Tämä surullinen juttu on parempi kertoa aivan alusta.
Minulla oli vuosi sitten asiat melko hyvin. Aloitin opiskeluni toisessa ammattikoulussa kun ensimmäinen ei ollut ihan sitä mitä luulin. Minulla oli myös silloin tyttöystävä jonka kanssa oli tiettyjä hetkiä mitä en varmaan tule koskaan unohtamaan.
Siinä sitten opiskelin ja suhdekin oli aika hyvällä mallilla. Mitä nyt joskus riideltiin mut riidat kuuluu (ainakin käsittääkseni) hyvään suhteeseen. Joskus hyvässäkin suhteessa on erimielisyyksiä. Useimmiten niistä tilanteista päästiin ihan keskustelemalla. Ilman "turhaa" huutamista.
Meillä molemmilla oli tosi hauskaa yhessä suuri osa ajasta mitä olimme yhdessä.
Sitten tuli kevät suunniteltiin jo että mitä voitaisiin kesällä tehdä. Kaikkea hauskaa tietenkin. :) Molemmat opiskelimme omaa alaamme. "Koulu loppuu niin sit on aikaa olla yhessä." tuota kuuli usein jommankumman suusta.
Mutta mikään noista hienoista suunnitelmistamme ei koskaan toteutunut.
Tyttöystäväni teki itsemurhan samalla viikolla kun olisimme päässeet kesälomalle.
Syytä en tiedä mutta antaisin paljon jos saisin tietää.
Olin todella surun murtama koko seuraavan kuukauden. Nyt kun tuo "pahin" suru on takana päin niin olen todella kiitollinen niille OIKEILLE ystäville jotka mut on pitäny elossa. Ihmeellistä kyllä se suurin apu on tullut naispuolisilta ystäviltäni.
Tuosta surusta on tällä hetkellä enään "jäljellä" se järkyttävä ikävä ja suru. Sain kerrankin olla jollekin se "MAAILMAN TÄRKEIN" kuten tyttöni sen sanoi. Nyt siitä ei ole mitään jäljellä paitsi muistot. Suhteemme kesti noin 9 ja puoli kuukautta.
Ennen kaikkea tuo traagisuus tuossa painaa. MITÄ MINÄ EN TIENNYT?
Olisinko voinut kenties pelastaa hänet?
Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä olen loppuen lopuksi aika yksinäinen. Kyllähän jalkapallo joka on rakas harrastukseni auttaa kyllä. Sitä pitäisi jaksaa pelata koko ajan. Ihmisen fysiikka ei edes maailman huipulla kestä kun ehkä 4h putkeen pelaamista. Pelaan jalkapalloa ennen kaikkea pelaamisen ilosta.
Koulussa olen kavereideni kanssa mutta kotona olessa mieleni menee väkisinkin maahan kun en saisi jäädä tässä surun keskellä yksin.
Oli vähän pitkä teksti mutta pakko tätä pahaa oloa on johonkin purkaa. En haluaisi aina vaivata ystäviäni heilläkin on oma elämänsä.
Asiallisia vastauksia kiitos.
Minulla oli vuosi sitten asiat melko hyvin. Aloitin opiskeluni toisessa ammattikoulussa kun ensimmäinen ei ollut ihan sitä mitä luulin. Minulla oli myös silloin tyttöystävä jonka kanssa oli tiettyjä hetkiä mitä en varmaan tule koskaan unohtamaan.
Siinä sitten opiskelin ja suhdekin oli aika hyvällä mallilla. Mitä nyt joskus riideltiin mut riidat kuuluu (ainakin käsittääkseni) hyvään suhteeseen. Joskus hyvässäkin suhteessa on erimielisyyksiä. Useimmiten niistä tilanteista päästiin ihan keskustelemalla. Ilman "turhaa" huutamista.
Meillä molemmilla oli tosi hauskaa yhessä suuri osa ajasta mitä olimme yhdessä.
Sitten tuli kevät suunniteltiin jo että mitä voitaisiin kesällä tehdä. Kaikkea hauskaa tietenkin. :) Molemmat opiskelimme omaa alaamme. "Koulu loppuu niin sit on aikaa olla yhessä." tuota kuuli usein jommankumman suusta.
Mutta mikään noista hienoista suunnitelmistamme ei koskaan toteutunut.
Tyttöystäväni teki itsemurhan samalla viikolla kun olisimme päässeet kesälomalle.
Syytä en tiedä mutta antaisin paljon jos saisin tietää.
Olin todella surun murtama koko seuraavan kuukauden. Nyt kun tuo "pahin" suru on takana päin niin olen todella kiitollinen niille OIKEILLE ystäville jotka mut on pitäny elossa. Ihmeellistä kyllä se suurin apu on tullut naispuolisilta ystäviltäni.
