En pysty huolehtimaan itsestäni

Yksi elämäni parhaista neuvoista on mummo vainaalta, joka neuvoi minua; "Kun saat lapsen ja laitokselta kotiudut, jätä lapsi mahdollisimman pian kahdestaan isänsä kanssa.".

Tällä ei mummoni tarkoittanut mitään "mene ja ryyppää"-tyyppistä meininkiä vaan sitä, että lapsesta on osattava irrottautua mahdollisimman varhain vaikkapa vain hetkeksi; lapsella on syystä kaksi vanhempaa.

Siispä kotiuduttuani ja tunnettuani toisena päivänä olevani sen verran ok, että pysyin pienen reissun kotioven ulkopuolella tehdä, jätin nukkuvan vauvan isänsä kanssa kahdestaan; kävin kaupasta pari ostosta ja apteekissa.

Sen jälkeen jatkoin tätä tasaisesti asioilla ja muualla yksikseni piipahtamista; kaupassa käyntiä, kirjastoa, kampaajaa, kuntosalia jne. Olihan se alussa mielessä, että mitenhän se isä lapsen kanssa pärjää sen tunnin tai kaksi kun olin reissussa (nyt ajatuskin naurattaa, että ylipäätään huolissani olin :D ), mutta eihän siellä mitään hätää ollut, kun lähtiessä lapsi oli jätetty aina tyytyväiseksi syötettynä. Isä on siis alusta asti saanut ottaa vastuuta lapsestaan.

Palasin töihin lapsen ollessa hieman alle vuoden. Isän työnkuva on sellainen, että sen jälkeen hän on ollut se, joka on enemmän kotona lapsen kanssa ollut. Alussahan se vei aikaa tottua siihen, että lapsi meni hoitoon ja oli toisinaan työpäiväni ajan pelkästään isänsä kanssa kotona, mutta lopputulos oli se, että ainoa joka taisi asiasta oirehtia jollain tasolla olin minä. Lapsi ja isä olivat tämänkin muutoksen suhteen ihan ok ja hoitoonkin lapsi on aina mennyt hyvillä mielin. Sitäpaitsi tykkään käydä töissä, raha helpottaa elämää ja miehen työn ansiosta hoitopäivätkin tosiaan jäävät lapsella vähäisiksi ja reilusti kahdeksaa tuntia lyhyemmäksi.

Nyt odotan toista lastamme ja olen tehnyt selväksi, että miehen työvuorojen mukaan kalenteriin tullaan merkitsemään minulle joka viikko ainakin kolmena iltana tunti-kaksi tätä "omaa aikaa", jolloin saan käydä yksin vaikkapa uimassa, kuntosalilla, elokuvissa tai kampaajalla isän hoitaessa kotona lapset.

Koen olevani hyvä äiti, antavani lapselle tarpeeksi rakkautta, hellyyttä, kuria, rajoja ja turvallisen kodin, jossa kasvaa. Lapsesta onkin nyt 3,5-vuotiaana kehittynyt oikein mukava tyyppi; sopivasti sosiaalinen, tottelevainen, hauska ja empaattinen. Monesti tulee ihan ällisteltyä sitä, että voiko noin hieno lapsi olla minun ihan omani..?

Olen sitä mieltä, että kun äiti voi hyvin, niin se heijastuu koko perheeseen. Omalta osaltasi vastasit jo itsekin omaan kysymykseesi, että onko suhteesi lapseesi terve; Sinulla selvästi on kurja olo ja itsearvostus hukassa = Et voi hyvin.

En ymmärrä näitä äitejä, jotka melkeinpä heti synnytyssalista jättävät lapsen yökylään ja suuntaavat baariin, mutta olen todellakin sitä mieltä, että omasta itsestään pitää muistaa pitää kiinni äitiyden jälkeenkin.

Neuvoisin alkuperäistä nyt nappaamaan kalenterin käteen ja varaamaan sieltä näitä tunnin tai kahden pätkiä, jolloin teet jotain itsellesi kivaa (käy kahvilla, kampaajalla, kasvohoidossa, kävelyllä, kirjastossa, kuntosalilla jne. ihan missä vain) ja jätät lapsen miehen kanssa. Sinun on opeteltava olemaan taas oma itsesi, eikä vain lapsesi jatke. Alussa tuo tunti tai kaksi tulee kulumaan tuskaisen hitaasti, mutta lupaan että pian tulet nauttimaan ja odottamaan innolla näitä hetkiä, jotka saat yksiksesi viettää.

