Niinhän se on.
Vasta nyt, täysi-ikäisenä, ja lähelle
kaksikymppisenä pystyn myöntämään sen. Joulu
tulee, ja ihmiset viettävät aikaa läheistensä
kanssa. Ystäväni halailevat ja toivottavat hyvää
joulua.
Mutta mitä on HYVÄ Joulu? Millainen on hyvä
perhe?
Onko se minulle, ja perheelleni Isän vettä
väkevämmän juomattomuus, vai ikuinen raittius?
Olisimpa voinut saada jumalalta Isän, joka olisi
rakastanut perhettään, ja muistanut
syntymäpäivinä. Enpä olisi saanut hävetä Isääni
kavereiden läsnäollessa. Olisipa kaverini
pystyneet astumaan kotiini sen kynyksen yli,
jonka takana täytyi odottaa, ettei Isä suuttuisi.
Olisimpa rukoillut enemmän apua, siltä
korkeimmalta voimalta. Mutta minua ei kuultu.
Kukaaan ei auttanut. Jouduin nämä kymmenet vuodet
rukoilemaan Isän edessä. "Älä lyö Äitiä, Isä!"
Niin monet kerrat se puristava, ja kuristava
tunne tuli kurkkuuni, kun näin kaljapullon Isän
pöydällä. Toivoin, että Isä jättäisi
riidanhaastamisen, ja lähtisi pois taas täksi
yöksi.
Koulunkäyntini kärsi. Itsevarmuuteni oli poissa.
Suru värjäsi kasvoni kalpeaksi, mutta silti kävin
kouluni tottelevaisesti. Olin opettajien
suosikki.
Pidin juttelemisesta, olin, ja olen edelleen
sosiaalinen, toisin kuin isäni, jolla on
paniikkihäiriö.Rakastin ihmisiä. Kaikenlaisia.
Olen aina tullut toimeen ihmisten kanssa.
Nykyinen tuleva ammattini vaatii sosiaalista
kanssakäymistä ihmisten kanssa.
Juteltuani Kuraattorini kanssa olen ymmärtänyt
kaiken sen, mitä olen käynyt läpi.
Rukoilin niin monta kertaa lapsena. Ensimmäisen
kerran silloin, kun isä humalassa kohotti aseensa
minua ja äitiä kohti. Silloin kun nukuin sängyssä
nukkumassa. Sitten kuului laukaus, mutta se meni
tarkoituksella ohi. Silloin pääsi itku. Muistan
sen päivän kuin eilisen. Ja olin silloin Kuusi
vuotias.
Niin monta kertaa toivoin, ja olin onnellinen
perheestäni. Rakastinhan molempia vanhempiani.
Tajusin myös erään asian. Olin niin pitkään
miettinyt onnellisena, etää onneksi en asu
perheessä, jossa on väkivaltaa, tai alkoholia.
Mutta miksi Isäni on niin outo? Hetkonen...
minähän olen asunut siinä koko elämäni!
Se tieto sai minut paniikkiin. En tajunnut kertoa
siitä kellekkään. Olimme köyhiä, molemmat
vanhemmat työttömiä, Äiti teki mitä tahansa työtä
saadakseen rahaa. Hän alentui todella alas,
pitääkseen meidät ruoassa. En tarkoita tällä
minkäänlaista prostituutiota tai itseään
myymistä.
Kumpa olisimme olleet rikkaita. Isäni joi omat
rahansa. Joskus käsi ojossa tuli jopa minunkin
luokseni. Mutta sitten hän ymmärsi ettei voi
ottaa minulta rahaa.
Isäni juominen pahenee vuosi vuodelta. Kuinka
monta kertaa hän onkaan sanonut, että juo itsensä
hengiltä. Minä en enää jaksa välittää. Olen
pitänyt huolen uskollisesti perheestäni, mutta
nyt minun on aika elää omaa elämääni.
Olen hakenut asuntoa kaupungilta, ja toivon
saavani sen pian, jotta pääsen elämään omaa
elämääni, ja keskittymään itseeni, ja opintoihin.
Jouluna toivon, niinkuin ennenkin, että meillä on
rauhallsta, ja mukavaa Vanhempieni kanssa.
Minulle Joulu merkitsee Toivoa, Rauhaa, sekä
hymyä. Lähipäivinä olen ajatellut, että olisiko
minun hyvä juhlia Joulua, muistojeni tähden.
