nykyään koko ajan jostain asiasta. Yritän löytää iloisia asioita, asioista joista olla kiitollinen. Niitä on mutta tulevaisuus on epävarma.
Häpeän elämäntilannettani. Toisaalta tässä on hyvää (tietty vapaus) mutta en koe onnistuneeni. Jos minut pyydetään jonnekin, se on lähes poikkeuksetta jotain ilmaistyötä ja koen että minua käytetään hyväksi. Nykyään pitäisi olla niin paljon kovempi, enkä ole sellainen.
Tarina on pitkä ja lopputulema on se että olen väsynyt ja surullinen.
Joka asiasta pitäisi painia ja yrittämällä yrittää. Vaikka kuinka yrittää, se ei tuota toivottua tulosta. Matkalla on aina joku joka on kateellinen ja kampittaa. Joka paikassa on joku kilpailemassa ja ottamassa oman osansa.
On niin vähän enää asioita joista haaveilen. Tuloksista päätellen en ole menestynyt enkä osaa tehdä päätöksiä. Kuolema? Jopa se tuntuu yhdentekevältä. Masentunut? En usko, olen vain realisti. Mitä tästä tulee muuta kuin pitkä odotus. Kaikki se passion, ilo ja tekeminen loppui. Se sammui koska se ei tuottanut tulosta. On syy ja seuraus, opin.
Yritän olla arvottamatta itseäni työllä tai saadulla rahalla, mutta jos ei onnistu niin mihin voi olla tyytyväinen? Jatkuvat epäonnistumiset ovat tehneet minut lyhytjännitteiseksi ja luovutan helposti " ei se kuitenkaan onnistu". En haluaisi suostua jatkuvasti huijatuksi tekemään ilmaistyötä. SE masentaa. Mutta mitä muuta täällä on tarjolla ihmiselle joka ei halua heittäytyä piruksi?
Oliko sekavaa tekstiä? En halua masentaa ketään muuta tällä tekstillä. Olen vain niin tolkuttoman väsynyt yrittämään ja tulemaan vain huijatuksi. Ikää on jo 40 , se voi olla osa tätä, mutta ei täällä ole helppoa kenelläkään. Olen sentään nähnyt jo elämää, käynyt koulut, ollut vakityössä, pyörittänyt yritystä, rakastanut ja eronnut.
Häpeän elämäntilannettani. Toisaalta tässä on hyvää (tietty vapaus) mutta en koe onnistuneeni. Jos minut pyydetään jonnekin, se on lähes poikkeuksetta jotain ilmaistyötä ja koen että minua käytetään hyväksi. Nykyään pitäisi olla niin paljon kovempi, enkä ole sellainen.
Tarina on pitkä ja lopputulema on se että olen väsynyt ja surullinen.
Joka asiasta pitäisi painia ja yrittämällä yrittää. Vaikka kuinka yrittää, se ei tuota toivottua tulosta. Matkalla on aina joku joka on kateellinen ja kampittaa. Joka paikassa on joku kilpailemassa ja ottamassa oman osansa.
On niin vähän enää asioita joista haaveilen. Tuloksista päätellen en ole menestynyt enkä osaa tehdä päätöksiä. Kuolema? Jopa se tuntuu yhdentekevältä. Masentunut? En usko, olen vain realisti. Mitä tästä tulee muuta kuin pitkä odotus. Kaikki se passion, ilo ja tekeminen loppui. Se sammui koska se ei tuottanut tulosta. On syy ja seuraus, opin.
Yritän olla arvottamatta itseäni työllä tai saadulla rahalla, mutta jos ei onnistu niin mihin voi olla tyytyväinen? Jatkuvat epäonnistumiset ovat tehneet minut lyhytjännitteiseksi ja luovutan helposti " ei se kuitenkaan onnistu". En haluaisi suostua jatkuvasti huijatuksi tekemään ilmaistyötä. SE masentaa. Mutta mitä muuta täällä on tarjolla ihmiselle joka ei halua heittäytyä piruksi?
Oliko sekavaa tekstiä? En halua masentaa ketään muuta tällä tekstillä. Olen vain niin tolkuttoman väsynyt yrittämään ja tulemaan vain huijatuksi. Ikää on jo 40 , se voi olla osa tätä, mutta ei täällä ole helppoa kenelläkään. Olen sentään nähnyt jo elämää, käynyt koulut, ollut vakityössä, pyörittänyt yritystä, rakastanut ja eronnut.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuollaista se useimman elämä ja arkikin on. Eikö se riitä, että saa laskut maksettua, on ruokaa, asunto ja jonkinmoinen toimeentulo. Ei planeettamme kestä röystäilyä ja boheemia elämää. Ja mitä ihmeen tulosta? Etkö osaa ajatella elämää muun kuin aineellisen aron mukaan? Taitaa olla paikka asennemuutoksille.
