Mua riivaa tälläinen ajatus, joku kertoo tällä palstalla surustaan niin tekis mieli, siis todella tekis mieli laitta jokaisen vastauksesks jotain ett: "mitä sitten", tai entäs sitten.
Psykiatri ei sanonut juuta eikä jaata kun kerroin tästä.
Psykiatri ei sanonut juuta eikä jaata kun kerroin tästä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minusta tuollainen ajattelu kertoo sinusta, että olet välinpitämätön muita kohtaan, etkä pysty edes kuvittelemaan, miltä rakkaan ja läheisen poismeno tuntuu. Vasta kun sen itse kokee, niin teitää todella mitä on elää surun kanssa.
Jos olet kovin nuori iältäsi, niin tunne-elämäsi ei ole vielä kypsynyt ja kuvatunlainen ajattelu voi olla jopa uhmakkuutta ja rehvakkuutta..siis so what sattui mitä hyvänsä. Ajattelu kyllä muuttuu, sitten kun omalle kohdalle sattuu näitä asioita.
Kyllä minä tunnen kaltaisiasi aikuisiakin, jotka eivät kyyneltäkään uhraa esim. vanhempiensa kuoltua, sanoavat vain, että ei tunnu miltään. Ainakin näiltä tuntelmiltani puuttuvat hyvin läheiset ihmissuhteet ja heidän käytöksensä on muutenkin sitä luokkaa, että heidän lähellään ei edes välttämättä viihdy, esim. ns. vanhojapoikia, jotak toisaalta sitten ihmettelevät, sitä, että miksi he eivät ole vaimoa tai naisystävää saaneet.
En ole omasta mielästäni ainakaan tunteeton ihminen sehän just onkin niin outoa.
Jospa sinulta puuttuu sitten tyystin elämänkokemus tältä alueelta. Oletko kovin nuori?
Ei minustakaan teini-iässä ja nuorena aikuisena tuntunut kummoiseltakaan toisten, saatikka tuntemattomien suru. En minä toisaalta vieläkään osaa itkeä kaikkia katastrofeja, joita maailmalla tapahtuu, ja joiden vuoksi esim. työpaikoilla pidetään hiljaisia hetkiä.
Ikä ja elämänkokemukset ovat toisaalta tuoneet mukanaan kyvyn tuntea empatiaa sukulaisia ja ystäviä kohtaan, jos heille tulee surua. Nuorena ihmettelin ja paheksuin sanoja: "otan osaa". Nyt niitä arvostaa, sillä surunkin keskellä on lohduttavaa huomata, että joku välittää ja lohduttaa minuakin surussani, eikä jätä yksin.
Jos olet nuori, niin ei sinun kannata suotta tuolla asialla sitten vielä mieltäsi vaivata. Älä kuitenkaan kenellekään surevalle kirjoita tai sano, että entäs sitten..
kiitos,olen samaa mieltä!!!
Pikku hiljaa aurinko alkaa paistaa!!
palstalla joku kertoo surustaan ei siis tuolla ulkona joku tuttu kertoo omaisensa poismenosta.
Niin, eihän kaikki liikutu tuntemattomien surusta, ei etenkään sellaissa elämäntilanteessa, jossa itsellä on kaikki hyvin. Suuren surun läpikäynyt ihminen astuu surusta ulos hieman erilaisena kuin oli ennen sitä. Ainakin itse olen huomannut, että olen muttunut empattisemmaksi ja enemmän ajttelen sitä, mitä teen muille, voinko tukea ja auttaa.
En minä usko, että sinun psyykessäsi mitään vikaa on, vaikka et esim. näitä kirjoituksia lukiessasi tunne mitään ihmeellistä. Mutta tänne kirjoittavat ihmiset ovat kokeneet äskettäin suuren menetyksen ja saavat toisiltaan tukea kirjoittamalla omia tuntemuksiaan ja ottamalla osaa anonyyminakin. Itse väitin vielä alle vuosi sitten, että jos jollain on suuri suru ja on menettänyt jonkun läheisen, niin ei kykene tänne kirjoittamaan. Nyt on myönnettävä, että olen ollut väärässä ja jatkossa otan todesta asiat, joita täältä luen. Eli olen alkanut enemmän myötäelää tuntemattomienkin surua. En ehkä vuodata kyyneleitä, mutta voin kirjoittaa lohdutuksen sanan, jos siitä vaikka olisi apua.
sitten.
