Uusimmassa lehdessään (Pyhäkön lamppu 4/04) Luther-säätiö (LS) esittelee ohjelmansa uskonpuhdistukseksi. Pari kommenttia on paikallaan
LS:"Suomen ev.lut.kirkossa on vaarallisella tavalla hämärtynyt käsitys uskosta ja epäuskosta.Ihmiset eivät enää tiedä millä perusteella pelastutaan vaan yhä useampi luottaa omiin ansioihinsa tai on välinpitämätön pelastuksen asiassa,esim. näin:“Viimeisellä tuomiolla ei kysytä,oliko sinulla oikea oppi.Siellä kysytään,oletko rakastanut muita.
Välittäkää nyt hyvät ihmiset toisistanne!” ((radiohartaus 20.11.2003).
Raamattu sen sijaan opettaa:“Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen ”
(Hepr.11:6)."
Raamatussa sanotaan myös:
Luuk.10:27-28"Hän vastasi ja sanoi: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Hän sanoi hänelle: "Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää."
Ja näin:
Matt. 7:21: Ei jokainen, joka sanoo minulle: "Herra, Herra", pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
Joten?
LS:"Uskonpuhdistus 2000 -luvulla on palaamista lapsenomaiseen kuuliaisuuteen Jumalan sanaa kohtaan.Pelkästään ihmisjärkeen luottava Raamatun selittäminen on torjuttava. Harhaopit on osoitettava ja niiden julistajilta estettävä pääsy Kristuksen kirkon saarnatuoleihin. Työntekijöiltä on edellytettävä sitoutumista Raamattuun Jumalan sanana"
Niin - tulkaa lasten kaltaiseksi sillä heidän kaltainen on Jumalan valtakunta. Mitä tuo lapsenkaltaisuus merkitseekään? Se ei ole sokeaa uskoa dogmeihin vaan tervettä luottamusta hyviin asioihin. Luther-säätiön projekti ja visio on kääntää ihmisen ajattelu sokeaan dogmatismiin, jossa Luojan lahjojen (kuten äly, järki, viisaus) käyttö syyllistetään ja kielletään (vrt. pimeä keskiaika). Onneksi tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan sillä yhä useampi kuulee totuuden äänen ja kutsun ja astuu rauhaan ja rakkauteen ja vapauteen ja viisauteen Jumalassa joka on Rakkaus ja Rauha ja Viisaus ja Vapaus.
Rauhassa ja Rakkaudessa,
-jjr
LS:"Suomen ev.lut.kirkossa on vaarallisella tavalla hämärtynyt käsitys uskosta ja epäuskosta.Ihmiset eivät enää tiedä millä perusteella pelastutaan vaan yhä useampi luottaa omiin ansioihinsa tai on välinpitämätön pelastuksen asiassa,esim. näin:“Viimeisellä tuomiolla ei kysytä,oliko sinulla oikea oppi.Siellä kysytään,oletko rakastanut muita.
Välittäkää nyt hyvät ihmiset toisistanne!” ((radiohartaus 20.11.2003).
Raamattu sen sijaan opettaa:“Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen ”
(Hepr.11:6)."
Raamatussa sanotaan myös:
Luuk.10:27-28"Hän vastasi ja sanoi: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Hän sanoi hänelle: "Oikein vastasit; tee se, niin sinä saat elää."
Ja näin:
Matt. 7:21: Ei jokainen, joka sanoo minulle: "Herra, Herra", pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
Joten?
LS:"Uskonpuhdistus 2000 -luvulla on palaamista lapsenomaiseen kuuliaisuuteen Jumalan sanaa kohtaan.Pelkästään ihmisjärkeen luottava Raamatun selittäminen on torjuttava. Harhaopit on osoitettava ja niiden julistajilta estettävä pääsy Kristuksen kirkon saarnatuoleihin. Työntekijöiltä on edellytettävä sitoutumista Raamattuun Jumalan sanana"
Niin - tulkaa lasten kaltaiseksi sillä heidän kaltainen on Jumalan valtakunta. Mitä tuo lapsenkaltaisuus merkitseekään? Se ei ole sokeaa uskoa dogmeihin vaan tervettä luottamusta hyviin asioihin. Luther-säätiön projekti ja visio on kääntää ihmisen ajattelu sokeaan dogmatismiin, jossa Luojan lahjojen (kuten äly, järki, viisaus) käyttö syyllistetään ja kielletään (vrt. pimeä keskiaika). Onneksi tämä projekti on tuomittu epäonnistumaan sillä yhä useampi kuulee totuuden äänen ja kutsun ja astuu rauhaan ja rakkauteen ja vapauteen ja viisauteen Jumalassa joka on Rakkaus ja Rauha ja Viisaus ja Vapaus.
