Vanhuuden labyrintti

Vanhentuessa koemme arvokkuutta, viisautta, mutta myös pelkoa. Kehomme muuttuu, rypyt ilmestyvät kasvoihimme, liikkeemme hidastuu ja moni asia ei toimi enää niin kuin ennen. Koemme pelkoa tulevaisuudesta, niin kuin menneisyydestäkin. Miten tulen toimeen? Miten lapset voivat? Entä lastenlapset? Olisiko pitänyt sittenkin mennä naimisiin kaksikymmentä vuotta sitten Riston eikä Pekan kanssa? Tosi asia on se että, se pelko muuttaa meitä. Se muuttaa asiat, mitä ennen rakastimme tabuiksi ja kaukaisiksi muistoiksi. Emme osaa enää taistella oikeuksistamme. Ne mielipiteet jotka olivat joskus osa itseämme ja jota olimme valmiita puolustamaan häilyvät hiljalleen.

Monet sanovat, että vanhetessa katseemme avartuu. Emme välitä enää yksityiskohdista tai pienistä asioista. Osa ihmisistä oppii käsittelemään vaikeita asioita huumorilla, osa katkeroituu syvästi menetetyistä taidoista, kokemuksista ja muistoista. Loppu vaiheessa luovuttaessa tärkeäksi nousee enää vaan se nukkainen sängynpeitto joka pitää pedata tietyllä tavalla joka aamu.

Emme ole enää valmiita nousemaan puolustamaan eläkkeitä, käymään järjestetyissä hartauksissa ja askartelu kerhoissa. Jos sattumoisin lapsemme saavatkin pakotettua meidät lähtemään mökille, haluamme välittömästi pois sieltä. Mikään ei enää tunnu tuovan elämäniloamme ja taistelu henkeämme takaisin.
Minun taistelu tahtoani nujertaa se, että meidän ei enää saa olla seksuaalisia olentoja vaan täytyy vanheta arvokkaasti. Emme saa olla koskaan vihaisia, eihän vihaista mummoa ole olemassakaan. Meidän kuuluu vääjäämättä lahjoa niin lapsiamme kuin lapsenlapsiamme.

Entä jos ei halua olla tavallinen? Entä jos haluaa vielä taistella sen eteen mikä kuuluu itselle, eikä luovuttaa kaikkea sen takia että on ikää?

Minä olen vielä, minä taistelen.