hmph..

ja mitä se kertoo minusta itsestäni minulle itselleni?

se kommunikaatio - tai sen puute

istuin tänään tuolla rannalla ja sain hetkeksi kiinni siitä, mitä kommunikaatio kahden ihmisen välilllä todella on - moniulotteista

pelistä irtaantuminen - peliin kuvitellusti tai todellisuudessa osallistuneen osalta - aiheuttaa väistämättä väkivaltaisen reaktion, lapsentasoisen energian purkautumisen, ensin kuviteltuun pelivälineen kohteeseen ja sen jälkeen kaikkiin mahdollisiin kuviteltuihin tai todellisiin muihin kohteisiin jotka edes jollain tavoin muistuttavat pelistä irtaantunutta kaikilla kuviteltavissa olevilla tasoilla .. joku voisi määritellä edellisen narsistiseksi raivoksi

(surullinen, mitäänsanomaton, ilme)

Kommunikoinnin epämääräisyys ja moniulotteisuus on käsitteekseni se suurin, ehkä ensimmäinen mahdollistaja vieraantua toisesta elollisesta.

Komminikoinnin vääristäviä sensoreita voisivat olla lähtöisin odotteista, tavoitteista ja halusta muokata toinen itselleen näihin tarpeisiin sopivaksi. Tunteet ovat keskeinen häiritsevä tekijä.

Narsistisuhdetta kuvailisin adjektiiveilla sumuinen, epämääräinen, epätodellinen illuusionomainen -> tunne, ettei koskaan tiedä mikä on todellista ja mikä kuviteltua. Arvelen että se muodostuu juuri tuosta kommunikoinnin ja siitä johdattelevien tavoitteiden huomattavista eroista. Soimasin itseäni pitkään juuri siitä syystä, kuinka voin erehtyä tulkitsemaan selvinä pitämiäni signaaleja niin virheellisesti; eli se ns peli tai olotila johti aina muille teille, kuin sen olisin kuvitellut/olettanut johtavan. Asiaa ymmärtämättä pyrin hyväksymään sen niin, että omat odotteeni olivat aivan liian korkealla tai myöhemmin: ne olivat vain erilaiset.

Eräs oletus: Narsisti kun pelaa sitä peliänsä niin, että hänellä ei ole stabiilia tavoitetta. Hänellä on aikaa miettiä strategiaansa uudelleen, pohtia erilaisia mahdollisuuksia, muuttaa suunnitelmiaan - sitä mukaa kuin "peli" etenee, niin jokaisen mutkan kautta tuoman mukaan uudelleen ja uudelleen - pelinrakentajana hän siis kykenee olemaan joustava (hyödyn mennessä edelle taas äärimmäisen joustamaton). Vastapuoli taas "pelaa" omaa peliänsä nähdäkseen siinä tavoitteen, joka on pysyvämpi, eikä vaatisi niin suuria vaihteluita. Hän kiinnittää hyötynsä tai tavoitteensa selkeänä tulevaisuuden visiona.

Kun kaksi ihmistä kulkee eri suuntaan ja tavoitteet ovat erilaiset; muodostuu kommunikointiongelma ja molemmat vain ihmettelee, missä ihmeen maailmassa toinen oikein kulkee. Kommunikoinnin loukkaus voi esiintyä esimerkiksi siinä, kun toinen olettaa toisen omaavan tietyn ajatusmallin tai olettaa (tai haluaa nähdä, huom) toisen tietynlaisena. Tämän havannointi taas aiheuttaa vähintäin kapinahengen, jonka seurauksia voi olla erilaiset sanktiot.