Rauhassa ja Rakkaudessa,
-jjr
Vastaukset 12
Vanhimmat
on kuitenkin tuotava esiin vielä yksi näkökanta. Tämä on esitetty mielestäni hyvin Luther-Säätiön Aamutähti-sarjan vihkosessa "Joka kuulee teitä - se kuulee minua", joka käsittelee naispappeutta.
Ko. vihkossa kysytään aivan perustellusti mm. seuravaa (ohessa oma pikainen lyhennelmä):
Kultturellit suomalaiset ovat äänekkäästi käyneet luterilaista kirkkoa vastaan naispappeusasian tiimoilta, mutta samalla monet heistä - samoin median edustajat - arvostavat ortodoksista kirkkoa korkealle, vaikka ort. kirkolla on hyvin kielteinen suhtautuminen naispappeuteen. Kummastuttaa hieman, miksei tämä ortodoksisen kirkon kielteinen kanta naispappeuteen aiheuta samanlaista arvostelua ja paheksuntaa kuin mitä esim. tunnustukselliset luterilaiset saavat osakseen.
Sivistyneiltä 'Valamon ystäviltä' tulisikin johdonmukaisuuden nimissä kysyä, miksi Suomen ortodoksisen kirkon annetaan olla kirkko, mutta luterilaiselta kirkolta riistetään huutosakkimaisella tavalla se kristikunnan ilmiselvä ominaislaatu, jonka mukaan apostoliseen paimenvirkaan on vihitty vain miehiä.
Luther-Säätiö ei ole ainoa joka tätä suhtautumiseroa ihmettelee.
"miksi Suomen ortodoksisen kirkon annetaan olla kirkko, mutta luterilaiselta kirkolta riistetään huutosakkimaisella tavalla se kristikunnan ilmiselvä ominaislaatu, jonka mukaan apostoliseen paimenvirkaan on vihitty vain miehiä. "
Luterilainen kirkko on Suomen valtiokirkko. Siis meidän suomalaisten kirkko. Niinpä sen asema on erityislaatuinen muihin kirkkoihin nähden ja siihen on perusteltua kiinnittää huomiota toisella tavalla. Voisi ehkä sanoa näinkin että marginaalisten kirkkojen merkitys on sen verran pieni että ne voivat "sooloilla" ongelmitta. Sen sijaan valtiokirkon painoarvo on hyvin suuri ja siksi onkin hienoa että naispappeus on ollut tosiasia jo pitkän aikaa.
-jjr
Heipä hei jjr.
Vaikka olenkin suomalainen en ole luterilainen vaan katolilainen. Joten luterilainen kirkko ei ole meidän kaikkien suomalaisten kirkko.
"Sooloilusta": luterilainen kirkko on maailmanlaajuisesti ajatellen pienen pieni vähemmistökirkko verrattuna esim. katoliseen kirkkoon. Eli luterilaisesta kirkosta voisi sanoa, että se on pieni "sooloileva kirkko" (naispapit ym.) maailmassa.
Hyvää päivän jatkoa
"Vaikka olenkin suomalainen en ole luterilainen vaan katolilainen. Joten luterilainen kirkko ei ole meidän kaikkien suomalaisten kirkko. "
Ei niin. Mutta se on valtiokirkkomme jolla on oikeus kerätä kirkollisveroa joten siinä mielessä se on kaikkien suomalaisten kirkko. Toki siitä voi erota ja kuulua tai olla kuulumatta johonkin toiseen kirkkoon.
""Sooloilusta": luterilainen kirkko on maailmanlaajuisesti ajatellen pienen pieni vähemmistökirkko verrattuna esim. katoliseen kirkkoon."
Kyllä. Mutta nyt puhuin suomalaisessa mittakaavassa. Siis meillä Suomessa se on ylivoimaisesti suurin ja merkittävin.