Ehdottomasti sinun on huolehdittava itsestäsi. Olet opettanut lapsesi roikkumaan itsessäsi. Nyt on aika tehdä toisin.
Ei pientä lasta tarvitse yökylään laittaa. Hän voi olla isänsä kanssa ensin lyhyitä aikoja ja myöhemmin pidempiä. Muutkin sukulaiset ja läheiset voivat hoitaa pientä lyhyitä aikoja.

Jos et muuta tapojasi, niin seuraavaksi kirjoitat tuonne avioeropalstalle. Homsuinen vaimo ei ole miehelle mieleen. Milloin olet viimeksi rakastellut miehesi kanssa? Koska teillä on ollut romanttinen ilta.
Entä se miehen asema? Onko hän pelkkä maksaja, kun sinä hoidat lasta. Miehelle ei kehity pienintäkään suhdetta omaan lapseensa, kun äiti-lapsi symbioosi vie kaiken mahdollisuuden? Toki rintaruokittava lapsi tarvitsee äitiään, vaikka välillä saisi pumpattua maitoa tuttipullosta isältään.

Miten luulet jaksavasi, kun lapsi lähtee juoksemaan. Oma kuntosi on ihan rapana?
Minkälaisen esimerkin haluat antaa lapsillesi? Eikö heidän pidä oppia vanhemmiltaan hiusten kampaaminen, hampaiden pesu, liikunnanilo, vaatteiden siisteys...

Samaa vastaan kuin aiemmat kirjoittajat, että teet väärin lastasi ja miestäsi kohtaan, kun et ole tukenut isä-lapsi-suhteen kehitystä. Olet nykyisen rappiotilasi ansainnut.

Ymmärrän syyllisyyden tunteesi jos olet hetkinkin poissa lapsen luota. Mutta sen tunteen kanssa oppii tai on opeteltava elämään. Järkiperäisesti ajateltuna lapsella ei ole hätää. Isä pärjää hänen kanssaa, vaikka ei hoitaisi juuri samalla tavalla kuin sinä. Vaatetus voi mennä ei-sävy-sävyyn tms, mutta haittaaks se?

Itselläni on jo isot lapset, mutta vieläkin joskus tulee se tunne, että äkkiä kotiin. Mutta järki sanoo muuta.

Kunten joku sanoi, ettei se äidin rentoutuminen tarkoita baaria tai ryyppäämistä. Voi mennä vaikka vartin kävelylle, tai kirjastoon, torikahville tai ystävän luo kylään.

Irrottaudu ihmeessä. Mitenkäs sitten jos teille tulee lisää lapsia? Pitäähän isän parjätä esikoisen kansssa kun olet sairaalassa.

Tottakai äiti voi hyvällä omalla tunnolla käydä ilman lasta jossain? Varsinkin jos isä hoitaa lasta. Onhan isänkin hyvä saada olla lapsen kanssa välillä ja lapsi isänsä?

Itse en juuri pääse kampaajalle, kun ei ole kampaamon aukioloaikoina ketään joka hoitaisi lasta. Mutta kävisin useammin, jos mahdollista. Ja mielelläni menisi joskus shoppailemaan. Mutta esim. kuntoilemaan pääsen lapsen kanssa. Kävelylle, lapsi rattaissa. Tai juoksulenkillekin, kun hommasin juoksurattaat. Pyörään voi laittaa istuimen, jos juoksu tai kävely ei sovi. Kyllä se lapsellekin on hyvä, että äiti ei ole ihan väsynyt ja huonokuntoinen ja tyytymätön? Ja mieskin varmaan tykkäis, jos vaimo ei ole aina ihan kulahtanut? Mulla eka vuosi kieltämättä meni kanssa aika kulahtaneena, mutta sen jälkeen oon taas kiinnittänyt huomiota ulkonäköönikin. Ja alkuun ehkä tuntuu vaikealta olla lapsesta erossa, mutta kyllä se siitä alkaa helpottaa.

Ja ajattele niin, että jos lapsi on isän tai isovanhemman kanssa niin on tutussa ja turvallisessa seurassa. Jotkut vie sentään tuon ikäisen jo päiväkotiinkin useiksi tunneiksi?

