Oletteko huomanneet että jotkut hyvät ystävänne eivät vuosienkaan jälkeen ole oppineet ymmärtämään mitä epilepsia oikein tarkoittaa, ja vaihtavat puheenaihetta jos yhtään mainitsee jotain epilepsiaan liittyvää? Tossa yks päivä taas huomasin kun muutamille kavereilleni mainitsin että on taas ns. kohtaus-päivä, että he kaikki olivat hiljaa, ja alkoivat hieman hämmentyneenä keskustelemaan aivan toisesta asiasta. Enkä edes odottanut mitään voivottelua tai säälimistä, vaan ihan vaan luonnollista "no voi hitto" -kommenttia.. Itse puhun epilepsiastani melko harvoin, ja vieläpä samaan tyyliin kuin flunssasta tai vatsataudista, sillä itse olen alusta asti hyväksynyt sairauden, enkä ole pitänyt sitä kovin isona juttuna. Silti ystäviäni pelottaa asiasta keskusteleminen ja se melkeinpä alkoi ärsyttämään minua, vaikka pitäisi ymmärtää että jotkut pelkäävät sairauksia enemmän kuin toiset. Onneksi kavereita on paljon ja osa taas suhtautuu samalla lailla kuin minä. En kuitenkaan halua väkisin tuoda aihetta esille, jos selkeästi näkee että jollekin se on vaikea aihe. Hieman silti ihmetyttää... Onko epilepsia todella niin pelottava aihe?
ystävien suhtautuminen
gertts
2236
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ne harvat kenelle olen selittänyt minkälaisia kohtaukset on ja kertonut tuntemuksistani ymmärtävät kyllä. Tuskallisin on ollut äitini reaktio, kieltäminen. Hän ei vuosi sitten diagnoosini jälkeen ollut lainkaan kiinnostunut puhumaan sairaudestani. Muuten olen äitini kanssa ollut tosi hyvissä väleissä ja jaettu kaikki arjen murheet. Sitten kun pamahtaa tähänastisen (30v) elämäni pahin paukku, niin häntä ei kiinnosta. Tosin kiertoteitä sain kuulla, että oli hysteerisesti itkenyt ystävälleen asiaa. Edelleen on tosi hankalaa puhua sairaudestani äidille, mikä meidän välejä onkin alkanut etäännyttämään. Mieheni on ollut aivan ihana, tukenut ja kuskannut asioilla:) Käsittäisin, että tiedon puute saa ystäväsi ja äitini vältteleväksi. En minäkään ennen oireitani tiennyt paljoakaan epilepsiasta, vaikka terveydenhuollossa työskentelen. Epileptinen kohtaus on kouristava tajuttomuus, siihen minut koulussa opetettiin reagoimaan. Minun oireenikin vaikuttavat aika yliluonnollisilta, rationaalinen ihminen ei osaa käsitellä sellaista informaatiota.
Äideillämme on näköjään aivan päinvastainen asenne. Viimeinen kohtaukseni oli jouluna -90 ja sen jälkeen häiriöpesäke on poistettu täydellisesti KYS:ssa. Myöhemmin on tullut TGA-kohtauksia, jotka johtuvat hänen aiheuttamasta homevauriosta asunnoissani. Hänen mielestä TGA-kohtaus ja epilepsiakohtaus ovat synonyymejä.
Äitini ei ole vielä millään oppinut, että minulla ei ole enää epilepsiaa. Hänen mielestä minun kuuluu olla vielä hänen sylissään Porissa myöhäiskeski-ikäisenäkin (pian 46-v.), ei ainoastaan sylivauvan mitoissa.