Mistä sitä ikinä tietää,että onko ero varmasti oikea ratkaisu? On vain tunne että tekee oikean ratkaisun kaikesta huolimatta. Toisaalta pelko yksin jäämisestä on kova. Eroon ei liity kolmansia osapuolia, puoliso ei ryyppää, rellestä,petä, hakkaa tai ole narsisti. Eli mitään ns. hyväksyttävistä syistä. Siksi tuntuu pahalta hajottaa perhe vaikka toisaalta ei muuta ratkaisua asiaan ole. Onneksi ollaan sovittu, että lapset tulevat ensin. Molemmat saa lapsia nähdä aina kun haluaa. Välit onneksi niin hyvät että tämä voi jopa onnistua..toivon ainakin. Nyt pitäisi enää uskaltaa kertoa omalle perheelle ja muille ratkaisusta. Sosiaalinen paine on hirveä.. ja itse olen itselleni pahin kriitikko. Pelkään mitä muut ajattelevat asiasta. Asia tulee kaikille varmasti yllätyksenä. Kulisseja pitänyt yllä jo vuosia. Ollut välillä uupumuksen partaallakin. Nyt on vain pakko tehdä asialle jotain..itsekästäkin kyllä varmaankin, mutta en halua tällaista parisuhteen mallia antaa lapsilleni. Ja jos sitten jään yksin niin sitten olkoon niin.
Oikea ratkaisuko?
Mietiskelijätär
68576
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 68
Vanhimmat
Kerro paremmin uupumisesta ja kulisseista. Tällä lukemisella emme ymmärrä miksi ns. hyvästä miehestä ero on ainoa ratkaisu. Entä jos kyse on omasta elämänvaihe- tai ikäkausikriisistäsi? Oletko ajatellut sellaista, ja oletko hakenut itsellesi pätevää apua ongelmiisi?
Ratkaisun oikeellisuuteen on mahdoton ottaa kantaa, kun et kerro avioliitostasi muuta kuin se , ettei mitään ns. " tavallisia vikoja" ole. Siksi ihmettelen, miksi ero.
Tyhjyyden tunteelle ja uupumukselle voisi vielä yrittää yhdessä tehdä jotain, vai oletteko jo tehneet. Käyttäneet ammattiapua? Jos sovussa pystytte eroamaan, onko ero todella oikea vaihtoehto.
Itse erosin sovussa pääosin hyvästä liitosta. Aloite ja halu oli mieheni. Nyt tuntuu, että päätös oli väärä. Minusta tuntui niin jo silloin, mutta nyt olen huomannut, ettei miehenikään ole päässyt " rakkaudestaan" minuun. Haluaa olla yhteydessä minuun lähes päivittäin ja sanoo, ettei se uuden löytäminen niin helppoa olekaan.
Ihminen uupuu, jos pitää kulisseja pystyssä. Olen ollut siinä tilanteessa. Siihen arkeen ei vain kaikesta yrityksistä huolimatta saa sellaisia asioita, jotka saisivat jatkamaan sitä parisuhde-elämää. Jos teillä on kaikki keinot jo kokeiltu, niin täytyy sanoa, että on hienoa kun olette yhdessä aikaansaaneet rauhallisen eron. Meillä mies laittoi hanakasti vastaan.
Älä huolehdi, mitä lähipiirisi sanoo, koska hehän eivät oikeaa tilannetta tiedä. Kaikilla on raskas päätös hankkia avioero, eikä se kenellekään kuulu. Pääasia, että kaikki (sinä ja miehesi) ovat varmoja päätöksistään. Olet varmasti myös loistava äiti kun olet ajatellut lastesikin parasta. Niin ajattelin minäkin.
Mitä avioliitostanne mielestäsi puuttuu? Mitä kulisseja pidät pystyssä?
Se on vaikea kysymys, enkä osaa sinänsä neuvoa sinua. Saman asian kanssa olen paininut pitkään. Itselläni tilanne on sinänsä helpompi ettei ole lapsia. Yksin jäämistäkään en oikeastaan pelkää.
Vaikeiata kysymyksiä kun samalla lailla minulla mies ei petä, käytä juurikaan alkoholia tai hakkaa.
Mutta myöskään liitossamme ei ole mitään. Emme tee mitään yhdessä, ei ole yhteisiä lomia, emme puhu toisilemme, kaikki fyysisyys puuttuu. Seksiä ei ole ollut yli kymmeneen vuotten. Myöskin isoista asioista joudun kantamaan vastuun yksin. Tätä mietin itse, että onko nuo tarpeeksi painavia syitä erota.
Voimia sinulle!
" Emme tee mitään yhdessä, ei ole yhteisiä lomia, emme puhu toisilemme, kaikki fyysisyys puuttuu. Seksiä ei ole ollut yli kymmeneen vuotten. Myöskin isoista asioista joudun kantamaan vastuun yksin."
Mitä varten sitten yhä olette yhdessä, jos yhteisiä lapsia ei ole??? Tottumus? Pelko?
No koska tässä hän hyvä toisaalta olla. Tuttu ja turvallinen ihminen vierellä.
Miksi sitten mietit eroa, jos on hyvä olla?
Ja lisään vielä. Että se että on antanut vihkivalan, siinähän sanotaan kaiken se kestää. EN ole siis uskovainen, mutta tuon on luvannut ja sanojeni takana haluan seisoa.
Ja mietin myös että eikö mainitsemani asiat ole turhan pieniä syitä erota. Jos on em. luvannut.
Kirjoitin, että toisaalta hyvä olla.
Aina kaikissa liitoissa on " toisaalta hyvä olla". Missään liitoissa ei ole vain hyvä olla. Se ei olisi elämää.
Se toisaalta hyvä olla on jo hyvä pohja rakentaa parempaa suhdetta, vai mitä puolisosi ajattelee.
Kukaanhan ei väittäkään, että olisi liittoja jossa olisi vain hyvä olla. Plussat ja miinuksethan ne ratkaisee ja omat avot ja tarpeet.
Puolisoni on tähän tilanteeseen tyytyväinen. EIkä suostu muutoksiin. EIkä halua koko tilanteesta puhua mitään. On sitä mieltä, että jos tämä ei minua tyydytä niin voin erota. Jos asiasta yrittää puhua ihan asiallisesti ja rauhallisesti ja minä.viestein vastassa on ivaa, raivopuuska, ja siippa juoksee karkkuu ja joskus uhkaa lydäkin.
