Olen kolmen vuoden sisällä ollut tasan 17 päivää oksentamatta. Aina kun ajattelen, kuinka olen itseni pilannut bulimialla, kyyneleet nousevat silmiini ja mietin, kuinka olen onnistunut hukkaamaan niin paljon nuoruudestani. Ketään ei enää kiinnosta oksennanko vai enkö, koska olen tehnyt melko selväksi, etten ota apua vastaan. Ei sillä etten haluaisi parantua, se vain pelottaa niin h*lvetisti hylätä se ainut pakokeino pois maailmasta. Olen täysi-ikäinen, niin omasta tahdostahan se on hoitoon mentävä...Ajattelen kuitenkin aina vain, että tänään on viimeinen päivä bulimiadarraa ja sitten lopetan.
Vanhemmilla on mennyt alkoholia aina melko reilusti ja äiti häippäisi, kun olin todella nuori. Vakavia sairauksia on myös ollut perhepiirissä ja minut heitettiin ulos kuudentoista ikäisenä kodistani. Välillä olen oikeasti luullut, että parannun, mutta jostain se kierre alkaa uudestaan. Surullisinta on, etten oikeastaan enää tunne mitään. Minullekin on ihan sama oksennanko vai enkö. Se on ikäänkuin osa päivittäistä rutiinia, niinkuin hampaiden pesu...
Onko muilla kokemuksia bulimian arkipäiväistymisestä ja miten olette päässeet/yritätte päästä siitä eroon? (Puhun nyt ajatusmaailman muuttamisesta, koska sanan "täsmäsyöminen" olen kuullut jo liian monta kertaa. Pelottaa liikaa ihominen ja ruoka ylipäätään ahdistaa pitää sisällä)
Itsemurha-ajatukset ovat nousseet pintaan jo liiaksi. Se olisi vain niin paljo helpompaa kuin parantuminen.
Vanhemmilla on mennyt alkoholia aina melko reilusti ja äiti häippäisi, kun olin todella nuori. Vakavia sairauksia on myös ollut perhepiirissä ja minut heitettiin ulos kuudentoista ikäisenä kodistani. Välillä olen oikeasti luullut, että parannun, mutta jostain se kierre alkaa uudestaan. Surullisinta on, etten oikeastaan enää tunne mitään. Minullekin on ihan sama oksennanko vai enkö. Se on ikäänkuin osa päivittäistä rutiinia, niinkuin hampaiden pesu...
Onko muilla kokemuksia bulimian arkipäiväistymisestä ja miten olette päässeet/yritätte päästä siitä eroon? (Puhun nyt ajatusmaailman muuttamisesta, koska sanan "täsmäsyöminen" olen kuullut jo liian monta kertaa. Pelottaa liikaa ihominen ja ruoka ylipäätään ahdistaa pitää sisällä)
Itsemurha-ajatukset ovat nousseet pintaan jo liiaksi. Se olisi vain niin paljo helpompaa kuin parantuminen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuttua, todella tuttua tuo oksentelun arkipäiväistyminen. Hae kiltti ulkopuolista apua! Ja lisää mahdollisimman paljon mukavia, fiksuja, viihdyttäviä, positiivisia ja ennen kaikkea elämänmyönteisiä asioita elämääsi, ts. tee elämästäsi elettävää. Silloin sh saattaa väistyä kun mieluummin haluat mennä harrastuksiin ja töihin kuin pelleillä loppumattomiin ruoan kanssa yksin.
Moi Bulimic
olen valehdellut koko elämäni syömisistäni kaikille läheisilleni. Olen nyt 23-vuotias ja sairastanut bulimiaa 16-vuotiaasta asti. Pelkään jo nyt, miten paljon olen itseäni tällä sairaudella vaurioittanut. En usko, että voin enään tulla raskaaksi. Kuukautiset tulee todella epäsäännöllisesti, välillä kuukauden myöhässä. Pelkään todella paljon etten voi enää saada lasta.
Joten PYYDÄN. Lopeta rakas ihminen nyt. Itse aloin tänään syömään hiilihydraatteja, koska paastoverensokeri on pitkään ollut liian korkea (=ketoosi). Säikähdin ensimmäisen kerran kun joku tosiaankin sanoi, että tämä ei ole normaalia.
On niin paljon nähtävää vielä. Pienin askelin, tee muutos. Sun takia.