Vastaus on kyllä. Tahdon käydä kaiken muiston
vielä läpi, tosin vain mietteissäni. Kun olen
asian käsittänyt, voin antaa anteeksi Isälleni.
Rakkautta ja voimia teille kaikille, ja Hyvää
Joulua, sekä Parhaimpaa Uutta Vuotta 2002 :)
Vasta nyt, täysi-ikäisenä, ja lähelle
kaksikymppisenä pystyn myöntämään sen. Joulu
tulee, ja ihmiset viettävät aikaa läheistensä
kanssa. Ystäväni halailevat ja toivottavat hyvää
joulua.
Mutta mitä on HYVÄ Joulu? Millainen on hyvä
perhe?
Onko se minulle, ja perheelleni Isän vettä
väkevämmän juomattomuus, vai ikuinen raittius?
Olisimpa voinut saada jumalalta Isän, joka olisi
rakastanut perhettään, ja muistanut
syntymäpäivinä. Enpä olisi saanut hävetä Isääni
kavereiden läsnäollessa. Olisipa kaverini
pystyneet astumaan kotiini sen kynyksen yli,
jonka takana täytyi odottaa, ettei Isä suuttuisi.
Olisimpa rukoillut enemmän apua, siltä
korkeimmalta voimalta. Mutta minua ei kuultu.
Kukaaan ei auttanut. Jouduin nämä kymmenet vuodet
rukoilemaan Isän edessä. "Älä lyö Äitiä, Isä!"
Niin monet kerrat se puristava, ja kuristava
tunne tuli kurkkuuni, kun näin kaljapullon Isän
pöydällä. Toivoin, että Isä jättäisi
riidanhaastamisen, ja lähtisi pois taas täksi
yöksi.
Koulunkäyntini kärsi. Itsevarmuuteni oli poissa.
Suru värjäsi kasvoni kalpeaksi, mutta silti kävin
kouluni tottelevaisesti. Olin opettajien
suosikki.
Pidin juttelemisesta, olin, ja olen edelleen
sosiaalinen, toisin kuin isäni, jolla on
paniikkihäiriö.Rakastin ihmisiä. Kaikenlaisia.
Olen aina tullut toimeen ihmisten kanssa.
Nykyinen tuleva ammattini vaatii sosiaalista
kanssakäymistä ihmisten kanssa.
Juteltuani Kuraattorini kanssa olen ymmärtänyt
kaiken sen, mitä olen käynyt läpi.
Rukoilin niin monta kertaa lapsena. Ensimmäisen
kerran silloin, kun isä humalassa kohotti aseensa
minua ja äitiä kohti. Silloin kun nukuin sängyssä
nukkumassa. Sitten kuului laukaus, mutta se meni
tarkoituksella ohi. Silloin pääsi itku. Muistan
sen päivän kuin eilisen. Ja olin silloin Kuusi
vuotias.
Niin monta kertaa toivoin, ja olin onnellinen
perheestäni. Rakastinhan molempia vanhempiani.
Tajusin myös erään asian. Olin niin pitkään
miettinyt onnellisena, etää onneksi en asu
perheessä, jossa on väkivaltaa, tai alkoholia.
Mutta miksi Isäni on niin outo? Hetkonen...
minähän olen asunut siinä koko elämäni!
Se tieto sai minut paniikkiin. En tajunnut kertoa
siitä kellekkään. Olimme köyhiä, molemmat
vanhemmat työttömiä, Äiti teki mitä tahansa työtä
saadakseen rahaa. Hän alentui todella alas,
pitääkseen meidät ruoassa. En tarkoita tällä
minkäänlaista prostituutiota tai itseään
myymistä.
Kumpa olisimme olleet rikkaita. Isäni joi omat
rahansa. Joskus käsi ojossa tuli jopa minunkin
luokseni. Mutta sitten hän ymmärsi ettei voi
ottaa minulta rahaa.
Isäni juominen pahenee vuosi vuodelta. Kuinka
monta kertaa hän onkaan sanonut, että juo itsensä
hengiltä. Minä en enää jaksa välittää. Olen
pitänyt huolen uskollisesti perheestäni, mutta
nyt minun on aika elää omaa elämääni.
