavat, ja varustettu aivan kelpo hävittäjillä, kuten La-5, La-5FN, Yak-3, Yak-9.
Kerro nyt kuitenkin niistä saksalaisista hävittäjä-ässistä jotka pääsivät lännessä hurjiin pudotuslukuihin? Vastus oli aivan eri luokkaa kun idässä, harva pääsi edes sataan pudotukseen lännessä. Syykin selvä, britit ja amerikkalaiset olivat kalustonsa ja koulutuksensa ansiosta paljon vaarallisempia vastustajia kuin venäläiset.
Hans-Joachim Marseille, 158 ilmavoittoa, kaikki Afrikassa brittejä vastaan.
Heinz-Wolfgang Schnaufer, 121 ilmavoittoa, joista 114 RAF:n nelimoottorista pommikonetta
Hermann Graf, 212 ilmavoittoa, osa idässä.
Heninz "Pritzel" Bär, 125 ilmavoittoa lännessä ja Afrikassa, 49 näistä amerikkalaishävittäjiä.
Adolf Galland, 104
Werner Schroer, 102
Joachim Müncheberg, 102
Kurt Bühligen, 114
Vieläkö jatkan?
Sitten Parhaat thunderboltien tappajat:
Wilhelm Hofmann: 44 pudotusta(13 Thunderbolttia)
Theodor Weissenberger:202 pudotusta(13 Thunderboltia)
Egon Mayer: 102 pudotusta, 12 Thunderboltia
"Saksalaiset pääsivät suurin pudotusmääriin itä-rintaman ansiosta"
Saksalaiset pääsivät hurjiin pudotusmääriin sen vuoksi, että lensivät niin kauan kuin kykenivät. Liittoutuneilla lentäjät suorittivat tietyn määrän lentotehtäviä, ns. tour of duty, ja siirtyivät sitten muihin hommiin kotirintamalle. Siinä kun sakupilotti saattoi lentää sodan alusta loppuun ja 4-numeroisen määrän lentoja, lensi liittouneiden pilotti huomattavasti vähemmän aikaa.
Lisäksi lännessä haluttiin säilyttää menestyneet lentäjät hengissä kouluttamasssa uusia. Miehiä riitti.
Sakuilla tähän ei ollut aikaa tai mahdollisuutta
Kerro vielä moniko pudotuksista oli tehty vuosina 1943-45 kun amerikkalaiset tulivat täydellä teholla sotaan mukaan? Suurin osa alas ammutuista koneista oli puolalaisia, ranskalaisia ja muita surkimusmaiden koneita. Thunderboltteja ja Mustangeja vähän. Syykin selvä, olivat paljon kovempia vastustajia kuin Puolan ikivanhan romut.
Aika vähän T-Boltteja saivat alas, entä montako Mustangia pudottivat?
Ota huomioon, että Liittoutuneilla oli kymmeniä eri koneita taivaalla, joista Thunderbolt ei ollut läheskään yleisin, kohtaamiset siis tietysti harvinaisia.
Pilotti:Mustang-pudotukset(Kaikki pudotukset)
WIlhelm Steinmann:12(44)
Heinrich Bartels:11(99)
Heinz Bär:10(221)
Franz Schall:10(133)
Wilhelm Hofmann:10(44)
Emil Lang:9(173)
Walter Krupinski:8(197)
Ota huomioon, että saksalaisen hävittäjien ensisijainen tehtävä oli hyökätä pommikoneita vastaan, ei saattohävittäjiä.
Mukaan ei ole laskettu puolan ilmavoimien tappioita, kun kerran kerron länsirintaman parhaita pudottajia.
Best scorers against USAAF:
https://docs.google.com/document/d/1LWkfRBJOnW8mNJsow6ZqtWmMG8eeJpwEvbBAiATSIEs/edit?usp=sharing
Luftwaffen ilmavoitot vuonna 1945:
http://www.luftwaffe.cz/1945.html
Niin, ja "viermot" tarkoittaa sitten nelimoottorista pommikonetta
Jos katsotaan Hollywood elokuvia, niin missä niissä edes mainitaan P-47? Aina se P-51 joka saa kaiken kunnian. Esimerkiksi Steven Spielberg on P-51 fani! Saving Private Ryan leffan lopussa "P-51 tankintappaja" tuhoaa Tiikerin ja pelastaa päivän, mutta realisesti sen homman olisi hoitanut P-47.
P-47 ei ole aliarvostettu niiden keskuudessa jotka tietävät jotain koneista, mutta massat eivät takuulla tiedä muuta konetta kuin sen "pee viis ykkösen" kun se saa aina kaiken kunnian.