Olen miettinyt asennemuutosta, muuta jos on opiskellut jo kaksi ammattia eikä saa enää edes vakiduunia, vaan pätkiä - niin kyllä se pistää miettimään.
Ikää alkaa olla ja terveys rakoilee. Mitään ei voi ostaa, arjesta selvitään nipin napin. Laskuihin ei ole enää rahaa. Mitään ei voi suunnitella, kun auto on ajettu loppuun, uuteen ei ole enää varaa. Kaikki on tässä ja tämä loppuu aikanaan. Tulot ovat olleet jo pitkään miinuksella, eletään säästöillä ja saan pientä tukea. Tuki ei riitä, eikä niitä saa niinkuin jotkut väittävät. En suunnitellut eläväni tuilla vaan omalla työllä. Terveys ja omat voimat askarruttavat.
Minulle tarjotaan tuntityötä, josta selviytyminen vaatii kaksinkertaisen valmistautumisen ja suunnittelun. Materiaalin valmistuksen jne....en voi kertoa mikä organisaatio. Valmistelusta ja suunnittelusta ei makseta mitään, mutta se on oltava tehtynä. Iso osa työtäni on toisten motivointi ja tsemppaus. Pitää toivoa yllä. Itselläni alkaa toivo hiipumaan.
Luen uutisia ja porukoilla ei ole enää duunia, yrityksen aloittaminen ei ole enää helppoa. Pystytän toista yritystä, mutta se ei tuota. Kaupa ei käy. Ihmisillä ei ole enää käteistä ja maksupäätteen hankkiminen on liian kallista. Kaikki tiet on kohta tutkittu. Olen elättänyt itseni 16 vuotiaasta lähtien ja olen tottunut luottamaan omiin voimiini. Ei tässä ole kyse boheemista vaan eloonjäämisestä. Ei ole mitään myytävää, koska en koskaan ehtinyt saamaan omaisuutta kasaan. Sain maksettua opintolainat ja taas tuli lama ja lomautukset. Elämä on yhtä hlvetin lamaa ja lomautusta.
Oman onnensa seppä....? Niin, ehkä elämäntapa -inkkarina pusikossa. Meillä oli lapsuudenkodissa nälkä ja köyhyys. Opiskeluaika oli nälkää ja köyhyyttä. Sitä täällä on riittänyt. Ei tässä ideoita puutu vaan voimia ja toivoa.
Täällä pitää olla aika kova ja mielellään kusipää, että saa edes kelvollisen toimeentulon.
Sitäkö elämä on kärsimystä ja huolta? Eikö ole muuta moodia? Jos lakkaa murehtimasta ja ottaa vastaan " vain sen minkä annetaan" niin saa olla aika fakiiri ja Heesus. Silläkö onni tulee?
Rakastua? Mä en osaa enää, enkä halua elää toisen kautta.
Asennemuutos? Mikä on se THE asenne?
Kuten sanottu, en mittaa itseäni rahassa mutta saatan mitata omaa arvoani sen mukaan, miten yrittämiseni tuottaa tulosta. Esim työn haku, teen pätkätöitä ja arvostelen itseäni miten päivä on mennyt, pyydetäänkö minut uudelleen (vaikka muitakin tulijoita on runsaasti).
Mittaan arvoani sillä millaista palautetta saan toisilta ihmisiltä käytöksestäni jne. Eräs naapurini kiusaa minua ja olen miettiyt olenko antanut siihen "luvan" Jos olisin 2m iso mies, he eivät todennäköisesti kiusaisi, mutta pientä naista uskaltaa kiusata ja härnätä. En ole mielestäni uhrin kaltainen.....mutta summa summarun. Kun jokapaikasta tulee naamariin. Vaikka mitä tekisi. Mikään ei riitä kenellekkään. Pitkään jatkunut stressi ( ja huoli) vie tietynlaisen mittasuhteen ja tekee herkäksi. Vertaa ihmiseen joka saa koko ajan hyvää palautetta vaikka olisi kuinka törppö (starat, kuninkaalliset, omansa ottajat...)
