Haluan ensiksi pahoitella, että suollan näitä uusia viestejä tänne palstalle vähän turhan usein, mutta on tavallaan kiva jakaa ajatuksiaa muille... Meikäläisen vaimo ei viitsi näistä uskonasioista jutella lainkaan, niin tämä kanava on "henkireikä" - monessakin mielessä :)
Minun mielestäni ihmisen omatunto/sisin on sellainen, johon voi luottaa tehdessään ratkaisuja. Sen avulla tietää mikä on oikein ja mikä on väärin. Siihen pitäisi luottaa kun mihinkään muuhun ei voi luottaa. Mutta, kun lapsena ihmiseen ohjelmoidaan jotain "arvoja", niin sen jälkeen omatunto ei ole enää objektiivinen vaan subjektiivinen. Esimerkiksi minä vieläkin karsastan muita uskontoja kuin mormonismia ja "lahkottelu" mormonismia kohtaan loukkaa sisimpääni - siinä esimerkki. Kun tässä olen totuutta etsiskellyt, niin olen tullut siihen tulokseen, että minun kannattaa kuunnella vaan omaa sisintäni, ei mitään muuta eikä varsinkaan palstan jeesustelijoita. Mutta sisimpäni ei ole enää niin avoin kuin lapsilla...
Ehkä tähänkin liittyy se, että lapset pääsevät taivaan valtakuntaan. Lapset ovat täydellisen objektiivisia uskonnollisten totuuksien suhteen. Tosin heillä ei ole mitään kritiikkiäkään sitä kohtaan, mutta he ovat avoimia ja heillä on taju oikeasta ja väärästä. Miten sellaiseen olotilaan pääsisi tässä vaiheessa?
Lapsena päähän iskostetut arvot ovat niin vahvoja, että ne ovat kiinteä osa ihmisen persoonaa. Ne myös joissain tapauksissa estävät vapaan tahdon periaatetta.
Onko se väärin, että vanhemmat iskostavat oman vakaumuksensa lasten päähän niin, että he eivät voi enää avoimin mielin etsiä omaa totuuttaan?
Vai onko niin, että MAP on sittenkin se ainoa oikea ja siksi muut tuntuvat niin epämääräiseltä?
Minun mielestäni ihmisen omatunto/sisin on sellainen, johon voi luottaa tehdessään ratkaisuja. Sen avulla tietää mikä on oikein ja mikä on väärin. Siihen pitäisi luottaa kun mihinkään muuhun ei voi luottaa. Mutta, kun lapsena ihmiseen ohjelmoidaan jotain "arvoja", niin sen jälkeen omatunto ei ole enää objektiivinen vaan subjektiivinen. Esimerkiksi minä vieläkin karsastan muita uskontoja kuin mormonismia ja "lahkottelu" mormonismia kohtaan loukkaa sisimpääni - siinä esimerkki. Kun tässä olen totuutta etsiskellyt, niin olen tullut siihen tulokseen, että minun kannattaa kuunnella vaan omaa sisintäni, ei mitään muuta eikä varsinkaan palstan jeesustelijoita. Mutta sisimpäni ei ole enää niin avoin kuin lapsilla...
Ehkä tähänkin liittyy se, että lapset pääsevät taivaan valtakuntaan. Lapset ovat täydellisen objektiivisia uskonnollisten totuuksien suhteen. Tosin heillä ei ole mitään kritiikkiäkään sitä kohtaan, mutta he ovat avoimia ja heillä on taju oikeasta ja väärästä. Miten sellaiseen olotilaan pääsisi tässä vaiheessa?
Lapsena päähän iskostetut arvot ovat niin vahvoja, että ne ovat kiinteä osa ihmisen persoonaa. Ne myös joissain tapauksissa estävät vapaan tahdon periaatetta.
Onko se väärin, että vanhemmat iskostavat oman vakaumuksensa lasten päähän niin, että he eivät voi enää avoimin mielin etsiä omaa totuuttaan?
Vai onko niin, että MAP on sittenkin se ainoa oikea ja siksi muut tuntuvat niin epämääräiseltä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oletko Exmoro huomannut, miten olet muuttunut viime kuukausien aikana paljon myönteisemmäksi mormonismia kohtaan? Eipähän tuo minulle sinänsä kuulu, enkä ota mitään kantaa siihen, onko se hyvä vai huono juttu kannaltasi.
Ovatko palstan hihhulit (lähinnä pistehemmo ja tode) aiheuttaneet sinussa tällaisen vastareaktion? Enpä ihmettelisi, vaikka näin olisi.
