Rakas, 7-vuotias kanini kuoli runsas viikko sitten, enkä tunnu pääsevän siitä millään yli. Minulla on ikävä kaniani, ja sen lisäksi tunnen suurta syyllisyyttä mm. siitä, etten antanut kanilleni mielestäni niin paljon huomiota kuin se olisi ansainnut. Minulla oli jo pari vuotta ollut masennusta kaikenlaisista asioista (esim. vaikeasta sosiaalisten tilanteiden pelosta), ja usein vain makasin kotona sängyllä tai lattialla kanin vipeltäessä vapaana samassa huoneessa. Näköyhteys minuun oli sillä siis koko ajan, ja lisäksi hoidin sen perustarpeet hyvin ja vein sitä eläinlääkärille aina kun se sitä tarvitsi. Rakastin kaniani, mutta olin silti masentunut ja harkitsin välillä jopa itsemurhan tekemistä. Kani oli yksinäisempi kuin ennen.
No, kesäloman lopussa elämä alkoikin näyttää hieman valoisammalta. Piristyin ja aloin suhtautua tulevaisuuteen hieman toiveikkaammin. Menin mm. shoppailemaan ja kahville erään ystäväni kanssa. Kotona olin kuitenkin paljon, ja rakas pupujussini sai aina olla vapaana. Pelkään kuitenkin että se tunsi olonsa yksinäiseksi, kun en silitellyt ja puhunut sille enää niin paljon kuin ennen. Lisäksi tulin kerran ärähtäneeksikin sille, kun se nylkytti ja puri kiihottuneena jalkaani. Kadun syvästi enkä saa tätä syyllisyyttä hälvennettyä. Kani oli eräänä aamuna kuolleena häkissään. Viimeisenä elinpäivänä olin kyllä kiinnittänyt huomiota kanin ajoittaiseen väsähtämiseen, mutta en vain tajunnut! JOS olisin aavistanut, olisin vienyt sen eläinlääkärille. Se söikin normaalisti ja haki viimeisenä päivänä kädestäni herkkuja. Nyt on kauhea olo. Ikävä kaniani. Pitäisiköhän tehdä itsari?
Onko muilla samankaltaista syyllisyyttä lemmikin tai jonkun muun läheisen kuolemasta?
No, kesäloman lopussa elämä alkoikin näyttää hieman valoisammalta. Piristyin ja aloin suhtautua tulevaisuuteen hieman toiveikkaammin. Menin mm. shoppailemaan ja kahville erään ystäväni kanssa. Kotona olin kuitenkin paljon, ja rakas pupujussini sai aina olla vapaana. Pelkään kuitenkin että se tunsi olonsa yksinäiseksi, kun en silitellyt ja puhunut sille enää niin paljon kuin ennen. Lisäksi tulin kerran ärähtäneeksikin sille, kun se nylkytti ja puri kiihottuneena jalkaani. Kadun syvästi enkä saa tätä syyllisyyttä hälvennettyä. Kani oli eräänä aamuna kuolleena häkissään. Viimeisenä elinpäivänä olin kyllä kiinnittänyt huomiota kanin ajoittaiseen väsähtämiseen, mutta en vain tajunnut! JOS olisin aavistanut, olisin vienyt sen eläinlääkärille. Se söikin normaalisti ja haki viimeisenä päivänä kädestäni herkkuja. Nyt on kauhea olo. Ikävä kaniani. Pitäisiköhän tehdä itsari?
Onko muilla samankaltaista syyllisyyttä lemmikin tai jonkun muun läheisen kuolemasta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minusta tuo kanin pislähtö oli ihana. Sitä ei tarvinnut lopettaa, koska ei sairastanut vaan sai nukkua pois omassa peässään luonnollisesti. Ja eli aika vanhaksi. Olen kuullut että kani elää noin viisivuotiaaksi. Olet natanut lemmikille riittävästi huomiota ja varmaan se vanhana on tykännyt olla omissa oloissaankin. Kun menettää tai tärkeä ystävä kuolee, suruun kuuluu aina myös syyllisyyden tunteita, mutta kukapa voi helliä ja pitää varastoon.
Sinulla on nyt tyhjä paikka kun lemmikki on poissa ja samalla myös yksi tekeminen ja vastuu on poissa.
No itsari on vihoviimeinen temppu. Kanisi sai elää ihanan ja hyvän kaninelämän.