Lisään vielä, että toisaalta hyvällä olla tarkoitan sitä, että minulla on ihan täysi vapaus tehdä mitä haluan. Kukaan ei rajoita tekemisiäni. ELämän perusasiat ovat kunnossa, asunto, mukavat naapurit ja kiva ympäristö. Töitä on.
Vihkivalassa luvataan liian paljon, esim. että rakkaus kestäisi kaiken... huh, huh...
Ei kai monikaan nykyisin ota tuollaista vakavasti.
Kirjoitat, ettette puhu toisillenne. Miten sellaista suhdetta kestää.
Huonosti =)!
Puhutaan ne pakolliset. Kuka tuo maitoa....
Vihkivala on lupaus, sopimus, joka pidetään, jota ei pureta ilman painavaa syytä. Miten se nykyaika on tilanteen muuttanut???
Ei luvata vihkivalassa mitään muuta kuin tahtoa rakastaa ja olla uskollisia. Joskus vain se tahto katoaa, päättyy, kuolee, loppuu. Ei voi mitään.
Miksi kukaan eroaisi ilman painavaa syytä? Tosin se, mikä sinun mielestäsi on painava syy, ei ole sitä välttämättä minun, puolisosi tai naapurisi mielestä. Aina ei voi voittaa.
Karu totuushan on, että ap:n syyt eroon eivät ole todellakaan tarpeeksi painavia.
Mutta nykyajalla täysin normaalia. Tällaista se on. Ei avioliittolupaus paljoa paina.
Nuo syyt olisivat tarpeeksi jos kyseessä olisi seurustelusuhde, eikä lapsia kuvioissa.
Varmasti uuvuttavinta on ollut tuo kulissien ylläpito. Miksi niin täytyy tehdä? Asiat olisivat varmasti paljon paremmin, jos voisi myöntää läheisilleen että ongelmia ja pahoja tunteita on, ja sitten voisi ainakin fiksuilta ihmisiltä saada tukea ja ymmärrystä, mikä antaa voimaa. Psykologikaan ei olisi varmasti pahitteeksi, tai pariterapia. Asioiden avoin käsittely voisi olla hyvinkin vapautavaa. Miksi ollaan avoimia vasta sitten, kun erotaan?
Jos asennoituminen on se, että haluan erota, ja ero on yksi varteenotettava vaihtoehto kun on ongelmia tai kriisi, ei asioita voikaan millään korjata. Ei tahto riitä.
Mene terapiaan tai ota väliaikainen asumusero. Vaikuttaa että kärsit jostain keski-iän kriisistä eikä eero sitä ratkaise vaan se että otat vastuun omasta onnellisuudestasi.
Terapiaan kannattaa mennä. "Väliaikainen" asumusero sen sijaan johtaa todennäköisesti lopulliseen eroon. Sitä en suosittele, mikäli tavoitteena ei ole erota ja asumuserolla vain hieman pehmentää iskua.
Just. Minäkin otin itsestäni vastuun ja onnellisuudestani. Exää kun ei tippaakaan kiinnostanut parisuhde eikä perhe. Jonkin ajan kuluttua oli pakko ruveta ajattelemaan miksi minulla on mukavaa ja olen onnellinen aina kun en ole kotona. Ystävien kanssa voin puhua mistä vain. Vaikeistakin asioista. Myös miespuolisten ystävien kanssa. Sitten otin lopullisen vastuun onnellisuudestani ja erosin. Siitä hyötyi minä sekä lapset. Ex nyt ei, koska hänen onnensa oli minun taskussani. Kun on vuosikausia tottunut saamaan kotona täysihoitoa, niin onhan siitä vaikea luopua.
En usko, että ap:n kohdalla väliaikainen asumusero johtaisi lopulliseen avioeroon. Luulen, että jos asioihin saisi etäisyyttä huomaisi puolisonsa arvon, koska pettämistä tms. perusvikoja ei ole.
Jospa jätät täällä sanomatta pienen sivuseikan, että eron syy onki lapsettomuus? Jompi kumpi nyt yleensä lapsia haluaa, ellei molemmat. Miksi ihmeessä muuten eroat suht koht tasapaksusta liitosta?
Kenelle tämä komentti on?
Jos tämä oli minulle niin vastaan, että kyse ei ole lapsettomuudesta.
Siksi vaikka, että yksin on vähemmän yksinäinen, kuin yhdessä ja yksin.
Juuri noin "yksin on vähemmän yksinäinen, kuin yhdessä ja yksin". Erittäin hyvä pointti.
Tuolle edelliselle. Monet eroavat lapsettomuuden vuoksi, mutta eivät viitsi sitä kaikille toitottaa.
Samoja mietiskellyt itse. En siis osaa vastata. Meilläkin periaatteessa kaikki hyvin, hyvä koti, kaksi ihanaa lasta ja hyvät työpaikat varmistamassa kohtalaisen taloudellisen turvan. Silti parisuhteesta on jo pitkään puuttunut ilo. Fyysistä kontaktia en juuri kaipaa ja viihdyn paremmin lasten kanssa tai itsekseni.
Niin kauan, kuin arki pelasi näin ja pystyi laittamaan omat tunteet sekä tarpeet sivuun ja keskittymään lasten onnellisuuteen, homma toimi. Nyt tuntuu, että haluaisi muutakin; ihmisen jota ikävöi, tarvitsee ja haluaa. Ehkä sellainen ei pidemmän päälle kestä. Onko ajatus rakastaa samaa ihmistä vuosia tai vuosikymmeniä edes mahdollinen? Arki kun on tehokas tunteiden ja intohimon nujertaja.
Nykyään kuitenkin täysin erilaiset luonteet ja kiinnostuksenkohteet häiritsee jo aika paljon. Huomaan olevani altis ihastumaan muihin, täysin erilaisiin ihmisiin kuin mieheni. En halua pettää, mutta kaipaan sitä, että tunnen itseni taas naiseksi. Kaipaan myös sitä, että saa nauraa sekä käydä mielenkiintoisia keskusteluja toisen kanssa.
Vielä emme ole päätyneet eroon, mutta se hetki tuntuu lähenevän. Mieheni on erinomainen isä ja hyvä mies. Kunnioitan ja arvostan häntä paljon, mutta intohimo on kadonnut. Siihen ei temput, välineet tai fntasioiden toteutus enää auta. Kysymys kuuluukin; en haluaisi hajoittaa perhettä, mutta missä vaiheessa on reilumpaa toista kohtaan kertoa, että ei ole yrityksestä huolimatta enää onnellinen yhdessä.