Itse käyn töissä ja juu en käy hyvällä omalla tunnolla... Jos menee varttikin ylitöiksi niin mulla on hirmuisen huono omatunto. Stressaan koko ajan, kun työt kasaantuu. Jos joudun palaveriin joka on iltapäivällä, lähden sieltä aiemmin ja myös koulutuksista lähden etuajassa. Mihinkään toiseen kaupunkiin en edes mene koulutuksiin, seminaareihin tms. Joskus pitäisi käydä hoitamassa jokin asia töiden jälkeen, mutta 15-30 minuutissa ei oikein ehdi mitään. Juoksen kokoajan... Haen siis lapsen päiväkodista ja yritän, että päiväkotipäivä olisi mahdollisimman lyhyt.
Ylitöitä kun ei juuri kerry niin en voi kuin harvoin lähteä aiemmin töistäkään (meillä on töissä sellainen systeemi). Joskus yritän tehdä 5-15 min ylitöitä pikkuhiljaa, että pääsin joskus vaikka ostamaan itselleni tai lapselleni uuden vaatteen tai käydä kampaajalla. Mun vaatteet ja kengät (jopa alusvaatteet) alkaa olla aika kulahtaneita ja ei sen kotona niin väliä, mutta kun käyn töissäkin... Voisihan sitä tilata nettikaupoista, mutta niitä selatessakin menee aikaa. Ja postiin pitäisi ehtiä.

Ihan vauva-aikana en voinut mennä kauppaankaan ilman lasta, kun en pystynyt yhtään keskittymään ostosten tekoon, ahdisti. Nyt töissä ei sentään koko ajan onneksi ahdista, mutta jos vaan menee vähänkin pitkäksi tai lapsi aamulla sanoo, että ei halua päiväkotiin niin tulee kamala olo. Se helpottaa, kun huomaan, että lapsella on ihan hauskaa kavereiden kanssa, kun haen hänet.

Tarvitset ehdottomasti omaa aikaa !! käy vaikka kirjastossa lainaamassa lehtiä tai kirjoja kotiin,Sitten mene kauppaan kokeile jtn uutta kasvonaamiota tai osta jotain todella hyvää ja mene herkuttelemaan kotiin hyvällä omalla tunnolla :) olin kuin sinä aikoinani ja aina vauvan kanssa. sitten kyllästyin siihen kun mieheni sai paljon vapaa aikaa ja kävi kuntosalilla ja tapaamassa kavereita ja yhtäkkiä mä vaan päätin että nyt saa muuttua !! jätin vauvan kotiin mieheni kanssa ja menin vaan ulos ja hetken mietin että mitä sitä tekisi kun ei sitä nykyään edes osaa tehä mitään ja sitten minä vain menin pyörimään tukka sekaisin kauppakeskukseen kävin kiertelemässä kauppoja ja ostin miehen visa kortilla itselleni uusia alusvaatteita,hiusvärin ja suklaata :) ja heti sen jälkeen mä tajusin että tämähän on ihan kivaa :) huolehdin turhaan että miten vauva oikein pärjää ilman minua mutta ihan hyvin se pärjäsi,eikä miehenikään soittanut minulle kertaakaan :) vauva nukkui rauhallisesti kun tulin illalla kaupoilta kotiin :)

Minusta äitinä tuntuu pelkästään sitä paitsi hienolta se, että lapsi on pystynyt pienestä alkaen tuntemaan olonsa turvalliseksi silloinkin, kun ei ole äiti käytettävissä. Osaa luottaa isään, isovanhempiin ja perhetuttuun, joiden kanssa on "yksin" aikaa viettänyt.

Ja huojentavalta tuntuu sekin, että on itsellä varma olo siitä, että vaikka minulle tapahtuisi mitä (joutuisin pitemmäksi ajaksi sairaalaan tai vaikka kuolisin pahimmassa tapauksessa), niin lapsella ei silti tule olemaan hätää; isänsä osaa huolehtia lapsesta hyvin, tietää rutiinit ja hänellä on samat kasvatusperiaatteet. Lisäksi mieheni ja omien vanhempieni välit ovat hyvät, joten heidän yhteistyö pelaa mainiosti ilman, että minua siihen tarvitaan mukaan hääräämään.

Viikonloppuna olen varannut ilmoituksella omaa aikaa, jollion suuntaan vaatekaupoille ostamaan pari paitaa, kun alkaa tuo maha kasvaa ja entisiä ei oikein kohta tohdi enää töissä käyttää. Sitten jos vielä kävisi kahvilla ja veisi kotiin jotain pientä tuliaista lapselle (vaikka uudet housut tai hanskat, kun olisivat tarpeen), niin jaksaa taas kiinnostaa legoilla leikkiminenkin kummasti, kun on päätä ja mieltä tuuletettu yksinään kodin ulkopuolella.