Mietin jo edellisessä duunissa, että jos työaika vie 8h/ pv työmatkat ja sen liksalla saa kustannettua enää vaivoin asumisen ruoka työmatkarahat, niin mitä järkeä tässä on? Teen nykyään lyhyempää päivää, palkka on murto-osa, jatkuva epävarmuus, ei voi suunnitella tulevaa....mitä järkeä tässä on?
Vaihdoin harrastukseni luovaksi, sellaiseksi josta haavailin vuosia. Nyt siihen on aikaa....jos jaksan tehdä sitä. Siihen tarvittaisiin huoletonta mieltä ja sitä ei ole. Harrastukseni on ainoa henkireikä ja toivon sen avaavan ajatukseni.
On se muuten jännää ja outoa, että usein rehelliset, ahkerat ja lahjakkaat sitkeät ihmiset joutuvat elämään noin. Sitten vain joku rikastuu ja pääsee pinnalle jollain ihn hupuukilla. Tarkoitain muitakin kuin noita "romanssi-" ja ym. muilla toilailuillaan pääsevät pinnalle ja lehtien lööppeihin ja rikastuvat ja elävät boheemielämää.
Varsinkin naisyrittäjän leipä on lujassa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä työtä teet ja miten ideoit muita?
No olet ainakin yrittänyt. Laiskana et ole niukkaa leipääsi syönyt. Antakoon Luoja jatkossakin sinulle voimia ja uskoa elää.
Auttaisiko se tieto, että lehtien lööpeillä ei varmasti rikastu kukaan. Vähän mania voi herkullisella jutulla saada, mutta "mikä laulaen tulee, se viheltäen menee".
Se on kyllä totta, että humpuukissa pyörii paljon rahaa, mutta sekin helpottaa, että humpuuki kuitenkin vain tyhjentää kuluttajansa sisällön, ei kasvata sitä.
Jos on "rehellinen, ahkera ja lahjakas", niin mikä se on, joka uupuu, ettei elämä maistu paremmalta. Sitkeys vai näköalattomuus?
Väsymyksen aiheuttama näköalattomuus.
Ilosta syntyy uutta. Pakosta ja pelosta tehdään vanhan valikoiman valintoja. Mutta jos pitää luoda uutta, siihen tarvitaan voimia ja iloa.
Tai no, jotkut säveltävät/ luovat bluessissa, minä en.
Lahjakas en todellakaan ole. Tyhmyystunne lisääntyy ottamalla selvää ja tieto lisää tuskaa. Olen negatiivista enegiaa täynnä. Kuuntelen kateellisena erästä luovaa ja positiivista kirjoittajaa. Se on se asenne...olotila. Mä tarviin lomaa omilta ajatuksilta.
Kun kuitenkin jaksatte kirjoitella kilometrien valitusvirsiä, niin ehkä kannattaisi käväistä lääkärillä ja pyytää, että verikokeilla selvitettäisiin hemoglobiini-, sokeri-, rasva- yms. arvoja.
Ruumiillinen väsymys on kiinni siitä, että ruumis ei ole hyvässä kondiksessa. Oikeat, hyvät, virkeänä ja terveenä pitävät elämäntavat ovat ehkä hukassa, ravinto, liikunta ja nukkumisasiat päivittämättä tuoreiksi ja terveiksi.
Eikä häpeä, joka on negatiivinen tunne, auta eikä kasvat ketään eikä mitään.
Mun ongelma on se, että olen aina tehnyt töitä naisen palkalla, asunut yksin enkä halua nuolla kenenkään prcttä. Toisen kanssa asuessa asumiskulut jakautuvat joka on valtava rahallinen säästö. Miehellä on automaattisesti vähintään 1,5 kertainen palkka joka todella näkyy taloudessa. En osta autoa velaksi, se olisi hulluutta, halveksin statusmerkkejä kuten Audi jne.
Se on yksi syy, miksi jäin köyhäksi.
Toinen on, että jos olisin elänyt miehen kanssa olisin oppinut kovemmaksi, ottajaksi, kilpailemaan ja antamaan itsestäni eritavalla (ehkä hajoamisen kautta) kuten naisen nykyään pitäisi olla. Kumartaa ja ottaa yhtäaikaa. Jotain siitä jäi oppimatta. Elin pitkään suhteessa, mutta en halunnut saman katon alle.