Se kun johtaisi eroon, mutta antaisi molemmille toisen mahdollisuuden.
Jos parisuhteesta puuttuu ilo ja rakkaus, niin siinähän ei ole enää mitään. Suhde on henkisesti kuollut. Ei siinä auta temput eikä välineet.
Rehellisyys ei aina, joka paikassa ja joka hetki ole hyvä ratkaisu, mutta sinun tapauksessa on. Lopeta teeskentely, astu omaan elämääsi. Tuossa tapauksessa oman tahdon ilmaisu on myös velvollisuus. Turhaa ajan haaskuuta muuten molemmilta.
Englannin kielen taitoiset, googlatkaa you tubesta Dr. Margaret Paul. Tehnyt töitä parisuhdeterapeuttina 40v. Haastateltu Oprah showssa. Etsi itsellesi sopiva klippi. Perusajatus on, että ihminen voi oppia ravitsemaan itseään, rakastamaan itseään. Parisuhteen tarkoitus ei ole täyttää kaikkia tarpeitamme. Jos eroat, on mahdollista ettet ole sen onnellisempi toisessa parisuhteessa.
Eikö tuo ole ihan itsestään selvyys?
Voi olla, että ei ole. Kaikkihan ei edes halua uutta suhdetta. Mutta voi olla onnellisempi, kun on sopivampi kumppani. Ei aina kaikki ole siitä kiinni, että itsessä tai toisessa on jotain "vikaa". kaikki ihmiset eivät vaan sovi yhteen.
Kun ihminen rakastaa itseään, ei hän jää roikkumaan epätyydyttävään liittoon. Parisuhde, eikä mikään suhde, ei voi täyttää kaikkia tarpeita, mutta muutaman omasta mielestä pakollisen sen on täytettävä. Muuten liitto ei kestä. Uusi suhde onnistuu todella paljonkin paremmin, kun tietää mitä hakee, haluaa ja tarvitsee.
Ei parisuhteen tarkoitus ole täyttää kaikkia tarpeitamme. Eihän sellaiseen mikään suhde pysty. Mutta jos parisuhde ei tyydytä MITÄÄN tarpeita, pahimmassa tapauksessa vain vie voimavaroja, niin silloin on taatusti onnellisempi toisessa parisuhteessa.
Kun ihminen "ravitsee" ja rakastaa itseään eikä puoliso huomioi mitenkään, ei ota osaa, ei halua puhua eikä tehdä mitään yhdessä, niin parisuhde on kuollut ja siten myös tarpeeton. Hyvin usein sanonta "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää" pitää paikkansa parisuhtessakin. Kun toinen on tarpeeksi kauan kieltäytynyt osallistumasta mihinkään kumppaninsa kanssa, niin pian kumppani toteaakin tulevansa paremmin toimeen ilman puolisoaan. Näin myös minulla. Hoidin lapset, kodin, taloudenpidon, omat työni. Myös ns miesten nikkaroinnit, lasten polkupyörien huollon jne. Ex meni ja tuli miten sattuu, vaikka vuosia jaksoin pyytää häntä osallistumaan perhe-elämään ja parisuhteen hoitoon. Olinpa hölmö. Kun viimein hain eroa, josta puhuin exälle kolme vuotta, hän sanoi minun toimivan hätiköiden ja ennalta arvaamatta. Elämä on joskus melko hassua.
Ymmärrän, itse olen todella yksinäinen suhteessa. Mies harrastaa viikonloput, ei ole mitään yhteistä, lomia tms. Pelkkää riitelyä. Ei voi edes käskeä ystäväpariskuntia käymään, koska mies ei välttämättä olekaan kotona.
Pariterapiassa ollaan käyty. Samoin olen yksin käynyt psykologilla. Se juuri sai asiat rullaamaan. Ajatuksen,että ehkä tämä avioliitto ei anna sitä mitä sen kuuluisi antaa minulle. Tiedän ettei asiat välttämättä ole uudessa suhteessa sen paremmin,toisaalta en nyt uutta suhdetta myös ala etsimäänkään. Eron harkinta aika menossa ja sen ajan käytän juuri harkitsemiseen, en uuden suhteen hakemiseen. Ja jos se aika saa minut toisiin aatoksiin niin sitten tilannetta mietittävä uudelleen jos molemmat sitä haluavat. Tällä hetkellä ajatus vain tuntuu mahdottomalta. Liian paljon tapahtunut,luottamus mennyt. Todellakaan en kevyesti tätä päätöstä tee,vihkivalat kirkkaana mielessä ja niitä kunnioittanut. Joskus raskaita päätöksiä tehtävä,tämä niistä raskain. Jättää niin ison arven ihmiseen. Uskon, että toista kertaa en naimisiin edes uskaltaisi mennä. Täytyy ensin opetella luottamaan itseensä jotta voi muihinkin taas luottaa. Mutta nyt keskityn lapsiini. Missään kriisissä en koe olevani.
Kutsu vaan ihmisiä kylään! Mitä sen on väliä, jos mies ei ole kotona? Näin oli ex-liitossanikin. Edes ex-miehen sukulaiset eivät alkuaikoina ikinä päässeet kylään asti, kun exältä kysyivät. Sitten keksivät, että voivat kysyä minulta, niin komennan exää olemaan kotona. Myöhemmin ex kuitenkin luisti pois - etenkin silloin kun hänen sukulaisensa olivat tulossa käymään :). Sukulaisensa tottuivat pian siihenkin. Lasten ollessa pieniä vierailimme puolin ja toisin, ilman exää. Kun pyysin ystäviä käymään, he myös oppivat hyvin pian, ettei ex ollut kotona. Ei se haitannut heitä. Hyvä niin.
Oppikaa ihmiset ensin olemaan onnellisia yksin, sitten osaatte elää myös parisuhteessa. Sitten suunnatkaa vasta avioliiton satamaan.
Aina ei se auta, että tuntee itsensä. Myös vastapuolen pitää tuntea itsensä. Ja siitä taas et voi olla varma tunteeko vastapuoli itsensä.
Saatan olla vanhanaikainen nainen tässä nykyisessä yhteiskunnassa.
