Pitäisikö syrjäytyä kokonaan?

"Vanhana tulen kuitenkin olemaan rutiköyhä. "

Samanlainen vanhuus itsellä edessä päin jos täällä vielä kauan tallustelen. Saa aika pahasti kärsiä jos särkyy hyvin nuorena ja saa apua vasta, kun on itse rämpinyt sen verran ylös päin, että sitä jotain tukea osaa vaatia. Latistaa fiiliksiä silloinkin, kun on töissä, eläkettä ei ehdi mitenkään kertyä kummoisesti.

Tämä kilpailuyhteiskunta on ihan ...........

Tuossa eräs hyvä kirjoitus:
http://www.pohjalainen.fi/mielipide/kolumnit/kilpailuyhteiskunta-kiristaa-pantaa-1.1239539

Eipä sitä koskaan tiedä miten elelee ja miten ei.

Miksi et yrittäisi kerätä rahaa sen verran että lähtisit seikkailemaan jonnekin? Eikä se arkuus katoa oikein muulla kuin että yrittäisit saada itseäsi aktiivisemmaksi.

Henkinen kantti on vaikeinta toki pitää. Ihmiset ovat yleisesti ottaen varsin pirullisia ja uusiin juttuihin mukaan meneminen on vaikeaa, kun piirit ovat olemassa.

Parempi silti sinnitellä tai keksiä jotakin muuta ideaa ja tekemistä.

Sun on parempi olla terve, jos pienille paikkakunnille muutat.
Täällä annetaan pysyväisohje uusille työntekijöille "taloon" tulijoille julkisen terveyspuolen työpaikoilla, mitään kovin kummoista mistä voi seurata
kustannuksia ei saa tehdä potilaiksi pyrkiville, vaan ne pitää pyrkiä ajamaan
pois tyhjän kanssa. Vakuutteluin että sinähän olet terve kuin pukki, vaikka
sitten satut seuraavana aamuna vaivoihis kuolemaankin.
Tämmöinen meininki täällä, jos vielä satut kärsimään mielenterveysongelmista
lisäksi, otan osaa. Se on sama kuin kuolemantuomio.

Jos olet ongelmainen ihminen, nämä paikkakunnat ja nämä täällä elelevät
eläjät, ne tuhoaa sun.
Ja tuosta jälkimmäisestä kirjoituksesta ja sen sisältämästä linkistä, missä
maailmassa linkin jutun kirjoittaja oikein on elänyt, koulutetut kaupunkilais
naiset on nykyään vielä paljon häijympiä piruja kuin entisajan mätämu.na
äijät iänkuuna päivänä kerkis olemaan.

Aloita vain se taistelu oman aseman parantamisesta, niin me kaikki muutkin taistellaan ja tehdään työtä oman itsemme eteen (ainakin minä).

Yksinäisellä on asiat paremmin.
Voi tehdä tai olla tekemättä oman valintansa mukaan.
Tarvitsee vain oppia itsensä mitä haluaa ja mitä ei.
Elämän oppii ymmärtämään kun on yksin riittävän kauan.
Eikä todellakaan enää lopulta kaipaa ketään.

Sinä olet kirjailija-ainesta. Ei huono ajatus maalle muuttamisesta. Voisi olla että kun saisit aikaa ajatuksille, se voisi olisi hyvä, tapaisit ehkä paikallisen tytön. Sitten voisimme myöhemmin lukea sinun kirjoittamasi teoksen :). Eli, Helsingistä pois kannatetaan. Älä välitä niistä pyrkyrinarsisti kavereista siellä kehä 3:n sisällä. Ota aikaa ja kirjoita, minusta sinä olet kuin Dostojevski. Sinun kynänjälki tulee jäämään näkyviin. Minä olen selvinnyt Suomessa hengissä jo melkein 50-vuotta.

Pysy nykyisellä paikkakunnalla missä on sentään jotain työpaikkoja ja tuttuja. Voisit kenties opiskella vielä jotakin. Kiinnostaa sinua jokin ala? Tuttusikin varmasti haluaisivat auttaa sinua jos vaan jotenkin osaisivat. Voisitko saada terapiaa ahdistuksiin ja arkuuteen? Älä ota asioita liian vakavasti. Älä ajattele elämää kilpailuna. Ihmiset ovat erilaisia.