" Eli luterilaisesta kirkosta voisi sanoa, että se on pieni "sooloileva kirkko" (naispapit ym.) maailmassa. "
Näinhän sitä voi sanoa. Ja tässä mielessä luterilaisen kirkon sooloilu on erittäin kannatettavaa, totta, hyvää ja kaunista sillä naispappeudelle ei ole olemassa mitään asiallisia perusteita. Mies ja nainen ovat tasavertaisia, tasa-arvoisia - tämän pitäisi realisoitua kaikilla tasoilla.
-jjr
"
....ainakaan tässä minulle rakkaassa verotusoikeuden omaaavassa Suomen Ortodoksisessa Kirkossa.
jjr, olisikohan sinun syytä ennen enempien kirjoitusten postaamista tutustua maassamme vallalla olevaan tilanteeseen?
>Luterilainen kirkko on Suomen valtiokirkko. >Siis meidän suomalaisten kirkko. Niinpä sen >asema on erityislaatuinen muihin kirkkoihin >nähden ja siihen on perusteltua kiinnittää >huomiota toisella tavalla. Voisi ehkä sanoa >näinkin että marginaalisten kirkkojen merkitys >on sen verran pieni että ne voivat "sooloilla" >ongelmitta. Sen sijaan valtiokirkon painoarvo >on hyvin suuri ja siksi onkin hienoa että >naispappeus on ollut tosiasia jo pitkän aikaa.
Tässä taas nähdään mitä se ekumenia luterilaisittain tulkittuna oikein on....
Hyvä Jumala, varjele meitä näiltä ja anna ettei meidän tarvitse olla missään tekemisissä heidän kanssansa!
"Valtionkirkossa EI tule naispappeutta
....ainakaan tässä minulle rakkaassa verotusoikeuden omaaavassa Suomen Ortodoksisessa Kirkossa"
Se on valitettavaa.
"Hyvä Jumala, varjele meitä näiltä ja anna ettei meidän tarvitse olla missään tekemisissä heidän kanssansa!"
Annan sinulle anteeksi taitamattomat sanasi.
Mene rauhassa,
-jjr
Myös minua ihmetytti aluksi Petri Hiltusen teesikokoelma, mutta myt se näyttää mielestäni pohjustukselta ev.lut. kirkosta irtautumiselle. Ei siinä mitään, on hienoa ja kunniakasta elää vakaumuksensa mukaan (en nyt siis tarkoita mitään terroristeja ja muita olioita).
Teesien sävy ei vain miellyttänyt. Teesejähän ei oikein irrallisina kannata ryhtyä arvioimaan niiden mietelausemaisuuden vuoksi. Yleissävyä voi kuitenkin tarkastella ja kommentoida. Niissä oikein urakalla kiskottiin marttyyrinkaapua ylle. Kirkkoni maalattiin karmivaksi luopumuksen kirkoksi, joka suurella työllä vainoaa ja ahdistaa piskuista oikeaoppisten pyhien laumaa.
Ensinnäkin, vähän suhteelisuudentajua. Jossakin päin maailmaa kristittyjä kuolee uskonsa tähden. Vaan ei kai evlutissa roviotulet pala? Eihän?
Toisekseen, kun erotaan, erotaan tyylikkäästi. Menkää Herran rauhaan, eläkää oikeassa opissa ja uskossa! Tunnen muutaman säätiöläisen, ja kunnioitan heitä niin heidän rehellisen uskonsa kuin yleisen elämäntapansa takia. Haluaisin nähdä koko liikkeen heidän kauttaan. Mutta sitten luen tällaisia tekstejä, ja ne saavat minut harmistumaan. Sillä evlut on minulle kuin isoäiti, vanha, ryppyinen ja seniili, mutta minun mummoni kuitenkin. Normaali mies voisi kuvitella, että tietty kohteliaisuus säilytetään häntä puhutellessa.
En näe mitään teologista estettä eriytymiselle. Se olisi niin Luther-säätiön kuin evlutinkin kannalta parasta, mitä voisi tapahtua. Uskon, että ero koituisi siunaukseksi molemmille. Ilmeisesti Luther-säätiö ei kykene tähän ratkaisuun, ainakaan ennenkuin on saatu kerättyä riittävästi marttyyripisteitä.
Pistän vain yhden tekstin Länsi-Suomen Rukoilevaisten lehdestä nro 5/2004.