Mielestäni, kun kaksi ihmistä tutustavat toisiinsa, voi toisesta huomata ne tasapainoisuuden merkit. Nuorena sitoutuessa usein valitsee sen väärän kumppanin, koska hän tekee juuri siinä elämänkohdassa onnelliseksi. Usein kun siirtyy 30-40nen ikävuoden puolelle, alkaa vasta ymmärtämään mitä asioita kaipaa elämäänsä. Siksi en ymmärrä miksi avioliiton purkamista katsotaan pahana asiana. Ihminen kasvaa läpi elämän ja jokainen omassa elämässä mukana oleva ihminen on ollut siinä tarkoituksella. Antaa jotain elämään. Opetuksen, opettaa mitä ei tarvitsi elämäänsä, mitä asioita tarvitsee, mitä luonteenpiirteitä arvostaa. Siksi kannattaa sitoutua vasta kun on löytänyt itsensä. Siinä vaiheessa kun olet onnellinen itsesi kanssa (yleensä vakituinen kumppani löytyy 30 ikävuoden paikkeilla) voisi olettaa että samanikäinen kumppanisi on käynyt samanlaisen kasvuprosessin läpi kuin sinä. Minä kävin läpi helvetin, kun sitouduin nuorena tuntematta itseäni. Kun kasvoin ihmisenä, jätin tuskaisen avioliittoni ja rakensin elämäni niiden nykyisten, aitojen halujeni mukaan. Sillä tiellä olen, enkä ole koskaan ollut tyytyväisempi elämääni, onnellisuudesta puhumattakaan.
Jos et osaa kertoa, tunteeko kumppanisi itseään, niin sitten et ole läheinen hänen kanssaan.
Olen ollut aina ikäistäni kypsempi. Tajusin vasta muutama vuosi sitten, että vasta nyt moni tuttavani miettii tai oivaltaa niitä asioita, jotka ovat olleet itselle itsestäänselviä 20 vuotta. Ne perustarpeet eivät ole itse asiassa hirveästi vuosien kuluessa muuttuneet. Painotus kylläkin, johtuen esim. eri elämäntilanteista. Ja sen hetkisistä puitteista esim. työtilanne.
Viimeiseen kommentiisi. Koskaahan ei voi mennä toisen päähän ja tietää, mitä hän ajattelee. Viime kädessä olen aina toisen sanan varassa. Jos toinen sanoo tuntevansa itsensä olen viime kädessä sen sanan varassa. Ihminenhän ei itsekään aina tiedä, ettei tunne itseään. Uskon itse asiassa, että suurin osa ihmisistä elää elämänsä tuntematta todellista itseään. Olen tuon kuullut monen jopa 60-vuotiaan suusta. Monta kertaa ihmiset toteuttavat mekaanisesti niitä asioita mitä ympäristä heiltä olettaa. Kun opsikelu, työpaikka, puoliso, häät, lapset, asunto jne. Moni ei havahdu koskaan huomaan, että tämä ei ole se mitä itse haluaa.
Olen itse törmännyt ainakin ihmisiin, joista saa aivan mielettömän tasapainoisen kuvan. Ja joista vasta vuosien päästä tajuaa, että tasapaino on vain naamio tai rooli. Että tämä ihminen on peittänyt itseltääkin todellisen itsensä.
Mutta tapaamasi "tasapainoiset" ihmiset ovat siis omaksuneet jonkin roolin itsellensä. Suurin osa ihmisistä ei tällaista tee. Ihmiset omaksuvat jonkin roolin suojellakseen omaa minuuttaan. Kun on kasvanut tasapainoisessa ja hyväksyvässä ympäristössä, ei tuollaisia rooleja tarvitse ottaa. Usea ihminen löytääkin vasta minuutensa, kun luottaa että tulee hyväksytyksi omana itsenään. Oman kumppanin kanssa luulisi tällaisen turvallisen ja hyväksyvän ympäristön syntyvän?
Toki ihminen ottaa aina erilaisen asenteen ollessaan vaikkapa työpaikalla kuin kahvittelemassa ystävättärensä kanssam, mutta sillä ei ole mitään tekemistä, kuka ihminen oikeasti on.
Olet oikeassa, että moni ihminen toteuttaa yhteiskunnan vaatimuksia, kuten naimisiinmeno, lapset, asunto jne. Kuten aiemmin sanoinkin, että on aivan hyväksyttävää purkaa esimerkiksi avioliitto, jos se ei vastaa nykyistä minääsi ja tarpeitasi. Ei kulississa jaksa elää vuodesta toiseen.
Esitit mielenkiintoisia näkökulmia!
mummo03
Sitoutuu minkä ikäisenä tahansa, päätös tehdään aina sen hetkisen pohdinnan ja harkinnan, mieltymysten yms mukaisesti. Jos esim 20-vuotiaana tuntee olevansa läheinen, tai niin läheinen kuin nyt ylipäänsä haluaa poika-tyttöystävänsä kanssa, niin silloin vain pitää ns. antaa palaa, sitoutua, solmia liitto. Tulevaisuutta kun ei voi ennustaa. Kaikenlisäksi en suosittelisi etenkään naisille vakavan suhteen solmimista vasta 30-40-vuotiaana, mikäli haluaa lapsia.
Toisten kasvuprosesseista ja sitoutumisesta, onnellisuudesta yksin ei voi ikinä mennä takuuseen. Miehet voivat perustaa perheen vanhemmallakin iällä, mutta yleensä kovin pitkään sinkkuna viihtyneessä miehessä ei ole enää aviomiesainesta.
Nyt tässä on tullut jokin väärinymmärrys. En tarkoittanut, että EI MISSÄÄN NIMESSÄ SAA sitoutua kuin vasta 30sen puolella. Kuten sanoin, että jos joku tekee onnelliseksi sillä hetkellä, niin tottakai! Sanoin, että jokainen ihminen tulee mukaan elämän varrelle, milloin tulee. Ja kaikella on tarkoituksensa.
Halusin vain painottaa, että kun löytää itsensä ja haluaa elämältä jotain muuta sen uuden minän vuoksi, niin ei avioeron ja asioiden muuttaminen saisi olla kiellettyä. Ja tuolla 30-40 vuotiaalla tarkoitin juuri sitä, että useat löytävät vasta silloin sen oikean minänsä ja löytävät elämäänsä (kuten sanoit vakavan) sen itselleen "oikean" jutun. Lapsia voi hankkia aiemmin, mennä naimisiin, kaikkea voi tehdä. Mutta kun löytää itsensä on ihmisellä myös oikeus seurata sitä.