Sama homma kun verrtaaan B-17 ja B-24 koneita keskenään, se on aina se B-17 joka saa kaiken kunnian dokumenteissä ja elokuvissa.
"Jos katsotaan Hollywood elokuvia, niin missä niissä edes mainitaan P-47? Aina se P-51 joka saa kaiken kunnian. Esimerkiksi Steven Spielberg on P-51 fani! Saving Private Ryan leffan lopussa "P-51 tankintappaja" tuhoaa Tiikerin ja pelastaa päivän, mutta realisesti sen homman olisi hoitanut P-47. "
Realistisesti hommaa ei olisi hoitanut kumpikaan, vaan raketit olisivat pöllähtäneet tantereeseen tiikerin ympärille vahingoittamatta sitä.
P-47:ssa oli ilmajäähdytteinen tähtimoottori ja se kesti melkoisen määrän osumia, jolloin lentäjä saattoi palata rikkiammutulla koneella kotimaahan.
P-51:ssä oli nestejäähdytteinen rivimoottori, jonka jäähdytin oli ohjaamon takana. Järjestely
edellytti pitkiä jäähdytysaineletkuja. Lopputulos oli se, että P-51-lentueet omistivat todella pitkän lentosäteen ja ne saattoivat pitkiä 6 - 8 h lentoja raskaita pommikoneita Saksan sydämeen. Silti yksin luodinosuma saattoi tyhjentää jäähdytysjärjestelmän, jolloin moottori leikkasi kiinni 5 minuutin sisällä. On mahtanut olla epämiellyttävä tunne lentäjällä:-)
"Realistisesti hommaa ei olisi hoitanut kumpikaan, vaan raketit olisivat pöllähtäneet tantereeseen tiikerin ympärille vahingoittamatta sitä."
No, jos realisteja halutaan olla henkeen ja vereen niin raketit eivät olisi osuneet minkään ympärille, koska Tiikereitä ei edes ollut kyseisellä rintamalohkolla ;)
Samoin Focke-Wulfin tähtimoottoriset yksysinollat toimivat jopa silloin kun kokonaisia sylintereitä oli tuhoutunut
"No, jos realisteja halutaan olla henkeen ja vereen niin raketit eivät olisi osuneet minkään ympärille, koska Tiikereitä ei edes ollut kyseisellä rintamalohkolla ;) "
Mikäli Liittoutuneiden panssarimiehistöjä ja jalkaväkeä on uskominen, joka toinen saksalaistankki tai jopa rynnäkkötykki oli Tiikeri.
"Mikäli Liittoutuneiden panssarimiehistöjä ja jalkaväkeä on uskominen, joka toinen saksalaistankki tai jopa rynnäkkötykki oli Tiikeri."
Saksalaisten mukaan kaikki vihollisvaunut olivat Shermaneja ja lentäjät puolestaan tuhosivat saksalaisten panssarijoukot moninkertaisesti ;)
No Saksalaiset olivat sentään paljon lähempänä totuutta.
Ja silti kaukana siitä :)
Normandian jälkeen reilusti yli puolet länsiliittoutuneiden panssarivaunuista oli Shermaneja(mukaanlukien tykkitornilla varustetut panssarintorjuntavaunut)
"Normandian jälkeen reilusti yli puolet länsiliittoutuneiden panssarivaunuista oli Shermaneja."
Se riippuu vahvasti siitä milloin panssarivahvuudet lasketaan. Jopa yhdysvaltalaisten puolella, missä suhde oli melko vakaa, Shermanien edustus oli vain noin 60% - ison osan vaunuista ollessa kevyitä (esim. Stuart)
"(mukaanlukien tykkitornilla varustetut panssarintorjuntavaunut) "
Tuo on vielä ongelmallisempaa jo pelkästään ottaen huomioon, että pst-vaunut eivät olleet Shermaneja tai yleensäkään panssarivaunuja.
Shermaneita valmistettiin tuplamäärä kevyisiin Stuartteihin verrattuna, muita vaunutyyppejä valmistettiin vain muutamia tuhansia. Se kertoo aika paljon
Ei kovinkaan hyvä argumentti sinulla. Ensinnäkään läheskään kaikkia vaunuja ei kuljetettu merien yli ja kuljetetuistakin iso osa päätyi muualle kuin läntisen Euroopan rintamalle.
