Miten viettää lapsen kuolinpäivän vuosipäiviä?

Vilpitön osanottoni traagisen menetyksesi johdosta.

Olisiko tuo päivä niille mukaville muistoille joita hänen kanssaan ennen onnettomuutta koit? Katsele valokuvia, kotivideoita ja tehkää yhdessä jotakin joka ylläpitää hänen muistoaan.

Jokainen suree tavallaan. Eläkää tuo päivä niin kuin se teistä parhaiten tuntuu. Ehkä kysyjille juuri tuollaiset tasan " siitä hetkestä" ovat tärkeitä. Jos tuntuu että päivää ei tarvitse erikoisemmon korostaa, niin ei siihen ole mitään velvoitetta.

Lapseni menettäneenä voin kertoa oman kokemukseni. Kun nään kalenterista että vuosipäivä lähesty alan ajatella että kumpa se pv olisi sellainen pv etten ajattelisi surullisia asioita. Että se pv menisi hyvin nopeasti ohi etten juuttuisi surun ajatuksiini. Siksi koetan välttää mitään vuosipäivän viettämistä. Etten olisi itkevämpi, surevampi, kärsineempi yhtenä päivänä vuodessa vaan voisin lievittää tuskaani jakaen suruni joka vuoden päivään. Tiedän että ymmärrät mitä tarkoitan.

On surullista että kyselevät kuolinvuosipäivän viettämisestä. Hienotunteisesti ei kannattaisi kysyä. Kun muutenkin se päivä on niin raskas kokea eikä ole mikään juhlapäivä.

En ole menettänyt koskaan omaa lasta. En siis tiedä kuulostanko törkeälle, kun ehdotan, jos vuosipäivä tai tällaiset merkkipäivät olisivat sellaisia joina tekisitte jotakin iloista, mitä tyttärenne olisi halunnut? Voisiko se tuntua sille, että hän olisi juuri silloin lähellänne. Uskon ainakin, että hän oli naurava ja iloinen persoona, ja juuri nauru voisi saada tuntemaan vähemmän sille, että hän on täysin poissa elämästänne.

Itse ainakin olisin onnellinen, jos oma perheeni menisi kuolemani jälkeen katselemaan kuuta ja tähtiä, sillä sitä minä rakastin, koska ihaillessani tähtitaivasta kaikki muu unohtuu täysin.

Olen kumminkin tossiassani pahoillani hänen pois menostaan, jokaisesta kyyneleestä joka on vierinyt poskianne pitkin alas.

Poismenosta on meillä myös 4 vuotta. Me emme tietoisesti vietä muistopäivää, mutta ei sitä osaa olla ajattelemattakaan. Huomaan, että olemme poismenon päivänä spontaanisti kertoneet tarinoita menneistä ajoista, katselleet kuvia ja kuunnelleet musiikkia joka meitä yhdistää ja itkeneet, nauraneet sekä kokenut rakkautta ja huolenpitoa niitä ihmisiä kohtaan jotka vielä kanssamme ovat.

Olemme iloinneet siitä mitä meillä on ollut ja siitä mitä meillä on. Mahdottomalta tuntuu yrittää hyväksyä tai oikein edes ymmärtää menetystä. Aina ei oikein osaa sanoa tuntuuko itkeminen helpottavalta vai ahdistavalta. Toisaalta surun myötä huomaa, että se herkistää näkemään niiden ihmisten arvon jotka vielä ovat kanssamme.

Meillä tulossa myös ensimmäinen muistopäivä toukokuussa ja "kauhulla", - sekaisin tuntein sitä jo nyt mietin.
Luulen, että käyn kuolin paikalla ja sitten menemme käymään haudalla ja soitamme poikani muistotilaisuudessa olleita ihania kappaleita.
En tiedä miten oman lapsen kuoleman kanssa kykenen lopun elämäni elämään, kaikki sanovat että aika tekee tehtävänsä, mutta minusta itsestäni tuntuu jos pääsen 10 askelta eteenpäin, niin ei mene kuin hetki ja olenkin ottanut 20 askelta taaksepäin.

Tunteet mylläävät ja aika-ajoin tuntuu, ettei poikani ole kuollut, on vain käymässä jossain ja yhtäkkiä ihan ihmeellisissä tilanteissa totuus iskeekin yllättäen tajuntaani.

Itselläni on yhä tolkuton väsymys ja voimattomuus ja niin kovin ikävä poikaani.

Niin raskaita asioita mutta, olisiko helpompaa jättää vuosipäivät väliin,
päivä muiden joukossa niin ei ehkä omaan elämään niin paljon vaikuttaisi.