"Usea ihminen löytääkin vasta minuutensa, kun luottaa että tulee hyväksytyksi omana itsenään"
Tuo on vähän niin ja näin. Kun päätökset suhteesta voidaan aina tehdä vain tässä ja nyt, niin silloin siinä hetkellä kyllä kokee tulevansa hyväksytyksi - sen hetkisenä omana itsenään. Kun ihminen liiton jatkuessa muuttuu, niin hän saattaa huomata, ettei enää tulekaan hyväksytyksi uutena omana itsenään. Sanoisin, että juuri tästä johtuu suuri osa eroista. Puoliso muuttuu kovin eri tahtiin, joskus täysin eri suuntaan. Ja onhan niitäkin, jotka sanovat "koskaan et muuttua saa".
Itse uskon, että ihminen on vähän kuin puu. Vuosikerroksiin kerääntyy elämämme kaikilta eri sektoreilta. Ihmissuhteista, eikä parisuhteesta vähiten. Ihminen kantaa mukanaan aina elämänsä kaikkia "vuosikertoja", ihan lapsuudesta lähtien. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän tasapainossa tai epätasapainossa itsensä ja ympäristönsä/läheistensä kanssa. Jokaisella tasapainoisellakin ihmisellä on oma roolinsa eri ihmisten kanssa eri tilanteissa ja samojenkin ihmisten kanssa eri tilanteissa. Hyväksyntää ei kannata hakea. Se tulee automaattisesti, jos on tullakseen.
Siinä olen todella samaa mieltä, että erota kannattaa aina, jos liitto ei vastaa omia päivitettyjä tarpeita.
Suurin osa ihmisistä nimenomaan suojaa itseään rooleilla ja naamioilla. Tämä on ihan faktaa. Aivan naamiotonta ja roolitonta ihmistä ei olekaan.
"Usea ihminen löytääkin vasta minuutensa, kun luottaa että tulee hyväksytyksi omana itsenään." "Jos et osaa kertoa, tunteeko kumppanisi itseään, niin sitten et ole läheinen hänen kanssaan. " Kahteen edelliseen komenttiisi seuravaassa.
'Vaikka olisi kuinka turvallinen ja hyväksyvä parisuhde se ei takaa, että ihminen löytää minuteensa. Tai näyttää todellisen minuutensa toiselle. Tuohon itsensä lähelle päästämiseen vaikuttaa paljon oma lapsuus ja siellä varhaislapsuuden kiintymyssuhteet. Puhutaan nk. kiintymyssuhdeteoriasta. Turvattomasti kiintynyt ihminen ei laske lähelleen. Miehistä turvattomasti kiintyneitä on n. 50%. Eli vaikka kuinka "toimisist oikein" ja olisit läheinen toisen kanssa hän ei laske lähelleen.
Jos elämä olisi noin mustavalkoista, kuin kommenteissasi annat ymmärtää se olisi helppoa. Mutta elämä ei ikävä kyllä ole noin ideaalia ja helppoa. Voit itse antaa kaiken ja "toimia oikein", mutta lopputulos on silti huono. Et voi vaikuttaa toiseen ihmiseen. JOs mietitään muita kohtaamisia ihmisten kesken. Vaikkapa joku ryhmätilanne. Joku voi avautua vaikka kuinka ja toinen ei. Ja kaikille on sama turvallinen ilmpaiiri ja miljöö ja tilanne.
Yökyöpeli täällä skriivaa. Olet aivan oikeassa. Ihminen tulee hyväksytyksi omana itsenään siinä hetkenäkin kun astuu vakavaan parisuhteeseen. Mutta kuten aiemmin mainitsivat, että ihminen ajattelee niinäkin hetkinä olevansa jo kehittynyt minuudessaan. Tulevaisuutta ei nähdä, eikä sitä, mihin suuntaan tulee kehittymään. Ihminen kuvittelee jo tuntevansa usein itseään. Vuosien varrella, puolison kanssa juuri tapahtuu tätä, että usein muututaan ja joskus klassisesti kasvaa erilleen. Kumpikin haluaa joitakin asioita, joita toinen ei.
Tottakai ihmisen lapsuudessa koetut kiintymyssuhteet vaikuttavat. Sehän nyt on aivan selvää. Siitähän ihmisen henkinen kasvu alkaa. Se luo perustan kaikelle. Mutta se ei määrittele meitä ihmisinä. Me pystymme oppimaan skeemoistamme ulos, meidän on kuitenkin tehtävä se tietoisesti. Opittava luottamaan toiseen. Siitähän avioliiton alkutaivalkin koostuu, että ei pelkää sanoa omia mielipiteitään ja uskaltaa tuoda itseänsä esiin. On vuosien kuluessa sitten täysin "alaston" toisen edessä.
Ryhmätilannetta on hieman hankala ottaa esimerkiksi tähän, koska luottaminen parisuhteessa ja omana itsenä oleminen perustuu kahden ihmisen "intiimiin" kokemukseen. Intiimi on ehkä huono sanavalinta, mutta ymmärrätte varmaan ajatukseni. Parisuhteessa ei voi vaikuttaa toiseen, mutta kun luottamus toiseen pelaa, en usko että toinen piilottaa omaan persoonallisuuttaan. Eikä kukaan jaksa parisuhteen alusta loppuun esittää olevansa joku toinen.
Ymmärrän mitä tarkoitat intiimillä.
Kirjoitit hyviä pintteja. Tietoisesti ja itse haluten. Näin ei aina vaan ole vaikka suhde olisi kuinka turvallinen ja luottamuksellinen. Minulle on muutama ihminen itse sanonut, ettei koskaan halua paljastaa itseään täysin kenellekään. Ihmisenhän ei muuten tarvitse esittää muuta mitä on voi vaan jättää kertomatta todellisia ajatuksiaan.
Ja ihminen myöskin pystyy esittämään pitkään muuta mitä oikeasti on. Tositilanteessa pari oli ollu yhdessä 15 vuotta. Ja heillä oli lapsia. Kun he menivät naimisiin kuoitui ensimmäisen viikon aikana puolisosta väkivaltainen alistaja. Tuumasi itse oikein, että nyt tuli kuri talon. Ja mitään tähän viittaavaa ei ollut aikaisemmin.