Lehti on varmaankin vielä ainakin jonkin aikaa (ehkä muutaman päivän ajan?) luettavissa netistä:
http://www.rukoilevaisuus.com/lehti.php
-> Yksi ote Ruotsin lähetyshiippakuntaan liittyen (vähän vastaavanlainen tilanne taitaa olla syntymässä Suomeen) :
// Edelleen lähetyshiippakunta ymmärtää itsensä "yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon" osaksi. Se toimii "vapaana" hiippakuntana Ruotsin kirkon sisällä sekä pyrkii luomaan hyvät suhteet kaikkiin raamattu- ja tunnustususkollisiin pappeihin ja seurakuntiin tässä kirkossa (§2). Näin tahdotaan vilpittömästi varjella kristittyjen yhteyttä tarpeettomalta välien rikkoontumiselta. Vastuu mahdollisesta seurakuntayhteyden särkymisestä Jumalan edessä jää silloin täysin hänen sanansa hylkääjille. Herännäislehden pääkirjoituksessa (1997 nro 9 s. 148) kirjoitin aikanaan tämän näkökulman tärkeydestä:
"Sillä muussa tapauksessa lihan töiden joukkoon luettu eriseuraisuus (Gal. 5:20) olisi vetänyt rangaistuksen myös niiden rohkeiden tunnustajien päälle, jotka kyllä olivat enemmän kuin oikeassa kirkkoa koskevassa arvostelussaan, mutta jotka eivät olisikaan kärsivällisyydessä ja rakkaudessa jaksaneet kantaa kirkkoansa kohti parempaa huomista." Ja: "Vanhan sanonnan mukaanhan hukkuvan laivan jättävät ensin rotat. Miehistö jää kapteenin johdolla viimeiseksi pelastamaan, mitä pelastettavissa on ja - mahdollisesti hukkumaan (ajallisesti) laivan mukana." //
Kiitos linkistä. Enpä ole ennen tuollaista lehteä tavannut.
En vieläkään näe mitään ongelmaa siinä, että esimerkiksi Luther-säätiö perustaisi nykyisen ev.lut. kirkkojärjstyksen ulkopuolisia seurakuntia, jotka olisi siis kätevintä lukea omaksi kirkokseen. Tunnustus, sakramentit, oppi, jne pysyisivät samoina luterilaisen (tosin muinaisen sellaisen) mukaisina. Papit vihkisi apostolisen suksession omaava piispa (kai se tällä kenialaisella piispalla on?). Joten näillä seurakunnilla olisi sama pelastava usko (tai eihän kaikkien mielestä sitä evlutilaisilla ole), mutta eri toimintamallit, jotka on siis sovitettu oman seurakunnan tarpeita vastaaviksi. Mielestäni tässä pysyttäisiin "yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon" yhteydessä.
Tällä uudella tai uskonpuhdistetulla kirkolla on mielestäni täysi oikeus maassamme vallitsevaan luterilaiseen hengenperintöön. Materiaalinen jäänee varmasti neuvottelukysymykseksi, vaikken siihenkään oikeutta kiistäisi.
Eräs lähetyshiippakunnan perustamisajatuksista oli muistaakseni se, että Ruotsi on "pakanamaa". Tämä malli poistaisi myös, kenties jopa enemmän kuin edellinen, perustamiseen liittyviä teologisia ongelmia.
Edellisen mallin voinee toteuttaa siististi ja kauniisti, jonka lopputuloksena kaikki voisivat ainakin olla tyytyväisiä toistensa puolesta. Jälkimmäinen lähtökohta aiheuttanee vain ristiriitoja. Jotenkin sitä pitää esimerkiksi itseään luterilaisena ja uskovaisena, eikä suinkaan hereettisen kirkon synkeänä pakanana. Ehkä näkemykseni johtuu ympäristömyrkyistä juomavedessä.
Summa summarum, jos säätiö lakkaisi "kanavoimasta" uskonpuhdistusta ja näkisi uuden kirkon perustamisen palvelutehtävän tehostamiseen tähtäävänä toimenpiteenä, hengelliset esteet oman kirkon perustamiselle vähenisivät radikaalisti. Samoin säilyisi mahdollisuus hyvien suhteiden säilymiselle aivan todellisena vaihtoehtona. Ja mikä parasta, säätiön piirissä voitaisiin tehdä rakentavaa, hyvää teologiaa teini-ikäisen kiukuttelun ja uskonpuhdistusfiilistelyn sijaan.
