Voiko kuolemaan valmistautua?

Parhaiten auttaa kuoleman ajatteleminen ja elämän realiteetti. Pitää asenntoitua että elämässä voi sattua hyvää ja pahaa, mutta kuitenkin pitää elää normaalisti. Parasta valmistautumista on elää sovussa läheisten ja Jumalan kanssa. Omaan kuolemaan kannattaa myös valmistautumalla, esim. testamentti, hoitotahtoasiapapereilla ym.
Ei kai kuolemaa voi jäädä odottamaan vaan on vain elettävä normaalisti. Kukapa siihen osaa varautua riittävän perusteellisesti.

Ei voi, ja se sattuu ihan hirveästi - niin kovasti ettei sitä pysty kestämään. Siksi siihen ei voi varautua, kun ei pysty edes kuvittelemaan etukäteen kuinka hirveältä se tuntuu, ja mitkään sanat ja kuvailut ei pysty sitä kertomaan. Se armoton lopullisuus, kun mitään ei voi enää tehdä, ja kaikki on menetetty lopullisesti ja pysyvästi. Ei saa enää tilaisuutta muuttaa mitään, korjata asioita. Kaikki pienetkin sanat ja teot mitä tuli tehtyä suutuksissa yms. - toivoo vain ettei olisi tehnyt niin. Toivoo että olisi kertonut kuinka toista rakastaa ja kuinka hän on maailman tärkein. On vain suru ja syyllisyys.

Miksi edes ajattelet asiaa vain omalta kantiltasi, miltä SINUSTA tuntuu sitten kun niin käy, ja tunnut jo etukäteen säälivän itseäsi? Mitä sinä sillä oikeastaan haet? Miksi pitäisi pystyä valmistautumaan ja varautumaan tuollaiseen asiaan, miksi haluat helpottaa omaa olotilaasi jo etukäteen vaikket tiedä joudutko edes koskaan kokemaan kenenkään äkillistä menetystä? Suurin osa ihmisistä tuskin joutuu, vaan ne menetykset tulee vanhuuden ja luonnollisen kuoleman kautta, jolloin ne on helpompi kestää, koska ehtii valmistautua ja tietää että mummulla tai jollain muulla läheisellä ei ole enää paljon aikaa jäljellä. Onnettomuudet ja itsemurhat ja muut äkilliset nuoren terveen ihmisen lähdöt on jotain ihan muuta. Itsesääliä ei enää siinä vaiheessa ole, kun se tapahtuu, ei ole mitään "voi mua raukkaa - nyyh". On vain loputon, ääretön, sanoinkuvailematon tuska, syyllisyys ja suru.

Olen samaa mieltä siitä, että läheisen kuolema on tietyssä mielessä aina shokki, ihan riippumatta siitä, oliko siihen etukäteen tiennyt varautua ja valmistautua. Esimerkiksi itselläni oli aikaa 1,5 vuotta aikaa valmistautua siihen, että mieheni kuolee mahdollisesti lähipäivinä, lähiviikkoina tai todennäköisimmin muutaman kuukauden kuluessa.

Luulin, että menetys ja suru olisivat jotenkin helpompia hyväsyä, kun kaikki mahdollinen oli tehty ja kaikki sanat sanottu. Ehdin monet kymmenet kerrat pyytää anteeksi ja kiittää, sanoa 1,5 vuoden aikana joka päivä, että mieheni on minulle rakas, parasta mitä elämä on minulle koskaan antanut ja tärkein ihminen koko maailmassa.

Ei se surutyö ollut yhtään helpompi, eivätkä "oireet" vähemmän kamalia. Surutyöhön liittyviä "kamalia oireita" olivat ahdistus, sydämentykytys, unettomuus, syyllisyyden tunne, keskittymisvaikeudet ja muistamattomuus jotka koin melkein fyysisenä kipuna.

Suru kaikkine siihen liittyvine kamaline oireineen on vain kestettävä ja käytävä läpi, jokainen kipua tuottava muisto kerrallaan. Aikanaan ahdistus ja kipu helpottavat ja surun kanssa oppii elämään.

Kuolema kuuluu elämään - me kuolemme kaikki, ennemmin tai myöhemmin. Menetykseen liittyvä suru on surtava, itsekunkin omalla yksilöllisellä tavallaan ja aikataulullaan. Sitä ei kannata yrittää lakaista maton alle, se tulee viiveellä. Jotkut selviytyvät nopeammin, jotkut hitaammin ja jotkut jäävät ikuisiksi ajoiksi surunsa vangeiksi.