Mutta sellainen ihminen, joka jättää kertomatta omia todellisia ajatuksiaan, hänellä on jokin hyväksytyksi tulemisen tarve. Jokin psykologinen häiriö, aivan kuten patologisilla valehtelijoilla. Tai erittäin heikko itsetunto, ei tätä mielestäni voida suurimpaan osaan yleistää. Toki joitain yksilöitä löytyy aina. Massasta poikkeavia.
Ja tuo mitä kerroit tuosta pariskunnasta. Ei mies ole välttämättä esittänyt olevansa jotain muuta. Jokin ärsyke on voinut laukaista hänen vahingollisen käyttäytymisen. Taas pääsemme ihmisen sisäisiin skeemoihin. Ei kaikki ihmiset esitä olevansa kunnollisia ja sitten päästä väkivaltaista puolta esiin, jokin laukaiseen tilanteen heissä. Olipa se mikä tahansa asia. Ja en ole koskaan kieltänyt etteikö joitain poikkeuksia ole. Väkivaltaisia on ikävä kyllä paljon tässä maassa. Heilläkin on jokin psykologinen ongelma, eikä sitä voida yleistää kaikkiin "ns. normaaleihin" ihmisiin. Vaikka tämä on ehkä hieman rumasti sanottu.
No kyseissä tapauksessa henkilö itse sanoi, että nyt hän voi alkaa kurittaa puolisoaan, kun ollaan naimisissa.
Toki mainitsemani esimerkit ovat poikkeustapauksia. Mutta olen halunnut tuoda esille myös ne. Enkä ole missään vaiheessa nimenomaan yleistänyt. MIelestäni sinä yleistit, ja siksi halusin tuoda myös nämä poikkeukset esille.
"Vielä emme ole päätyneet eroon, mutta se hetki tuntuu lähenevän. Mieheni on erinomainen isä ja hyvä mies. Kunnioitan ja arvostan häntä paljon, mutta intohimo on kadonnut. Siihen ei temput, välineet tai fntasioiden toteutus enää auta. Kysymys kuuluukin; en haluaisi hajoittaa perhettä, mutta missä vaiheessa on reilumpaa toista kohtaan kertoa, että ei ole yrityksestä huolimatta enää onnellinen yhdessä.
Se kun johtaisi eroon, mutta antaisi molemmille toisen mahdollisuuden. "
Kovin on tuo intohimo puoli määräävä ainakin tämän kirjoittajan mielestä parisuhteessa. Mielestäni se on yksi osatekijä, jos nousee noin kaiken etupuolelle, kyllä sillä kaiken saa rikotuksi.
Mitä merkitsee koti, mitä merkitsee lapset, mitä merkitsee taloudellinen pärjääminen.
Mitä merkitsee yleensä mikään muu elämässä. jonkin allehan se on hautautunut toisen ihmisen kunnioittaminen ja sitoutuneisuus yrittää yhdessä.
Mitä sitten irtiotto liitosta tuo tullessaan, varmasti lapsille hirvittävän paikan elää, kun äidin elämä pyörii vain intohimossa, luultavasti toudelisen tilanteen huononemisen, monien läheisten menettämisen, koska ei hyväksy enää heitäkään, sillä tuo ihminen on mitä luultavammin nyt jonkun toisen jatusmaailman hyväksikäytettävissä, onko se jonkun tahon aikaansaa, jossa on keskusteltu intiimeistä asiosita, vaiko pornosivujen katselun tuomaa hurmaa, onko mahdollisesti joku taho lietsonut ja tavallaan flirttaillut jo hänen kanssa.
Joskus on tyydyttävä vähän vähempään, että ei tee ihan hirveitä asioita esim. lapsilleen.
Ei se elo yh:na ole varmasti yhtään parempaa, paineita varmasti riittää, mahdollinen uusi kumppani voi täyttää aluksi sitä intohimon vaadetta, mutta lapsenne jäävät silloin unholaan, sillä nämä kaverit eivät lapsista piittaa, he ovat addtikkoja tähän sekiin ja intohimoon.
" Rajojen ylitys" kirjoitit hienosti!!
Tämän päivän Helsingin Sanomissa on juuri vähän tätä onnellisuus aihetta sivuava kirjoitus . Se kertoo " onnellisuusfilosofi Frank Martelan ajatuksia.
Minä olen noin vuosi sitten eronnut. Ero oli tavallaan yhteinen päätös, mutta mieheni oli lopullisen eron aikaansaava osapuoli. Mekin olimme miettineet eroa monta vuotta. Vaikka miehelläni oli " niitä tavallisia vikoja(= pettäminen ) niin silti minä arvostin hänen isyyttään ja hän oli mielestäni kuitenkin hyvä mies. Teimme ( ja vieläkin teemme ) monia arkisia asioita yhdessä ja tuntuu kyllä siltä, että olemme molemmat vielä arkisesti hyvin kiinni menneisyydessä ja toisissamme. Tällä hetkellä tuntuu, ettei ero ollut oikea ratkaisu. Ainoa ero entiseen on ollut, että näemme vähän harvemmin, nukumme eri asunnoissa ja hallitsemme omia rahavarojamme. Monesti mietin, oliko ero tarpeellinen, jos mieheni ei pystykään saamaan uutta parempaa parisuhdetta ja intohimoa, jota lähti hakemaan. Sanoo asian olevan vaikea, koska tuntee rakastavansa vielä minua.
Miehesi ei ikinä pysty hankkimaan uutta suhdetta, niin kauan kuin olette läheisesti tekemisissä. Tuohan on aivan inhimillistä, että se kiintymys pysyy jos ei kunnolla pääse irti entisestä suhteesta. Silloin vasta tietää, voiko elää ilman eksäänsä, kun katkaisee tällaiset kaikki arkiset yhteiset jutut pois. Vaikka miehesi tai sinä haluaisittekin aidosti suhteesta pois, niin kumpikaan teistä ei ilmiselvästi ole sitä valmis kokeilemaan.
"Mitä merkitsee yleensä mikään muu elämässä. jonkin allehan se on hautautunut toisen ihmisen kunnioittaminen ja sitoutuneisuus yrittää yhdessä"
Parisuhteessa on täysin järjetöntä olla sitoutunut, kunnioittaa puolisoa, jos puoliso ei ole vastaavasti sitounut eikä kunnioita. Monesti liitto on toisen sinnittelyä yrittää, yksin, kun toinen ei syystä tai toisesta halua yrittää yhdessä. Yksipuolinen yrittäminen myös tappaa kaiken intohimon ja ilon. Kun parisuhde on raato, sitä on ihan turha jatkaa.