PS. En siis itse ole ajamassa ketään ulos. Tällä hetkellä oma kirkko näyttää mielestäni realistisimmalta vaihtoehdolta säätiölle ja muille evlutiin tuskaantuneille. Huomattakoon, että esimerkiksi Soili Haverinen esitti Kotimaan mielipidepalstalla vähemmän "repiviä" vaihtoehtoja. Itse en vain usko niiden olevan toteuttamiskelpoisia, ainakaan tällä hetkellä, tilanteen tulehtuneisuuden ja hyvän tahdon puutteen vuoksi. Mutta olen ennenkin ollut väärässä.
Kiitos kohteliaalla sävyllä kirjoitetusta viestistä (sellaisiin taitaa törmätä aika harvoin).
En ehkä kannata Ev.lut Kansanlähetyksen ratkaisua esim. siinä että sallivat piispa Riekkisen toimia lähetystyöntekijöitä työhönsiunaamisessa, mutta seuraavassa kirjoituksessa on kuitenkin otettu esiin Norjan ratkaisu tällaiseen kiistaan liittyen.
http://www.sekl.fi/klp/media/tiedotteet/polttopisteessa.htm
->
// Olen esittänyt vaihtoehdoksi Norjan kirkon mallia. Siellä valtaosa
pappisvihkimyksistä tapahtuu niin kutsuttuina kotikirkkovihkimyksinä. Papit
vihitään pääsääntöisesti siinä seurakunnassa, missä heillä on ensimmäinen
virkapaikka. Silloin pappisvihkimys tuodaan selkeästi kirkkokansan keskelle,
lähelle sitä seurakuntaa, jonka palveluksessa pappi aloittaa virkansa
hoitamisen. Vaikka käytäntö lieneekin luotu muista kuin virkateologisista
syistä, se on poistanut ordinaation osalta naispappeuden ongelman Norjan
kirkossa. - Mikä estäisi meilläkään vihkimästä pappeja vaikkapa täällä
Kansanlähetyspäivillä? Oppia voisimme ottaa Norjasta myös siinä, miten
seurakuntien työn johto on järjestetty. Naispappien esimiehiksi siellä
kelpaavat hyvin myös naispappeuden vastustajat. Kysymys ei aktualisoidu
Norjassa tätä nykyä lainkaan. - Asia on mielestäni lähinnä järjestely- ja
asennekysymys.
Ruotsin kirkossa puolestaan on ajauduttu toiseen äärilaitaan.
Konservatiivirintama on luonut niin kutsutun missioprovinssin ja nimennyt
sille kolme piispaa. Nyt Kenian luterilaisen kirkon piispa on lupautunut
vihkimään pappeja tälle missioprovinssille Ruotsin kirkkoon. Ruotsin
arkkipiispa ja Kenian piispa ovat ajautuneet kiistaan, jota Luterilainen
Maailmanliitto on tarjoutunut sovittelemaan. - Jollei tulevissa piispojen ja
järjestöjohtajien neuvotteluissa tai asetetun työryhmän esityksissä löydetä
toimivia käytännön ratkaisuja, ajaudutaan helposti Ruotsin malliin, vaikka
sitä kukaan ei toivoisikaan.//
Tahdomme liittyä kirkkoon, emme erota siitä. Tahdomme liittyä kirkon vuosituhantiseen traditioon myös mm. virkakysymyksen osalta. Piispat joutuvat ottamaan tämän kiistan mietittäväkseen ja tekemään selkeän päätöksen, että todella haluavat vanhakantaiset ulos kirkosta. Se pitää tehdä konkreettisesti (meidät pitää todella heittää ulos), muutoin emme lähde. Ja jos emme saa rakentaa tätä kirkkoa tämän kirkon sisäpuolella, niin sitten rakennamme tätä kirkkoa tämän kirkon ulkopuolella. Kyllä ihmisiä tulee synnistä varoittaa, ja yrittää saada jokainen ihminen Kristuksen haltuun. Nyt ollaan hylkäämässä laki (ja Raamattu ja tunnustuskirjat). Alkaa olla sellainen tilanne, että usko ei ole enää pelastavaa uskoa, kun mm. sana ja laki hylätään monin osin.