Suuri suru voi olla hirveän henkilökohtainen asia. Vain sellaisen läpikäynyt ihminen tietää, että siinä on kaikki ajatukset ja reaktiot sallittuja. Kaikki on oikeaa.
Surun läpikäynyt tietää myös, ettei oikeita sanoja lohdutukseen ole, joten niistä ei myöskään tarvitse ottaa stressiä, siis miettiä, että mitä pitäisi sanoa jollekulle toiselle läheiselle, jota myöhemmin on suru kohdannut. Pelkkä oman läsnäolon tarjoaminen riittää. Ja, tulee myös ymmärtää, että monella saattaa olla niin, että ensimmäisiin viikkoihin tai kuukausiin ei niinkään edes kaipaa "muiden" ihmisten läsnäoloa, jos asia on niin suuri ja kipeä, että tuntuu siltä että turvaa haluaa vain omasta perheestä (jos siis suru on perheen yhteinen).
Siihen omasta surusta palstoille anonyyminä kirjoitteluun haluaisin sanoa, että en ole ikinä aiemmin niin tehnyt. Tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta kuin tämän verran sivuan asiaa, ja suru kun saapui kuitenkin jo lähemmäs viisi vuotta sitten. Mutta kuten sanottu, kaikki reaktiot ja ajatustavat ovat yhtä oikeita. Eli joku tuntee tarvetta kirjoittaa hyvinkin yksityiskohtaisesti jo muutaman päivän kuluttua asiasta, toinen taas ei koskaan.
Itsestäni tuntuu, että en halua omasta surun syystäni tarkemmin kertoa, mutta sen sijaan olen välillä lukenut mielenkiinnolla muiden kertomuksia nimenomaan reaktioistaan suruun, siitä seuranneista käyttäytymismalleista ja ajatusmaailman muutoksista yms.
Palstoille kirjoittelu kun kuitenkin varmasti myös selkiyttäisi omia ajatuksia, antaa jonkinlaista suhteellisuutta, ja kirjoittelulla ja muiden tekstien lukemisella voi varmasti hyvin peilata omaa tilannettaan ja tunteitaan.
****:n ajatuksiin "mitä sitten", tai "entäs sitten" haluaisin sanoa, että ajattele ihan vapaasti niin. En usko, että kukaan joka tänne oikeasti suruun liittyvistä asioistaan kirjoittaa, koittaisi sillä hakea surkuttelua tai sääliä muilta. Eli voit aivan rauhassa ajatella noin tai olla ajattelematta. Säälin keruu ei varmastikaan ole kenenkään tarkoitus. Mutta jos asia vaivaa sinua (siis tunteettomuus muiden surua kohtaan), niin sanoisin ettei siitä tarvitse olla huolissaan. Olen itse käynyt melkoisen empatiakoulun ja ollut mielestäni hyvinkin empaattinen jo ennen minua kohdanneita tapahtumia, mutta silti on nykyäänkin välillä tilanteita, joissa ajattelen, että pitäisikö olla jollain tapaa empaattisempi sillä hetkellä.
Välillä tuntuu siltä, että koska itseltä vedettiin niin täydellisesti jalat alta muutama vuosi sitten, niin tunnen sillointällöin pettymystä ja kärsimättömyyttäkin elämää kohtaan. Ja se taas tekee sen, ettei aina pysty ja jaksa jakaa sitä empatiaa niin paljon kuin välillä haluaisi.
Tuo äskeinenkin voi ehkä taas jonkun toisen surua kohdanneen mielestä kuulostaa omituiselta, mutta silloin se vain tarkoittaa, että hänelle on sattunut muovautumaan erilaisia käyttäytymismalleja.
Eli: Kukin tavallaan ja kaikki toimintamallit ovat täysin oikeita. Pitää tehdä niin, kuin mikä itsestä tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta omassa surussaan.
En tiedä kertoisinko tällä (tai muulla palstalla) jonkun todella läheisen ihmisen pois menosta. Pitää vaan toivoa, ettei mitään pahaa tapahdu.