"Mitä merkitsee koti, mitä merkitsee lapset, mitä merkitsee taloudellinen pärjääminen."
Koti on siellä missä sydän on, lapset merkitsevät toki paljon, mutta minusta tuntuu, että monille tuo taloudellinen pärjääminen nousee kaiken etupuolelle. Joskus todellakin vähemmän on enemmän ja pienemmällä toimeentulolla voi löytää onnellisemman elämän.
Syitä eroon on monia ja en tiedä onko meitä edes luotu elämään saman ihmisen kanssa lopun elämäämme yhdessä? Meidän kulttuuriperimämme toki pitkälle näin sanelee ja ydinperhe ideologiana on varmasti palvellut aikoinaan myös markkinavoimia. Nyt tilanne on muuttumassa ja individualismi, itsensä toteuttaminen jne. ovat määrittäviä tekijöitä länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa.
Ehkä elämässä voi olla eripituisia parisuhteita. Parisuhde voi päättyä ja usein päättyykin, mutta ero ei aina välttämättä määrittele suhdetta epäonnistuneeksi. Suhde on voinut olla hyväkin, mutta aikansa kutakin.
On helppo osoitella sormella, että sinä ja sinä erositte liian heppoisin perustein, ette ajatelleet lapsia jne.. En ota tähän muuten kantaa kuin, että ehkä jo vuosikymmeniä sitten olisi pitänyt olla mahdollista erota lastekin takia. Yhteiskunta oli erilainen, naisten asema nykyistä huonompi ja ulkoinen paine huomattavasti ahdistavampi kuin nykyään
Tarkoitus ei ole rikkoa perhettä intohimon takia. Tiedän, ettei sellainen edes yleensä kestä alkuhuumaa pidemmälle. Kyse enemmän erilleen kasvamisesta.
Minun kohdallani taisi käydä niin, että löysin minuuteni päälle 30 vuotiaana. Olen yrittänyt pitää perheen tyytyväisenä ja todellakin - pitää kulissia pystyssä usean vuoden ajan. Jos pystyisinkin jatkamaan näin ja pitämään perheen ehjänä, olisin tyytyväinen. Vaisuuteni kotona kuitenkin on huomattu. Mies edellyttää kuumia tunteita ja intohimoa liitossa, ja hyvä niin, niinhän se kuuluisi olla. En vain enää jaksa esittää odotettua roolia tarpeeksi hyvin. Tiedän olevani ns huono vaimo ja syyllistän itseäni asiasta joka päivä. Tiedän kuitenkin, että pidemmän päälle tilanne on mahdoton. Mieheni ansaitsee hyvän ja rakastavan vaimon. Itselleni en edes ole suhdetta ajatellut. Todennäköisesti uusiin naimisiin en menisi. Viihdyn hyvin itsekseni tai lasten kanssa, joten niinkin olisi hyvä.
Rajojen ylitys: mielestäni luot turhan pelkistetyn ja yksinpuolisen kuvan erosta:
- "äidin elämä pyörii vain intohimossa
- toudelisen tilanteen huononemisen
- monien läheisten menettämisen
- Ei se elo yh:na ole varmasti yhtään parempaa
- uusi kumppani voi täyttää aluksi sitä intohimon vaadetta, mutta lapsenne jäävät silloin unholaan, sillä nämä kaverit eivät lapsista piittaa
- he ovat addtikkoja tähän sekiin ja intohimoon"
Todellisuushan lähes aina aivan jotain muuta eron jälkeen. Kyllä äiti voi joskus keskittyä myös seksiin ja intohimoon eron jälkeen. Äidin pitää olla oikealla tavalla itsekäs, ei pelkästään uhrautua. Pornosta harva välittää, ennen eroa ja sen jälkeen. Uusi kumppani ajattelee myös muutakin kuin seksiä. Ottaa lapset tai nuoret huomioon, jopa paremmin kuin lasten oma isä. Myös rahatilanne saattaa helpottua eron myötä. Ex kun saa hoitaa omat raha-asiansa ihan miten huvittaa eikä hänen elämistään tarvitse maksaa. Niin, ja eron jälkeen voi pitää yhteyttä kaikkiin samoihin tuttaviin ja sukulaisiin kuin ennenkin, jos siltä tuntuu.
Sinun ei tarvitsisi esittää rooleja, jos olisit sellaisen kumppanin kanssa, jolla on samoja odotuksia kuin sinulla. Itseään ei kannata syyllistää siitä, että haluaa eri asioita kuin kumppani. Siitähän parisuhteessa on kyse. Joustaa sellaisissa asioissa, jotka eivät ole itselle tärkeitä ja ei tingi tärkeistä. Jos nämä eivät sovi kumppanin kanssa yhteen, niin minkäs sille voi sitten?
Toinen pohdiskelija
Olet yrittänyt pitää perheen tyytyväisenä ja ehjänä, kulissit pystyssä. Esität roolia, ´jota mies sinulta odottaa? Silti soimaat itseäsi huonoksi vaimoksi ja sanot miehesi tarvitsevan hyvän ja rakastavan vaimon. VOI EI! Tuo kaikki on ihan turhaa. Sinulla on tuikitavallinen kiltin tytön miellyttämissyndrooma. Itsestäni viis, uhraudun muiden puolesta. Kuten sanoit, että tilanne on mahdoton ja kääntyy lopulta vain sinua itseäsi vastaan. Ole kerrankin terveellä tavalla itsekäs, hae eroa ja kulje omaa tietäsi.
Rajojen ylitys
Sori vaan, mutta kirjoitit ihan liikaa kummallisia yleistyksiä eroista ja eronneista. On jokaisen oma asia mitä arvostaa ja ketä kunnioittaa. Kukaan ei tiedä toisten liittojen eikä myöskään erojen taustoja. On kyse siitä mitä kestää ja sietää, mitä ei. Missä kulkee omat rajat, missä toisen.