Toisekseen, liittoutuneiden panssarivoimat eivät rakentaneet mitään lennosta improvisoituja dream team- organisaatioita vaan ne noudattivat sodan loppuun asti vahvasti kevyisiin vaunuihin nojaavia organisaatioita, jotka oli suunniteltu muutamaa vuotta aiemmin ennenkuin liittoutuneilla (lue=Yhdysvaltain armeijalla) oli merkittävää kokemusta modernista panssarisodasta.
jenkkien panssaridivisioona käsitti neljä keskiraskailla Sherman-vaunuilla varustettua pataljoonaa yht 159 vaunua, sekä 68 kevyttä Stuart panssaria. Päälle sitten jalkaväki- ja aselajijoukot, yht noin 10 500 miestä ja yli tuhat ajoneuvoa..
Saksalaisten hurjiin pudotuslukemiin oli monta syytä. Mike Spick on monen muun lailla tutkinut asiaa ja kirjoittanut siitä hyvän kirjan: Luftwaffen hävittäjä-ässät. Tässä muutamia havaintoja.
itä-rintama oli yksi syy. Varsinkin 41-42 venäläisten lentäjien taso oli melko huono. tilanne kyllä tasottui myöhemmin.
Merkittävä on myös tuo että saksalaiset lensivät niin kauan kuin kykenivät. Joskus saattoi olla pieni jakso lennonopettaja kotimaassa mutta muutoin lennettiin niin pitkään kuin kyettiin. Tämä aiheutti tietenkin mittavan kokemustason ja niinpä pitkään selvinneille piloteille ilmavoittojen saalistaminen oli suhteellisen helppoa paljon kokemattomampia vastustajia vastaan. myöhemmin tämä tietysti kääntyi heitä vastaan. Moni lentäjä vain lennettiin loppuun.
Saksalaiset hävittäjät olivat lukumääräisesti alivoimaisia lähes koko sodan ajan. Tämä pakotti monesti lentämään useita lentoja päivässä eikä maaleista ollut pulaa. Vastaavasti joku p-47 lentäjä saattoi lentää koko "tourin" läpi joutumatta kertaakaan varsinaiseen ilmataisteluun.
Hävittäjätaktiikassa Saksa oli sodan alkupuolella muita huimasti edellä. Tilanne tasottui sodan loppupuolella, mutta mm.Briteillä oli vaikuksia päästä jonomuodostelmistaan eroon ennen sodan loppua.
tai sen tyyppinen, oli sakujen käsitys brittien laivueen tiukasta kolmijonosta. Varsinkin viimeine trio oli helppo saalis.
Muoto oli kehitetty sillä kuvitelmalla, että saattohävittäjiä ei olisi.
"Tilanne tasottui sodan loppupuolella, mutta mm.Briteillä oli vaikuksia päästä jonomuodostelmistaan eroon ennen sodan loppua. "
Käsittääkseni laivueiden ja rykmenttien komentajta oivalsivat asian jo taistelussa Britanniasta.
Britten perusmuodostelma oli sodan alussa 3 koneen kiila ja saksalaisilla pari. Lisäksi sakut lensivät pääasiassa nelisormimuodossa. Kiila toimi kyllä hyvin pommikoneita vastaan mutta hävittäjä taistelussa se oli kankea. Jotkut yksiköt tästä luopuivat jo taistelun englannista aikana, mutta se oli silti pääasiallinen taistelu muoto vielä seuraavan kesänä. Tämän jälkeen alettiin lentää ensin kolmen ja sitten neljän koneen jonossa jota saksalaiset kuitsuivat idioottijonoksi.
Vähitellen RAF otti myös käyttöön nelisormimuodon, mutta silti idioottijono oli monesti käytössä sodan lopulle asti. Vuodesta 41 alkaen RAF oli lukumääräisesti niin paljon ylivoimaisempi että pakonomaista tarvetta muutokseen ei ollut, joten taktiikka kehittyi hitaasti.
En huomannut tätä aiemmin, mutta korjataanpa vähän.
"Sodan alussa jenkkien panssaridivisioona käsitti neljä keskiraskailla Sherman-vaunuilla varustettua pataljoonaa yht 159 vaunua, sekä 68 kevyttä Stuart panssaria."