Olen hakenut asuntoa kaupungilta, ja toivon
saavani sen pian, jotta pääsen elämään omaa
elämääni, ja keskittymään itseeni, ja opintoihin.
Jouluna toivon, niinkuin ennenkin, että meillä on
rauhallsta, ja mukavaa Vanhempieni kanssa.
Minulle Joulu merkitsee Toivoa, Rauhaa, sekä
hymyä. Lähipäivinä olen ajatellut, että olisiko
minun hyvä juhlia Joulua, muistojeni tähden.
Vastaus on kyllä. Tahdon käydä kaiken muiston
vielä läpi, tosin vain mietteissäni. Kun olen
asian käsittänyt, voin antaa anteeksi Isälleni.
Rakkautta ja voimia teille kaikille, ja Hyvää
Joulua, sekä Parhaimpaa Uutta Vuotta 2002 :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otan osaa. Omassa perheessäni olen myös
nähnyt "kosteita" juhannuksia, kesälomia,
jouluja, viikonloppuja...Kesälomareissut ja
juhlapyhät olivat stressin paikka, sillä ne
tiesivät vanhempien päivakausia kestäviä
ryyppyputkia. Lapsena joululahjalistan ykkösenä
oli joka vuosi "että ette joisi tänä jouluna" -
yhdesti näin tapahtuikin (tai oikeastaan joivat
vain kohtuullisesti) ja se oli elämäni paras
joulu vanhempioeni kodissa.
Onnittelen sinua, sillä selvästi olet päässyt
lapsuutesi vaikeiden kokemusten yli. Haluaisit
yhä auttaa isääsi, mutta ymmärrät myös, että
joskus juuri mitään ei ole tehtävissä ja tunnut
hyväksyvän senkin jatkaen omaa elämääsi.
Lämmintä ja iloista joulunaikaa sinulle ja
tsemppiä ensi vuodelle!
Marjut vastaa vielä; kiitos kovasti
toivotuksestasi... en kyllä valitettavasti ole
vielä äässyt asian yli, mutta olen matkalla
parempaan :) Kiitos. Hyvää Joulua!
usko pois, isäsi rakastaa sua! Se juo omaa
sairauttaan ja juotuaan sairastuu vielä enemmän.
Viinasta ei pääse eroon niin helposti, kuin moni
kuvittelee, mutta kaikesta pahasta ja ikävästä
huolimatta sun isä rakastaa sua!
Rauhaisaa Joulua!
..mitä tarkoitat,ei ole sanoja joilla voisi
lohduttaa..
mun isä oli kanssa juoppo ja vieläpä samanlainen
kuin sinun..pahapäinen humalassa..
minä tein silloin pikkupoikana päätöksen jossa
pysyin..ei viinaa ollenkaan sotkettu minun perhe
elämään..ei ollut kosteita viikonloppuja ja ei
mitään sellaista..mun lapset on nyt saman ikäisiä
kuin sinä ja ei niiden tarvinnut ainakaan kärsiä
viinasta..
minä muistan kyllä kaikken sen paskan mitä se
viina meidän perheseen silloin toi,kaikki se
huuto kuuluu korvissani edelleen ja ei kai se
sieltä pois koskaan lähdekkään vaikka isäni on jo
kuollut..
anteeksi olen pystynyt jo antamaan osittain,
mutta tuskin koskaan kokonaan..
koeta sinä kuitenkin jaksaa kaikesta huolimatta..
tiedän ettei se helppoa ole ja kyllä ne jäljet
näkyy myöhemmässä vaiheessa omassakin
käytöksessä,ne on hakattu niin syvään nämä
vanhemmilta perityt käyttäytymismallit ettei
niistä kai ikinä täysin eroon pääse vaikka kuinka
niin haluaisi...
moi!! mä oon vasta 13 v likka ja tiedän tuon
kaiken...meillä oli ihan samanlaista kun olin
vielä nuorempi...kuristusta,hakkaamista,ja
aseita...mutta äiti erosi isästä...muutimme isää
aika lähelle..isä ei enää käyttänyt väkivaltaa
mutta joi ihan sairaasti....isäni kuoli
juomiseen..vähän aikaa sitte..silloin ajattelin
että onko jumalaa oikeesti olemassa!!!! ehkä hän
on olemaassa mut...tsemppii teille kaikille!!!=)
..myös sulle,voimia tulevaisuuteen.!!