Sitoudumme (puhun vanhakantaisena riviseurakuntalaisena) ev.lut kirkon tunnustuskirjoihin ja Raamattuun, kuten pappislupauksessa ja kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä tehdään. Miksi emme saa olla kirkossa, joka edelleen virallisesti sitoutuu Raamattuun ja tunnustuskirjoihin? Kirkon johto itse toimii toisin kuin "sanoo" (tunnustuskirjoissa). "Sanat" (kirjallinen tunnustus) on ristiriidassa tekojen kanssa. Kirkkoa alkaa valtaamaan luopumus.
(Esim. vaikka vaikkapa tunnustuskirjoihin ja Raamattuun sanotaan esim. tunnustuskirjoissa sitouduttavan, käytäntö on toista. Ja voidaan kyllä myös avoimesti puhua vastoin noita sitoumuksia.)
Keskusteluun on todellakin hiipinyt ireeninen sävy. Mutta kenties vielä saamme riidan aikaan!
Keskityn tässä virkateologian aiheuttamaan ristiriitaan, ja jätän muut, sinänsä oikeutetut moitteesi kirkkomme nykyisestä tilasta mahdollisiin myöhempiin keskusteluihin.
Esittämälläsi Kansanlähetyksen ratkaisulla on puolensa. Itse menisin vielä pidemmälle vastuun hajauttamisesa. Nyt kun muistelen Soili Haverisen kirjoitusta uusimmassa Kotimaassa, hän kannatti autonomista seurakuntamallia, jossa seurakunta ei olisi edes sidottu fyysiseen paikkaan. Tämä malli palvelisi nykyistä tehokkaammin seurakuntalaisia erilaisine hengellisine tarpeineen. Seurakuntalaisten hengelliset tarpeet ovat myös se syy, miksi suhtaudun niin myönteisesti mahdolliseen ev.lut. kirkosta irtautumiseen.
Jos ajattelemme Tiililän mukaan, että kirkko on täällä siksi että täällä kuollaan, seurakunta on silloin seurakuntalaista varten. Tuohon tietysti voi vastata, että seurakunta on Jumalan palvelemista varten. Itse en kuitenkaan näe mahdolliseksi sitä, että ihmisellä olisi mitään annettavaa Jumalalle. Päinvastoin, seurakunnassa Jumala hoitaa ihmistä sanallaan ja sakramenteilla.
Jos seurakunnassa opetetaan Raamatun ja uskontunnustusten mukaisesti ja jaetaan sakramentit oikein, kuuluu se mielestäni yhteen, pyhään ja katoliseen kirkkoon. Teen tässä eron näkyvän ja näkymättömän kirkon välille. En siis usko hengellisen yhteyden rikkoutuvan, vaikka instituonaaliset yhteydet katkeaisivatkin.
Kuten Sinäkään, en erityisemmin kannata irtautumista, vaikken siihen kovin kriittisestikään suhtaudu. Näyttää myös siltä että teidän vanhaa virkakäsitystä kannattavien tarpeita ei ole huomioitu, niitä on jopa vähätelty. Kansanlähetyksen malli tai Haverisen malli, joka tarjoaisi suuremman liikkumavapauden seurakuntalaisille ja autonomian seurakunnalle, olisi varmasti tervehdyttävä ratkaisu (ja saattaisi parhaimmillaan terävöittää nykyistä aneemista teologista keskusteluakin).
Valitettavasti kirkkomme on kuin I maailmansodan tankki, kulkee vain yhteen suuntaan ja sinnekin hitaasti, ja Luther-säätiö tekee repiviä irtiottoja. Tilanne ei näytä lupaavalta yhteisen luterilaisen kirkon ylläpitämisen kannalta. Siksi pohdinkin enemmän sitä, miten erosta aiheutuvia vaurioita voisi korjata. Tämän vuoksi toivon Luther-säätiöltä uudenlaista, rakentavaa teologista pohdintaa nykyisen tilittämisen sijaan.
Kuten Timo Rämä linkkisi takana totesi, "Vanha ja uusi (virka)teologinen käsitys ovat tosiasia myös tulevaisuudessa." Miten annamme tämän tosiasian vaikuttaa tulevaisuuteemme?
Mitä tarkoittaa vuosituhantinen perintö 500 vuotta vanhassa kirkkokunnassa? Puhumattakaan käsitteestä pyhä, yhteinen ja katolinen?
Samaa silmänkääntöä ja retoriikkaa kuin se, että jumalanpalveluksesta piti tehdä messu.
Mukavasti johdatte harhaan.