Yksikköjen tarkat organisaatiot ovat niitä Bauerin kirjojen heikompia kohtia kuten tuostakin lainauksesta näkee. Tuossa kohdassa Bauer on jotenkin sotkenut keskenään vanhojen ja uusien panssaridivisioonien rakenteet ja kehitellyt ihan oman divisioonatyypin. Vanha organisaatio käsitti kuusi panssaripataljoonaa ja noin 400 vaunua siinä missä uusi organisaatio ainoastaan kolme pataljoonaa.
ei millään pahalla, mutta sehän ei ollut saksalaisten lentäjien vika. Kyllähän saksalaisten lentäjien taso putosi sodan lopussa huimasti, "luonnollisen" poistuman kautta, joten liittoutuneiden olisi sen mukaan pitänyt pudottaa enemmän saksalaisia.
nimenomaan myös polttoainepuutteen takia. Ei ollut varaa kouluttaa riittävästi. Lentäjät saattoivat tulla rintamalle vain viiden tunnin tyyppikoulutuksella.
Tosin lopulta polttoainetta annettiin vain parhaille yksiköille.
"Saksalaiset hävittäjät olivat lukumääräisesti alivoimaisia lähes koko sodan ajan. Tämä pakotti monesti lentämään useita lentoja päivässä eikä maaleista ollut pulaa. Vastaavasti joku p-47 lentäjä saattoi lentää koko "tourin" läpi joutumatta kertaakaan varsinaiseen ilmataisteluun."
Lisäksi saksalaiset lensivät suurimman osan sodasta oman alueensa yläpuolella. Joillakin lentäjillä saattoi olla 16 laskuvarjohyppyä takana! Liittoutuneet useimmiten menettivät koneen tuhoutuessa myös miehistön vankeina.
Kyllähän tuokin asiaan vaikuttaa. En kyllä nyt muista yhtään 16 laskuvarjohypyn miestä mutta ainakin Erich Rudorffer ammuttiin pitkän uransa aikana alas kaikkiaan 16 kertaa joissa hän suoritti hypyn 9 kertaa. Tämän vuoksi USAAF aloitti kesällä 44 ässäjahdin ja moni saksalainen lentäjä ammuttiin varjoon.
mutta tosiasia on, että P-47 korvattiin paremmalla P-51 Mustangilla ja Thunderbolt siirrettiin rynnäkkökoneeksi.
Thunderbolt säilyi myös hävittäjänä sodan loppuun asti, mallit olivat P47M ja N. P51D sopi saattohävittäjäksi paremmin kuin P47D.
Vanhojen lentokoneiden esiiintyminen sotakuvissa riippuu myös siitä, että kuinka paljon kutakin konetyyppiä on säilynyt lentokunnossa tähän päivään.
Niinpä lentokuntoisia Spitfirejä ja Mustangeja lienee jokunen kymmenen. Se sijaan en ole kuullut lentokuntoisesta P-47:sta? Vielä vähemmän on lentokunnossa aitoja Bf-109-koneita, koska niiden moottori (Daimler Benz) oli huonolaatuinen sota-ajan tuote. Myöskään Focke Wulfeja ei ole enää lentokuntoisia, joskin nyt siitä on alettu tehdä replikoita.
Lentokuntoisilla olisi käyttöä sotaelokuvissa, sillä ei kaikkea voida tehdä uskottavasti digitaalisinkeinoin.
Kyllä lentokuntoisa Mersuja on jäljellä, myytävänä jopa, 5 miljoonaa dollaria hintana eräällä Emilillä
Aikoinaan oli sotaelokuvissa mukana espanjalaisvalmisteisia mersuja, joiden keulassa oli Rolls Royce Merlin-moottori. Täömä muutti koneen keulan näköä merkittävästi. Mahdatko puhua niistä?
Alkuperäinen Daimler Benz oli ajateltu kestävän vain max. 150-200 lentotuntia ja sitten sulatettavan uusiksi. Tämä lienee syy siihen, ettei AITOJA ja lentäviä mersuja juuri ole.
http://www.platinumfighters.com/#!bf-109e/c7r0
Daimler-Benzillä tuo on varustettu.
"Se sijaan en ole kuullut lentokuntoisesta P-47:sta? "
Vajaat kaksikymmentä taitaapi noita on lentokuntoisia maailmassa. Englannissa ainakin se yksi ja loput sitten koneen kotimaassa. Noita on työn alla entisöitävänä koko joukko vielä lisää, ei tietoa monenko koneyksilön kohdalla tähtäimessä ihan lentokuntoon asti saattaminen vai jätetäänkö vain staattiseksi esittelykappaleeksi.