Kyllä kannustan sinua vielä kehittämään itseäsi. Mieti sellainen ammatti tai työ, jossa ei olla jatkuvasti ihmisten parissa ja ei ole jatkuva kiire. Onko sinulla ajokortti. Jos on, niin sopisiko jokin kuljetusala, postimies ym.
Kyllä se elämä olisi paljon mukavampaa kuin elää erakkona pienellä eläkkeellä. Ja kun on helppo ja itselle mukava työ, aikakin kuluu nopeammin ja itsetuntokin kohenee.
Aiankin yritä vielä jotain koulutusta tai työjuttua.
Jospa työkkärissä saisit ihan oikeata ammatinvallina ohjausta.

Käyppä lääkärissa niin saat oikeat lääkkeet siihen ahdistukseen tai sitten muutat omaa ajattelutapaa omaan elämääsi ja niin helppoa se on.

Tunnen aivan samoin kuin aloittaja. Erotuksena se, että asun jo pienessä kylässä. Ja viihdyn täällä oikein hyvin. Erakkona kaupungissa asuminen oli yhtä tuskaa, pikkukylässä luonnon keskellä saa olla rauhassa. Ja vaikka sanotaan,että pienissä kylissä ihmiset kyttäävät toisiaan. No enpä minä ainakaan ole huomannut. Koska olen muuttanut useita kertoja Suomen sisällä, en tunne mistään paikkakunnalta ketään. Eikä kukaan tuntematonta erakkoa kyttää. Eikä minua oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa, jos joku minuu kyttää tai asioitani ja erakkouttani kauhistelee. Siinäpähän kauhistelis, ei oo minun ongelma. Että mieluummin pikkukylässä kuin suuressa cityssä! Ehdottomasti..:)

Itseltäni jäänyt kanssa kouluja kesken kahden käden sormien verran varmaan jo. En ole pysynyt enää laskuissa mukana. Vaikea masennus, vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistusta, paniikkihäiriötä. Ja työkkäristä vittuillaan, miksen lähde henkilökohtaiseksi avustajaksi, kun niitä töitä olisi. Ööh, mitenköhän niiden tätien kaaliin saisi menemään, että miten voisin toimia henkilökohtaisena avustajana, kun tarvitsisin sellaista välillä itsekin, henkisten ongelmieni vuoksi. En esim. uskalla soittaa puhelimella virallisia asioitani ollenkaan, vaikka olen jo kohta 25-vuotias. Äitini hoitaa usein virallisia asioitani puhelimitse. Että olepa siinä sitten henkilökohtainen avustaja.

Siivoustyöt on ainut juttu, mitä pystyn tekemään, koska siinä ei ole asiakaspalvelua. Niitä töitä teen nytkin, tosin osa-aikaisena, eikä rahat tahdo riittää, kun töitä on vain 10 tuntia viikossa. Totaalinen syrjäytyminen on käynyt mielessä itsellänikin... Kun ei yhteiskunta hyväksy tällaista luuseria. Alle 25.v, ilman ammatillista koulutusta oleva luuseri kun ei saa työkkäristä mitään tukia. Kohta jokatapauksessa lähtee katto pään päältä, kun ei ole varaa maksaa vuokraa. Olisi ihanaa muuttaa jonnekin korpeen elämään täysin poissa yhteiskunnan rajoituksista ja vaatimuksista. Omavaraistaloudessa keskellä korpea. Kaukana pirullisista ihmisistä. In my dreams..

Ehkä kannatta ettei ole ankara itsellesi. Sun 35v et ole vanha vielä ja voit tehdä paljon kivoja asioita itsellesi vielä, mutta sinun pitäisi saada apua joltakin kun tunnet täällä tavalla. Ja vaikka muutat maalle, se jättää sinulle yksinäinen olo, ehkä on vaikea päästä siitä eroon sen jälkeen. Sinun kirjoituksestasi näyttää siltä että sinä taistelet itseäsi kanssa ja haluat vetää itseäsi pystyyn, se kannattaa. Ehkä lisäksi avun tarve voit tehdä jotain mistä tykkäät eneiten, se rauhoittaa ja raikastaa mieli ;)

Jos sanot ihmisille että alat downsiftaamaan niin se on muodikasta eikä sitä tarvitse selitellä tai hävetä.

Se oli vähän läppä, mutta kuulostaa tutulle. Minä olen tällä hetkellä valinnut että yritän ainakin selviytyä työstä.