Jotenkin aattelee että meidän pitäisi olla hiukan julmempi, tarkoitan sillä
sitä että voisimme helpommin kohdata toisen poismenon kun se tulee,
kokea sen ns normaalina poismenona on syy sitten mikä hyvänsä.
Kärsimme kohtuuttoman paljon läheisten kuolemasta, ei se oikein eikä väärin
vaan pointti mitä koitan kertoa on se että ei pitäisi ottaa niin raskaasti.
Kiinnymme ehkä liikaa liian pieniin kuvioihin ja silloin pienten tekijöiden
vaikutus on kovin suuri

Eli meillä on perhe ja muita ei ole maailmassa, kun perheestä kuolee joku niin
se on kuin maailma kuolisi. Olisko helpompaa jos asiat olisi vähän erilailla,
kyllä mutta totuus on toinen, en kerro siitä että olisin erilainen, en ole
vaan niin kuin sinäkin, vähänkään läheisen poismeno koskettaa liikaa.

Ehkä siitä voi jotain oppia, jos ei muuta.
Pakko on hyväksyä se että joku läheinen kuolee joskus, tehdään sitä
ennen elämä hänen kanssaan sellaiseksi että ei jää kaduttamaan se
että mitä jäi tekemättä tai sanomatta.

Itse en ole lastani menettänyt, mutta veljeni menetti sairauden vuoksi 4 vuotiaan tyttärensä. Veljelle oli todella raskas paikka samoin lapsen äidille. Vuosien mittaan olen huomannut kuinka e molemmat menevät sinä päivänä täysin lukkoon ja eivät oikeastaan muuta tee kuin käy vessassa ja makaavat taas sängyllä, eivät kai edes söisi jos minä ja siskoni emme menisi heidän luokseen ja tekisi heille ruokaa. Ovat hieman hämillään aina, että miksi pitää tulla tekemään ruokaa ja paapomaan, mutta kuitenkin seuraavana päivänä soittavat ja kiittävät huolenpidosta.

Jokainen suree tavallaan joten tehkää niinkuin tuntee parhaaksi.

Hei!

Myötätuntoa jokaiselle, joka on menettänyt läheisen perheenjäsenen. Erityisesti lapsen menetys on raskasta ja voin vain kuvitella sen tuskan, ikävän ja rakkauden, joka on yhä uudelleen edessä ja erityisesti aina vuosipäivänä.
Minusta on ilahduttavaa, että täältä on löytynyt myötätuntoa ja lohdutusta. On todella varmaan hyvä käydä yhä uudelleen ja uudelleen hautausmaalla, käydä läpi tapahtunutta. Muistaa myös kaikkea hyvää.

Myös minä ajattelen niin, että jokainen suree tavallaan ja on paras tehdä juuri niin kuin sydän sanoo. Asia, jonka haluan tähän vielä lisätä, on se, että pidän tärkeänä sitä, että surua kannetaan yhdessä. Siksi avun tarjoaminen silloinkin kun sitä ei erityisesti pyydetä voi todella olla paikallaan. Ja siksi arvostan tätä, että surukotiin mennään ja tarjotaan sekä apua että läsnäoloa.

Kirkon rukoushetkiperinteessä on myös erityinen rukoushetki tällaista kuoleman vuosipäivää varten. Jos tämä tuntuu tärkeältä, oman seurakunnan työntekijään voi ottaa yhteyttä.
http://www.evl.fi/kkh/to/KJM/toim-kirja/62_vainaj_muist.pdf

Voimia jokaiselle jota elämä näin kovin koettelee,
Päivi-pappi Hämeestä

Päivi-pappi,
voi kunpa meillä täällä Vantaalla olisikin sinun laisesi pappi, olen yrittänyt tavoitella diakoniatyöntekijää puhelimitse ja jättänyt hänelle muutaman soittopyynnönkin, mutta tuloksetta......
Meillä oli yksi erittäin hyvä pappi ja nyt hänkin on kadonnut, kuin tuhka tuuleen, onneksi sain alkuun poikani seurakunnasta papilta keskusteluapua, seurakunta on toinen kuin minun seurakuntani.

Menetin ainoan lapseni ja lapsenlapseni 12 vuotta sitten. Elämäni jakaantuu ennen ja jälkeen kuolinpäivän. Ennen oli elämä nyt on päivästä toiseen meneminen. Ei suru lopu vuoden, kahden jälkeen. Se on joka päiväinen kumpanini
elämäni loppuun saakka. Kuolinpäivä, syntymäpäivät, joulu, kaikki juhlapäivät ovat raskaita ja tuskallisia.
Me kaikki suremme tavallamme, ei siihen toinen voi tulla neuvomaan.
Toiselle auttaa uskonto, toiselle terapia. Aika auttaa surun muodon muuttumisessa,
mutta ei se vie surua pois.
Neuvojathan ovat yleensä ihmisiä, joiden elämä on ollut aina kadun aurinkoisella puolella.
Jaksamista teille kaikille, jotka olette lapsenne menttäneet!