Taidat olla lapsena kirkkoon tulleita. Minä liityin vasta 32 vuoden iässä. Olen havainnut, että ns. käännynnäisten ja lapsena liittyneiden ongelmat poikkeavat jonkin verran toisistaan. Minä olen hyvin kiitollinen, että löysin kirkon. Sitä lisää vastakohtaisuuden selkeä kokeminen aikaisempaan ev.lut. uskooni, joka ei paljon vaikuttanut elämääni, kun taas nyt uskonnosta on tullut elämäntapa.
Eräässä pppeuskokouksen keskustelussa hämmästyin, kun koko ikänsä kirkossa ollut veli totesi, että häneltä on jäänyt kokematta se toinen puoli tarkoittaen mm. sitä, mitä minä olin kokenut ennen liitymistäni. Minä taas kadehdin sitä, etten saanut alun perin tuntea tosi kirkon vaikutusta. Arvelen, että olisin säästynyt monelta tyhmyydeltä ja pahalta. Tuo koko ikänsä kirkkoon kuuluva vielä jatkoi, että jos sitten myöhemmin elämässä onnistuu tekemään täydellisen parannuksen, niin tuo huonoja kokenut on jotenkin rikkaamman elämän kokenut.
En voinut yhtyä tuohon, sillä mieluummin olisin elänyt hyvää elämää koko elämäni ajan eli tunnen samoin kuin lause "jumalattomuus ei koskaan ole ollut onnea" ilmaisee.
Linkitys hyppäsi yli.
Kyllä minä olen muuttunut... olisitpa (tai toivottavasti et ole) lukenut vietejäni keväästä, kun mm. haistattelin pilkkumiehelle ja käskin painua helvettiin, yms :)
Olen minä itse asiassa kirjoitellut tänne kauemminkin, mutta eri nimimerkillä, eri fokuksella ja tyylillä...
Mutta sitten itse asiaan. Minä olen koittanut sitä totuutta hakea, mutta tokkopa sitä löytyy. Ihan vilpittömästi olen rukoillut ja kysynyt neuvoa - enkä ole mitenkään painanut villaisella mormonismin epämääräisyyksiä (eivätkä ne ole vieläkään mihinkään hävinneet) vaan koittanut olla mahdollisimman rehellinen niin itselleni kuin muillekin.
Nyt koen kuitenkin edelleen sydämessäni, että MAP selittää uskonnolliset perustat paremmin kuin mikään muu kirkko (todenmukaisuudesta en silti pistäisi päätä pölkylle). Lisäksi pilkkumies ja tode ovat tehneet erittäin hyvää työtä mormonismin hyväksi ainakin minun kohdallani :D
Sen haluaisin tietää, että johtuuko tuo mormonismin vetovoima lapsuusiän ohjelmoinnista, vaiko jostain muusta....?
Mutta tosiaan, en tunne vieläkään sitä totuutta, mutta aion olla itselleni rehellinen nyt ja aina. Mihinkään huuhaahan en ala. Mukana pitää olla järki ja tunne (mieluummin vielä juuri näin päin). Jos tällä hetkellä tekisi valinnan vain järjen perusteella, niin ateismi olisi varma valinta. Sydän silti sanoo muuta.
Kyllä on vaikeaa, kyllä on vaikeaa. Mutta nautiskellaan nyt tästä tilanteesta niin kauan kun sitä kestää :) Todennäköisesti olen tässä samassa tilanteessa vielä vuosienkin päästä.
Jep, minä olen lapsena kirkkoon tullut. Jos olisin pysynyt aktiivisena kirkon jäsenenä, niin asiat olisivat varmasti tällä hetkellä kohdallani OK. Mutta toisaalta, en olisi kokenut tätä totuuden hakemista ja pohtimista. Mielestäni olen ajatellut uskonasioita nyt paljon enemmän kun kirkon aktiivina ollessa. Silloin asiat olivat selvää pässinlihaa, sen enempää miettimättä.
Kyllä minä olen sitä mieltä, että uskonnollinen vakaumus pitää hakea aikuusiällä. Muuten vakaumuksen perustat jäävät vaillinaisiksi. Jonkinlainen murros pitää kokea, jolloin asioita pohtii ja koittaa ymmärtää oman asemansa ja suhteen Jumalaan. Jos tämä tapahtuu kirkon puitteissa, niin silloin ajatukset eivät välttämättä ole peräisin ko ihmisestä.
Minulla tämä murros on käynnissä. Rukoilu ei ole tuonut tulosta ja lisäksi nämä viesteissäni esittämät "ateistiset" ajatukset ovat kyllä mielestäni ihan perusteltuja.