Tuosta surusta on tällä hetkellä enään "jäljellä" se järkyttävä ikävä ja suru. Sain kerrankin olla jollekin se "MAAILMAN TÄRKEIN" kuten tyttöni sen sanoi. Nyt siitä ei ole mitään jäljellä paitsi muistot. Suhteemme kesti noin 9 ja puoli kuukautta.
Ennen kaikkea tuo traagisuus tuossa painaa. MITÄ MINÄ EN TIENNYT?
Olisinko voinut kenties pelastaa hänet?
Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä olen loppuen lopuksi aika yksinäinen. Kyllähän jalkapallo joka on rakas harrastukseni auttaa kyllä. Sitä pitäisi jaksaa pelata koko ajan. Ihmisen fysiikka ei edes maailman huipulla kestä kun ehkä 4h putkeen pelaamista. Pelaan jalkapalloa ennen kaikkea pelaamisen ilosta.
Koulussa olen kavereideni kanssa mutta kotona olessa mieleni menee väkisinkin maahan kun en saisi jäädä tässä surun keskellä yksin.
Oli vähän pitkä teksti mutta pakko tätä pahaa oloa on johonkin purkaa. En haluaisi aina vaivata ystäviäni heilläkin on oma elämänsä.
Asiallisia vastauksia kiitos.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Otan osaa suureen suruusi, toivon sinun surusi keskellä muistavan, että tyttöystäväsi teko oli hänen oma valintansa, eli ihan ensin jätä mahdolliset kaikki itsesyytökset pois, sinulle jäi varmasti paljon kysymyksiä ja ihmetystä, joihin et varmastikkaan saa vastauksia.
Toivon, että surusi keskellä jaksat hankkia itsellesi ammattiapua ja käsitellä asiaa, ettet elämäsi aikana törmää toistamiseen aina suureen suruusi.
Muuta en osaa sanoa, kuin paljon voimia ja halauksia.
(itse menetin läheiseni jokin aika sitten)
Osanottoni suureen suruusi Geparu92. Sinä et olisi pystynyt tyttöystävääsi pelastamaan tapahtuneelta, vaikka olisit tiennytkin. On lukuisia esimerkkitapauksia siitä, miten ihmistä on kannateltu suvun, läheisten ja ystävien toimesta, tehty kaikki mahdollinen ja haettu/saatu kaikki ajateltavissa oleva ammattiapukin. Mistään ei ole ollut apua, itsemurhaa yrittänyt on lopulta onnistunut.
Ratkaisu oli tyttöystäväsi oma, eikä sinun kannata etsiä syytä itsestäsi. Toisen elämästä ei voi ottaa vastuuta, eikä elämäänsä voi myöskään rakentaa toisen varaan.
Elämä on valitettavasti myös luopumista. Sinulle jäi yhteisistä hetkistänne paljon valoisia muistoja, jotka lopulta alkavat kantaa. On hyvä asia, että sinulla on oikeita ystäviä, joitten kanssa voit puhua tapahtuneesta. Puhu ystävästäsi, muistele häntä ja itke, sillä suru on surtava ajallaan.
Olet hyvin nuori etkä ole vielä ehtinyt kokemuksesta oppia sitä, että rakkaudet tulevat ja menevät. Sydän menee välillä palasiksi, mutta ihmissydän on siitä merkillinen kapistus, että siihen mahtuu monta rakkautta.
Katso rohkeasti tulevaisuuteen. Elämällä on sinulle vielä paljon annettavaa. Voimia ja tulevaisuudenuskoa sinulle :-)
mä ehdin olla mun avomiehen kanssa yhdessä yli seitsemän vuotta ennenkuin löysin rakkaani hirrestä... ei viestiä, ei mitään mikä olisi selittänyt tapahtuneen.... nyt on kulunut jo kuusi vuotta mutta en vieläkään ole päässyt surun yli.... ikävä ja paha olo on kova... ja syyllisyys.... mutta pakko vaan on toivoa että joskus asiat olisi paremmin.... voimia meille!
Vaikka siitä tämän keskustelun avaamisestani on jo noin 2 kuukautta niin tuntuu täysin samalta (eli ihan yhtä pahalta) kun silloin kun kirjoitin tämän.
Voiko se aika siis aidosti auttaa? Tämä on sellainen palsta että saatan jopa saada siihen vastauksen. Olen edelleen jutellut ystävilleni aivan päivittäin. Että pysyisin itse hengissä. Ihmiset joille tästä uskaltaisi suullisesti jutella ovat todella vähissä.
En vaan tunnu saavan edelleenkään edes jalkapallosta mitään iloa elämääni. Olen kai edelleen siinä shokki tilassa kun se kuolema tuli niin yhtäkkiä. Ainahan se on järkytys kun se tapahtuu läheiselle.
