Minun statukseni syrjäytyneenä on tarkoittanut mielenterveysongelmia, sosiaalisentukipiirin puutetta ja köyhyyttä. Ympäristössäni on myös ihmisiä omine ongelminensa, jotka epäilemättä kietoutuvat minuunkin. Mitä oikeuksia syrjäytyneellä on? Miten hän voi vaatia yhteiskuntaa auttamaan itseään? Entä voiko yhteiskunta tarjota hänelle konkreettista apua vai onko pilleripurkki ainoa tarjottava apu? Kysymyksen takana on omat ristiriitani itseni kanssa, koska olen jo kerran ojentanut käteni apua kohden toivoen että siihen tartuttaisiin. Olin siinä uskossa että syrjäytyneitä autetaan ja ollaan kiinnostuneita, koska olin ymmärtänyt että syrjäytymiskeskustelut olivat velloneet julkisuudessakin viimeaikoina ja ovat yhä ajankohtainen aihe. Olin toivonut hetkellistä sosiaalisentukipiirin korvaajaa, joka pystyisi konkreettisesti tarttumaan ongelmiini ja tukemaan minua matkalla täyspainoiseksi aikuiseksi. En olisi tarvinnut muuta ja jos minua olisi tuettu elämänhallinnassani niin tiedän että olisin lopulta ottanut elämäni kokonaan käsiini.
Sen sijaan jäin yksin, oloni oli pahempi kuin koskaan(mielenterveys romahti)ja ainoa mitä minulle tarjottiin luottamuksen rikkoutumisesta yhteiskunnan apuun oli SSRI-lääkkeet. Minä itse olisin myös toivonut jonkinlaista asunnontapaista lyhyen ajan sisällä(pois vanhempien stressaavan ympäristön luota) ja jonkinlaisen "ohjaajaan" näyttämään miten esim. kotitöitä tehdään, koska en oppinut niitä vanhemmiltani. Vaadinko minä liikaa? Mitä laiminlyödyllä ihmisellä on oikeus vaatia? Minä syytän itseäni siitä että annoin hyvinvointini sellaisten käsiin, jotka eivät vaalineet sitä niin kuin minä olin siihen asti parhaani mukaan tehnyt. Siihen asti kunnes uskalsin etsiä apua - epäonnistuen. Minun ei olisi pitänyt luottaa, mutta toisaalta siinä ei ole mitään väärääkään luottaa ulkopuoliseen apuun kun sitä tarvitsee. Niin minä koen eettisesti.
Kysymykseni olinkin luetellut kertomukseni seassa. Kiitos mielipiteistä.
Sen sijaan jäin yksin, oloni oli pahempi kuin koskaan(mielenterveys romahti)ja ainoa mitä minulle tarjottiin luottamuksen rikkoutumisesta yhteiskunnan apuun oli SSRI-lääkkeet. Minä itse olisin myös toivonut jonkinlaista asunnontapaista lyhyen ajan sisällä(pois vanhempien stressaavan ympäristön luota) ja jonkinlaisen "ohjaajaan" näyttämään miten esim. kotitöitä tehdään, koska en oppinut niitä vanhemmiltani. Vaadinko minä liikaa? Mitä laiminlyödyllä ihmisellä on oikeus vaatia? Minä syytän itseäni siitä että annoin hyvinvointini sellaisten käsiin, jotka eivät vaalineet sitä niin kuin minä olin siihen asti parhaani mukaan tehnyt. Siihen asti kunnes uskalsin etsiä apua - epäonnistuen. Minun ei olisi pitänyt luottaa, mutta toisaalta siinä ei ole mitään väärääkään luottaa ulkopuoliseen apuun kun sitä tarvitsee. Niin minä koen eettisesti.
Kysymykseni olinkin luetellut kertomukseni seassa. Kiitos mielipiteistä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olet varmasti kokenut pettymystä, mutta vieläkin on mahdollista päästä eteenpäin. Jos sinulla on todella itsellä halua ja motivaatio, niin voit kyllä tulla esiin syrjästä. Jospa hakeudut määrätietoiseti etsimään apua ja ihmisten ilmoille. Tulin juuri eräästä kaupungista , jossa oli alettu järjestämään vapaaehtoistoiminnan puitteissa ruokailua ja nyt siellä toimintaa pyörittämässä oli henkilöitä, jotka touhusivat itse vastuuhenkilöinä toimannassa. Kerrottiin myös, että ihmisiä oli lähtenyt sitten jonnekin muulle: opiskelemaan, töihin tai löytäneet elämälleen uuden suunnan.
Kyllä noita kokkaus,- siivous,- ym. juttuja voim opetella aikuisenakin. Kun luin kirjoitustasi, niin tuli vaikutelma, että kohdallasi ei ole vielä mikään myöhäistä. Onneksi ihminen on oppivainen koko elämänsä.