Sen haluan ekana sanoa, kuuntelin jotain ohjelmaa jossa puhuttiin luonnossa oleskelemisesta, miten se vaikuttaa ihmiseen. Siitä sain ajatuksen, ollaanko me jotka ei pystytä olemaan mukana tässä hektisessä, sosiaalisuutta ja rohkeutta ja small-talk-puheliaisuutta ym. arvostavassa yhteiskunnassa, niin ollaanko me jotenkin viallisia? Entäpä jos vika onkin meidän ympärillä eikä meissä kun moista vaaditaan?

Itselläni sos. ahdistus ollut aina, paheni lukion lopussa. työttämänä lukion jälkeen vuosia ahdistuksen vuoksi. Työharjoitteluun menin sitten 25-vuotiaana lasten pariin. Aikuisten maailman kovien arvojen parissa en työskentele tälläkään hetkellä. Vuosien myötä, pikkuhiljaa, sos. jännitys väheni ja siedättyi. Jouduin tiukkoihin paikkoihin toistuvasti, esim. juuri puhelimessa asioimaan, ja vähitellen siedätyin siihen eikä änkytystä enää tule. Aikaisemmin juurikin äitini hoiti asiani. Nyt asiat hoituu minultakin ja joudunkin sitä työssäni tekemään.

Eli suosittelen siedätyshoitoa ja sopivan työn hakemista. Kaikki työt ei meidänkaltaisille sovi.

Itse mietin kyllä samaa kun palasin kesälomalta. Oksensin ihan kauhusta alkuun kun piti lähteä töihin. Mutta kyllä siihen taas tottui ja on ihan hyvä mieli kun on saanut työpäivän pulkkaan. Jouduin tekemään jutun jota olen jo vuosia vältellyt ahdistuksen vuoksi, siksi oksensinkin. Mutta se juttu meni ihan hyvin!

Nykyisin ahdistukseni jää jonnekin ulkokuoren alle, ihmiset ei tiedä jännityksestäni mitään. Sisältä päin olen hermoraunio, mutta hoidan työni sulavasti. Työpäivän päätteeksi saatan romahtaa täysin uupumuksesta, sillä energiaa tämä työroolini ylläpitäminen vaatii. Veikkaan että aika moni ihmisistä jännittää työssään mutta sitä vaan ei näy ulospäin. Aika usein töihin mennessä myös itken, mutta työpaikalla pitää sitten olla reipas rooli päällä.

Mietin kesäloman lopussa että pystynkö töihin, ja vielä välilläkin mietin että pitäisikö luovuttaa ja alkaa peräkammarin pojaksi kotipaikkaan maalle. Välillä on niin hirveä masennus, ahdistus ja yksinäisyys. Mutta toistaiseksi näillä mennään!

"Toinen vaihtoehto olisi se että muuttaisin jollekin pienemmälle paikkakunnalle ja vetäytyisin kokonaan työ- ja normaalielämästä."

Tein juuri näin ja ei tämä nyt niin hieno vaihtoehto olekaan, vaikka olen kiinni työelämässä. Isommassa kaupungissa oli todella ahdistavaa, pidän hiljaisuudesta ja vanhoille tutuille lasten, parisuhteen, purjeveneen ja muiden elämän pikku merkkipaalujen puutteen selittäminenkin tuntui vuosi vuodelta karmeammalta. Muutin pari kertaa eri kaupunkiin, kunnes viimein löytyi riittävän hiljainen.

Kolmen vuoden jälkeen alkaa mielenterveys pettää lopullisesti, sillä täällä se vasta helppo on neljän seinän sisälle mökkihöperöityäkin. Jos en kävisi töissä muutamana päivänä viikossa, en poistuisi asunnostani päiviin. Isommassa kaupungissa on aika paljon enemmän ajanvietemahdollisuuksia, eivätkä ne kaikki maksa maltaita. Täältä pitää ajella junalla muutama tunti johonkin suuntaan ennen kuin on tarjolla nakkikioskia ja Sokosta ihmeellisempää viihdettä.

Mieti vielä kerran haluatko tosiaan elää täysin vailla ihmiskontakteja. Omasta näkökulmastani alkaa tuntua kuin ne huonotkin kontaktit olivat mukavampi vaihtoehto kuin täydellinen erakoituminen. Varsinkin kun media ei anna täälläkään unohtaa miten poikkeavaa ja huonoa on olla yksinäinen.