En voi tietää kauanko suru on jollain tapaa "läsnä"?
Se yksi kysymys mihin kukaan ei tiedä vastausta on jatkuvasti päässäni.
"Miksi päädyit rakas siihen?"
En ole kokenut puolison itsemurhaa. Hän kuoli liikennetapaturmassa 1,5 v. Sitten. Surun kanssa oppii elämään, eikä Se liiskaa, paina, syö, revi, polta ja kylmää yhtäaikaa niin paljon ajan kuluessa. Mutta ei suru ja ikävä poistu. 5kk. Oli kestämättömän tuskaista..sitten enää järjettömän pahaa..siitä Se on hiipunut niin, että hyvää tuntee myös. Kuten sinä...kirjoitat, miten ihanaa oli kuulla häneltä ne sanat, että olet tärkein. Niitä alkaa muistaa enemmän ja enemmän... Tai hetihän ne muistaa. Niiden epätodellisten hetkien läpi ei muuten pääsisikään. Mutta että Se sanoinkuvaamaton surukipu hellittää hieman pikkuhiljaa.
suru ei jalosta tai kehitä. Se VANHENTAA. Ei viisasta.VANHENTAA. Mutta oksettava totuus: kun joudut luopumaan tärkeimmästä, rakennut uudeksi. Muistan kuinka tuo klisee tuntui loukkaukselta.. Mutta nyttemmin..totta Se on.
sure.sure ja uskalla olla myös yksin. Liikunta auttaa. Työ auttaa. Maailma menee eteenpäin. Joku kohtaa hirveän surun just nyt. Toinen kohta. Joltain lapselta kuolee äiti. Isältä lapsi..jne. Kohtuutonta surua..johon äijä auttaa..mutta hyvin hitaasti. Voi Sinua! *♡*
Elämä on julmaa. Minulla on ihana poikaystävä, ammattisotilas. Komeakin vielä. Työhönsä kuuluen hänelle tuli vuoden keikka Afganistaniin. Mitään ei ole puhunut mtiä siellä on tapahtunut palauttuaan, mutta hän ei ole enää joka joskus oli... Iltaisin vain katsoo ikkunasta ulos ja näen selvästi, kuinka hän pelästyy jotain ja välillä olen kuullut hänen itkevän suihkussa... Mitään ei puhu. Töissä on vartijana, jätti sotilaan työn. Kerran hän konjakkilasin jälkeen puhui jostain räjähtäneestä autosta.
Miehellä on jokin trauma. Pitäisi päästä puhumaan ja avutumaan. Tietenkään ei voi väkisin saada häntä avautumaan.
Kiireesti apua hakemaan hänelle.Posttraumaattinen stressireaktio ja trauma jostain kokemastaan.
Olen kokenut saman siis posttraumaattinen stressireaktion .Se vaatii terapiaa , en tiedä miten olisi käynyt jos en olisi saanut apua.Tuli vaikeita fyysisiä ja psyykkisiä oireita.Ihminen menee lukkoon ,kuin talo jonka ovet lukitaan mikään ei kulje ulos eikä sisään.Terapiassa salvat avautuvat ja elämä voi taas jatkua.Tämä on minun kokemukseni siitä kun on kohdannut liian suuren järkytyksen ja vielä monta peräkkäin ,tulee raja vastaan.
itsemurha on sisältä hajonneen ihmisen tavallaan raukkamainen teko muita kohtaan...mutta helpotus sen tekijälle...näin itsarin tehnyt pääsee kärsimyksistään...soronoo...
Tämä on kaikkea muuta kun helppoa :(
Sun pitää mennä selvittämään tilanteesi. Ulkopuolinen apu tässä tilanteessa on paras. Hakeudu terveyskeskukseen ja selitä heille. Useimmin antavat kriisiapua tai saat puhua psykologin kanssa. Tai pääset ehkä terapiaan. Meilläpäin on seurakunnan järkkäämiä sururyhmiä. Entäs siellä? Ota selvää tai pyydä jotakuta auttamaan selvyyden saamisessa.
Mä tiedän erään nyt jo vanhemman miehen, joka joutui tilanteeseen, että kun itse oli yötöissä ja tuli kotiin (tästä on muutaman vuosikymmen aikaa), löysi tyttöystävänsä kattolampusta. Mies oli yrittänyt lopettaa siis suhteen, mutta nainen ei sitä hyväksynyt. Naisella ei ollut omaisia, joten tämä mies joutui myös hautaamaan hänet ja toimittamaan muut toimenpiteet.
Mies on pidättyväinen henkilö edelleenkin, mutta muutama vuosi sitten hän löysi vaimon itselleen.
Ota selvää asioista.