Toinen oletus: Kaikissa ihmissuhteissa nuo vääristyneet sensorit voivat laukaista kommunikointikykenemättömyyttä toiseen. Tunne joka muodostuu, on hämmentävä. Useimpien kanssa kuitenkin voi keskustella tilanteesta: miksi tämä johti tähän; mitä vaihetta en ymmärtänyt? Ainahan sitä ei kysytä. Miksi ei? Koska ymmärretään itsekin, että tunteet ovat osa tuota kommunikointipeliä - mitkä olivat odotteeni tai tavoitteeni, miksi tarvitsen juuri tuota ihmistä. Ja kun pelätään, että keskeiset elementit ovat liian poikkeavia toisistaan, niin hämmennytään ja ollaan hiljaa. Josta voi seurata ahdistusta, häpeää ja itsevihaa. Kumuloidakseen sen, on helpompi syyttää toista pelistä, jota pelasi vain itsekseen. Narsistinen loukkaantuminen.

Järjetöntä.

Moni hyvä suhde - sisältää minkätyyppisen suhteen tahansa - on kaatunut juuri kommunikointiongelmiin, jota oletetaan usein virheelliseksi toisen pelaamaksi peliksi. Vai onko se sittenkin peliä - aina?

Moniulottuisuuden tässä yhteydessä käsittäisin juuri siihen problematiikkaan, ettei yhtä totuutta ole.

Järjettömyydellä tahdon sanoa myös sitä, miten paljon ihmiset tyrehdyttävät mahdollisuuksiaan kommunikointikyvyttömyydellään.

On ymmärrettävää, että siipeensä saanut - ongelmaan törmättyään ja haavoja nuoleskellessa - menettää osan luottamuksestaan ihmisiin. Siihen, mitä ovat heidän reality-tavoitteensa ja ovatko ne itsekkäisiin ja jopa kaltoinkohteleviin mahdollistavia pyrkimyksiä. Toinen on jäljelle jäänyt epävarmuus ja pelko itsestä: jos taas erehdyn omissa odotteissani ja petyn, tavalla tai toisella.

Uudet ihmissuhteet voivat olla siksi vaikeita kohdattavaksi. Luottamuksen puute, pelot, epävarmuus, epäluuloisuus... ne ovat myötäsyntyisiä. Minä Itse on se tekijä, jonka kuitenkin pitäisi antaa mahdollisuus. Jos jämähdämme siihen epävarmuuden tilaan, olemme juuri siellä kommunikoinnin harmaassa usvassa, joka määrittelee toisia ihmisiä ennakolta: teemme oletuksia tai pidämme kuvitelmiamme poystyssä elikkä syyllistymme luomaan toisesta visuaalisen näyn, jolla ei ole mitään todellisuuden kanssa tekemistä.

Pelkomme saattavat johtaa siihen, että leimaamme ihmisiä mitä käsittämättömimmillä tavoilla pitääksemme heidät loitolla itsestämme (ja valitettavasti - joskus tarkoituksellisesti myös toisista). Olen itsekin tälläisen epäluulon kohteena - vaikka osin ymmärrän, mitkä tekijät siihen saattavat vaikuttaa - en silti pidä sitä kovin oikeudenmukaisena.

Se (kommunikointi, tutustuminen) vaatii hieman rohkeutta. Ja uskallusta. Uskoa myös siihen, että hyviäkin tai sanoisinko vähemmän hyödykeitä tavoittelevia ihmisiä on olemassa.

Omasta kokemuksestani sanoisin, etttä rohkeus useimminkin on kannattanut. En olisi tämä ihminen (tai kettu) ilman ihmisiä ja heidän mukanaan tuomiaan myönteisiä ja erilaisia kokemuksia, jotka ovat vaikuttaneet elämääni.

Ystävät ovat tärkeitä. Muistakaa se ; )

Muistan lukeneeni jostain luotettavasta lähteestä, että kohtalonuskoinen ihminen on narsistin unelmauhri.

Minäkin haluan joskus uskoa kohtaloon, se tuntuu niin houkuttelevalta ja jännittävältä. Ihan kuin sielu kaipaisi kohtaloa, kuin uninen lapsi kehtoa, joka hiljaa heijaa uneen.

Ikävä kyllä, täytyy yhä tarkentaa kurssia tutkaillessaan, mihin uskaltaa mennä nukkumaan. : ).