Urasuunnittelu jäi tekemättä, opiskelin väärään aikaan, lamat tulivat ja olin väärää kovuusastetta. Olisi pitänyt keskittyä tekemään rahaa ja ylennyksiin. Toisaalta se kaduttaa, mutta minkäs ihminen luoteelleen mahtaa. Annoin arvoa muunlaiselle ajankäytölle. Elämälle, tutkimiseen.
Edellinen firma menestyi aikansa mutta asiakkaat lakkasivat maksamasta. Jos keksimällä keksisi mikä nyt menestyisi, se olisi taas valintaa väkisin....jotain millä elää, mutta onko se mielekästä? Tuksuna otsikoissa voi elää....mut ei ole mun juttu.
Mitä tulee terveyteen, sille ei voi mitään. En ole kone, selkäni hajosi onnettomuudessa pari vuotta sitten ja se rajoittaa. Olen entinen aktiiviurheilija...joo, joo, tiedän.
Vastaan "Mitä tulosta ?" lle.
- Tämä on julkinen keskustelupalsta, jossa on lupa käsitellä surua, väsymystä ja elämänmuutosta. Elämä on muutosta. Ja tällä hetkellä Suomi muuttuu. Minun on muututtava mukana....jos jaksan.
Miehillä (aika monella) on ehkä helpompaa, koska heillä ei ole muistia, eikä syy-seuraus käsitystä. Murheita ei käsitellä , vaan ne haudataan tai itketään hiljaa yöllä tyynyyn. Takaiskut peitetään hiekkaan olankohautuksella...."mitäs tuosta"?
Minä kirjoitan se ulos tai juttelen sen toisen kanssa. Sekin on materiaalia. Tällä kertaa päätin kirjoittaa tänne, jos tästä olisi apua jollekulle toisellekin. En ole ainoa jonka elämä muuttuu juuri nyt. Kaikilla on jotain käsiteltävää surua.
Ei tässä ole kyse hemoglobiinista, ei tämä helpotu rauhoittavilla (eikä viinalla) vaan käsittelemällä asia ja tekemällä päätöksiä. NYT olen väsynyt, vihainen ja surullinen---- ****?#¤%& soikoon. Minulla on oikeus siihen.
Mielessäni on kaksi maata jonne voisin lähteä. Toiseen tutkimaan ja toimittajaksi vähäksi aikaa ja toiseen viettämään lopun ikää. Niistä kumpikaan ei kuulu EU:iin, joten niillä saattaisi olla keskimääräistä paremmat mahdollisuudet. Jälkimmäisessä on lämmintä hiekkaa ja aurinkoa.
Ja vielä: TO: Palstaa seuraava:lle
- Kiitos ja kuin myös: voimia, onnea ja uskon kipinöitä. Sitä täällä tarvitaan.
Olet harvinainen suomalainen, toivotit onnea tuntemattomalle.
Kivä että lämmitti mieltäsi. Koen että ei se ole yhtään minulta pois, jos vaikka näen että joku taapertaja pärjää ja menestyy elämässään ja on onnellinen.
Hyvä asenne. Jatka kannustamista, joku toinen tarvitsee sitä. Joskus pienellä teolla tai sanalla saa paljon aikaan. Hyvät ja kunnioittavat käytöstavat luovat turvallisuutta.
...
Mutta enhän minä menesty vaan hukun. Voimani ovat loppu ja tiedän mikä on väistämätöntä. Hukun tähän suonsilmään, jonka olen itse rakentanut.
Haaveita voi olla ohikiitävänä sekunttina tai kahtena, mutta tiedän etteivät ne enää toteudu.
Ihmisellä on rajallinen määrä voimia, älkää kuluttako sitä loppuun joutavalla riitelyllä. Puolustautua pitää, mutta seuran saa ja PITÄÄ valita tarkkaan.
Mietin eilen kuolemaa, kun sain kamalan migreenikohtauksen ja huomasin, etten halua kuolla näin surullisena. Soisin viimeisen ajatuksen ja tunnetilan olevan lempeämpi ja onnellisempi. Nyt jään odottelemaan josko täältä pääsis jo pois vai onko jollakulla vielä jotain retuutettavaa ja otettavaa minusta?
Aika erikoinen missio viimemetreille. Etsiä onnen tunnetta vain onkohan se ennemmin hyväksyntä ja anteeksianto?
Jätin perjantaina yhden pätkätöistäni, koska minulla ei ole enää annettavaa. Jatkakoon joku toinen. Todella helpottava olo.