"Se sijaan en ole kuullut lentokuntoisesta P-47:sta? "
Olin Duxfordissa warbirdsejä kahtomassa v. 2003 ja 2009. Suosittelen reissua lämpimästi kaikille asiasta kiinnostuneille. Yleensä joka vuosi, heinäkuun 1. tai 2. viikonloppu. Halpa ja antoisa matka. Kaksi päivä kauniita lentokoneita ja drinksua ja ennen kaikkea se moottoreiden ääni, se vasta on komiaa kuunneltavaa. Saattaa mennä hieman keikat ristiin, mutta suurinpiirtein näin lentokuntoisten esiintyjien osalta. 4 kpl P-51, 9 kpl Spit, 2 HC, 3 B-25, 1 B17, 2 kpl Corsair, Wildcat, Hellcat, Bearcat, Tigercat, 2 kpl Ju-52, Gladiator, 2003 oli Firefly (mutta tippui pellolle ja molemmat pilotit menehtyi. Aika kamala hetki. Kuvasin Hurricanen nousua, ja samalla katsoin, että kylläpä on jyrkkä syöksy. Eihän se oiennut...), Blenun kanadalisversio, Jak ja LA jotkut viimeisistä malleista vanhoja 2- taso harjoituskoneita 20-30 luvulta 1 WW replicoita viimeksi Lancaster ylilento ja takaisin aiheeseen: 2 KPL P-47!!!. Lopuksi kaikki n. 40 kpl konetta lentävät yhdessä muodostelmassa pari kertaa kentän yli. No, jokainen voi kuvitella miltä se kuuluu ja näyttää. Niin, ja viimeksi oli yksi espanjan mersu, sekä Focke. Se taisi olla jollakin ryssän mosalla, vai oliko joku kiinalainen kopio mosasta. Hieno oli fiilis nähdä ja kuulla nekin ilmassa. Sama Focke taisi sitten tippua jorpakkoon Ranskassa vähän sen jälkeen, hittolainen. Varmaan listasta jotakin unohtuikin.
En tiedä mistä aliarvostus on tullut mieleen jollekin, mutta jos alan kirjallisuutta lueskelee, niin ei lentäjät eikä vastapuoli juurikaan negatiivistä koneesta sano. Eikä muutkaan alan asiantuntijat. Siinä oma pikapieraisu aiheesta.
"kaksi eniten Euroopan sotanäyttämöllä ilmavoittoja saaneista amerikkalaisista lentäjistä, everstiluutnantit Robert Johnson ja Francis Gabreski, molemmilla 28 ilmavoittoa. 56th FG:n pudotus-tappiosuhde oli myös paras kaikista USAAFin rykmenteistä, 8:1."
Yksi syy menestykseen taisi olla se, että USA:n ilmavoimissa pudotus hyväksyttiin niin helposti. Esim. Pierre Clostermann kertoo kirjassaan 'Suuri sirkus' tapauksesta, jossa jenkkipilotti ilmoitti saaneensa lennolla 6 pudotusta olosuhteissa, joissa kuvauksen perusteella RAF:issa ei olis myönnetty yhtäkään pudotusta!
Vielä hurjempia olivat pudotusluvut llentävien linnoitusten osalta. Yhdellä tietyllä pommituslennolla laivueen kk-ampujille myönnettiin 52 saksalaishävittäjän pudotusta, kun todellisuudessa koneita putosi vain 2 kpl (Gallandin tieto).
Liian suuret ilmavoittoilmoitukset olivat kaikkien maiden ongelma. Mutta kuitenkin USAAF ilmoituksen mukaan Luftwaffe olisi lakannut olemasta jo helmikuussa 44. Tosin tämä oletus sai USAAFin määräämään hävittäjät metsästämään Luftwaffen rippeitä lentokenttien liepeille joka osoittautui oikeaksi päätökseksi vaikka tulin virheellisen tiedon vuoksi.
Gabreskin ja Johnsonin pudotuksia en suuremmin epäile, he olivat kokeneita lentäjiä, ylioptimistiset pudotusvatimukset olivat enemmnkin kokemattomien lentäjien ongelma. Pommariampujista saattoi 10 ja enemmänkin tulittaa samaa konetta ja jokainen tehdä siitä ilmoituksen vaikka se nyt ei olisi ollut pudotus ensinkään. Hyökkäyksen jälkeen hätäteholla syöksyyn lähtevä Me109 jätti peräänsä pakokaasuvanan jota ampujat sitten luulivat omiksi aikaan saannoksikseen.
Saksalaisilla oli tietysti helpompaa laskea romut. Moni lentäjä ei vaivautunut kuitenkaan tekemään edes ilmoitusta jos kone putosi pohjanmereen eikä siipimies ollut enää vierellä sitä todistamassa.