Intohimoinen suhde on aina jotenkin vaikea ja räiskyvä. Tai kytevä. Suhteista kaikkein riippuvaisin, päättömin ja järjettömin. Ihan kiva, jos suhteen saa edes jonkinmoiseen tasapainoon hetkeksi aikaa. Intohimoa ei pidä sekoittaa vain seksiin, saatika seksiriippuvuuteen. Seksiriippuvuus on juuri sitä mitä sana tarkoittaa: riippuvuutta seksistä. Siihen ei tarvita intohimoa ollenkaan. Sensijaan intohimo on paljon enemmän. Sitä voi kuvata näin: "rakkaus, halu, palo, tuli, kuume, vimma, kiihko, hehku, himo, into, hohde, polte."
Ken on edes kerran ollut intohimoisesti rakastunut, tietää, että se on samalla maailman ihanin, mutta kamalin tunne ja tila. Lisättäköön vielä, ettei seksiriippuvuutta ole se, että pitää, tykkää ja nauttii seksistä.
"ettei seksiriippuvuutta ole se, että pitää, tykkää ja nauttii seksistä."
Tämä totuus unohtuu liian usein niillä, joiden ajatus kulkee näin "En arvosta seksiä enkä halua harjoittaa sitä. Tästä syystä kaikki ne, jotka pitävät seksistä ovat seksiriippuvaisia ja ihmisinä muutenkin todella arvottomia" :D.
Mikään ei ole varmaa, paitsi epävarma. Ratkaisut täytyy tehdä juuri siten miltä itsestä prahaalta tuntuu. Teillä varmasti ero sujuu ilman mitään ihmeempiä mutkia, koska olette erosta samaa mieltä ja lapsista.
Aika monta eroa jäisi väliin jos osattaisi parisuhteessa kertoa miltä minusta tuntuu ... ja puhua asioista kumppanin kanssa oikeilla nimillä.
Et olisi voinut paremmin kiteyttää. Juuri tuosta on kyse, kumpa siinä omassa parisuhteessa osattaisi kertoa ja keskustella. Tätä olisin toivonut myöskin. Mies itse kehitti kylmyydellään solmun ja vaikeudet tuppisuuna ja pakoilijana ja sitten kyllä pystyi keskustelemaan toiselle naiselle, joka tietenkin osasi juuri eronneena hyödyntää tilanteen. Jaksoin avata solmun ja nyt puhutaan ja puhalletaan yhteen hiileen, mutta yllättäen tämä toinen nainen ei tajua missä mennään. Toisesta naisesta on tullut riesa. Parisuhteemme voi paremmin kuin aikoihin ja korostan, että molemmat puolisot nauttivat toisistaan, ainoa mikä enää vaivaa on tuo myrkynkeittäjä, joka ei päästä otetta irti. Onko kyse kostosta?
Toinen nainen syyttää, että pidän kiinni aviomiehestäni ja toisaalta tämä toinen nainen vaatii minua vahtimaan miestäni, ettei häiritse tätä naista enää. Ja mikä on kaikkein hölmöintä, että toinen nainen vaatii selvityksen meidän menoistamme perheenä, mieheltäni siis. Hänen pitää siis tietää, miksei mies ole vastannut hänen viestiinsä. Luulisi jo tajuanvan, että kun puhelimeen kärttyisästi vastaa ja kertoo, missä perheensä kanssa on ja ei häneen enää pidä yhteyttä, että ohi on. Satuin muutaman muun kanssa kuulemaan puhelun ja mieheni ei edes tiennyt, että kuulimme sen, varsin ikävä tilanne kaikkien kuulijoiden osalta. Epäilenkin, että kyseessä on läheisriippuvainen ihminen, joka ei itse osaa päästää irti, vaikka siitä toista syyttää. Tästä kai kertoo se, ettei halua, että mieheni alistaa häntä tai että hänestä tulee orja, hän haluaa olla vapaa. Vai mistä tässä on oikein kysymys?
Ratkaisut täytyy tehdä juuri siten miltä itsestä parhaalta tuntuu, kirjoittaa Siiri* ja niinhän se on. Ongelmana on enää se, miten saada täydellinen rauha jatkaa parisuhdetta puolison kanssa, suunnitella elämää, töitä ja lomia ilman selitysvelvollisuutta. Täytynee ottaa asia esille vielä kerran ja puhua oikeilla nimillä, vaikka näen, kuinka paljon mies kärsii salasuhdesekoilustaan ja olisi jo aika katsoa vain eteen eikä taaksepäin.
"Aika monta eroa jäisi väliin jos osattaisi parisuhteessa kertoa miltä minusta tuntuu"
Ei oikein riitä. Ja riippuu paljon siitä miltä tuntuu... Eli pelkkä kertominen omista tunteista ei riitä, etenkin jos suhde tuntuu menevän metsään. Asialle täytyisi tehdä jotain, ryhtyä toimenpiteisiin, muuttaa käyttäytymistä jne jotta estettäisiin tuo metsään meneminen, ehkä. Millekään ei ole takuuta.
Jos tuntuu oikein pahalta ja vielä monen monta asiaa, niin voisi jäädä itsellekin sormi suuhun miten niitä voisi lähteä selvittämään. Etenkin jos kumppani vastaa kaikeen "silmä silmästä" periaatteella. Eli kun sanoo "minusta tuntuu pahalta tämä asia, kun sanoit/teet näin" niin toinen vastaa siihen "tuo ei ole mitään. Minusta tuntuu paljon pahemmalta kun sanoit tällätavalla...." Joten, pelkkä kertominen tunteista ei todellakaan riitä. Voi nimittäin olla vielä juuri päinvastoin ja suhde joutuu ennennäkemättömään syyttelykierteeseen.
Parisuhteessa, kuten muissakin suhteissa on taitolaji erottaa oleelliset asiat epäoleellisista. Vielä enemmän taitoa vaatii oleellisten asioiden puheeksiottaminen. Mihin pyrkii, mikä tavoite, mitä pitäisi tehdä.
""Aika monta eroa jäisi väliin jos osattaisi parisuhteessa kertoa miltä minusta tuntuu"
Ei oikein riitä. Ja riippuu paljon siitä miltä tuntuu...
Juuri näin. Usein ihmiset suotta luulevat, että tunteista puhuminen auttaa. Hyvin usein se mutkistaa ja sotkee asioita entisestään ja eipä aikaakaan, kun suhde on ihan umpisolmussa, eikä kumpikaan tiedä missä mennään ja kuka vie.
Jos ero tuntuu oikealta ratkaisulta, niin sitten se on oikea ratkaisu.
On se oikea ratkaisu, koska haluat erota ja siltä tuntuu. Kulissiliiton pyörittämiseen kuluu turhaa energiaa.