Mitenkä ketjun aloittaja? Oletko miettinyt saamiasi vinkkejä?

Pikkaisen kuulostaa siltä, kun kärsisit jonkinasteisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Ehdottaisin, että puhuisit tästä lääkärin tai neuvolan kanssa. Se on hoidettavissa! Puhu myös miehellesi, hän ei varmaan ymmärrä tätä muutosta sinussa....

Voit elää itseäsi varten siitäkin huolimatta, että sinulla on lapsi. Kun olet ensin hoitanut velvollisuutesi eli lapsen kasvatukseen käytettävän pakollisen ajan, olet valmis toteuttamaan itseäsi, kuten käymään parturissa tai ystäviesi luona, vaikka yksinkin. Jos lapsi on vielä pieni, hoidat lapsenvahdin tai jonkun muun huolehtimaan lapsesta sen aikaa, kun olet toisaalla. Sinun ei tosiaankaan tarvitse tuntea syyllisyyttä sen vuoksi, että menet jonnekin ilman lastasi. Syyllisyyden ja liiallisen riippuvuuden tunne on kehittynyt ehdollistuneessa mielessäsi, mutta voit lakata samaistumasta mieleesi, jolloin pääset eroon näistä haitallisista tuntemuksista - ilman viinilasillistakin. Vaikka lapsen kasvattaminen onkin oma lukunsa, niin ota silti rennosti ja muista myös elää itseäsi varten; se on ok.

Lapsesi on vielä pieni. Tuota aikaa kestää onneksi vain rajallisesti, mutta aiempien vastaajien kommentit kannattaa ottaa huomioon. Lapsen persoona vaikuttaa myös paljon.

Itse tunsin olevani myös jumissa lapsen kanssa kotona, varsinkin heti synnytyksen jälkeen, mutta jo silloin oman tilan tarve oli suuri. Ruokin lapsen ja laitoin nukkumaan ja jätin isän vahtimaan, kun painelin tekemään ruoka- ja vaatehankintoja markettiin. On sekin omaa aikaa... :)

Kun lapsi kasvoi, tehtiin isän kanssa sopimus, että kummallakin pitää olla vähintään yksi vapaailta viikossa. Vähän huono omatunto siitä välillä tulee, kun saavun kotiin vasta lapsen nukkumaanmenon jälkeen, mutta lapsella on sitten loppuina kuutena iltana viikossa parempi äiti paikalla.

Lapsi laitettiin hoitoon vuoden ikäisenä ja sekin oli kovin paikka äidille. Lapsi sopeutui helposti. Kunhan ikää tulee lisää, aletaan isovanhempia ja yökyläilyä hyödyntämään enemmän. (Nyt ollaan oltu molemmat yötä poissa lapsen luota ainoastaan yksittäisiä kertoja mm. häiden takia)

Kokeile siis vaikka aluksi sitä, että jätä lapsen isänsä/muun vahdin kanssa kotiin päiväuniajaksi. Lapsi ei välttämättä edes tiedä sinun olleen poissa ja itse saat hieman vapaa-aikaa.

Ei turhamainen käytös ole sama kuin itsensä arvostus. Päinvastoin se on ulkoisen arvostuksen hakemista. Ehkä lapsi täyttää sen saman tyhjiön jonka se aiempi käytös täytti. Suhteen terveyden voi määrittää vain sillä, kärsiikö siitä kukaan. Se että joku voi ajatella asiasta toisin ei vielä ole kärsimystä. Elämäntapoja on monenlaisia ja kaikki samanarvoisia, mikäli ne eivät aiheuta merkittävää haittaa

En edes jaksa lukea mitä kaikkea muut ovat kirjoittaneet.. Tuo kuullostaa hirmu tutulta! Olin myös ensimmäisen lapsen kanssa kuin sidotut yhteen. Olin kotona lapsen kanssa 1-vuotiaaksi asti, ja sitten menin töihin. Koska esikoiseni on syntynyt toukokuun lopussa, sain onnekseni mieheni siskon hoitamaan lasta kesän ajaksi kotiin, joten en joutunut vieraalle heti viemään. Sekin oli jo mielestäni suuri asia jättää lapsi päiväksi jonkun toisen luo, mietin aina niitä tilanteita ja asioita joita en nähnyt lapseni tekevän sen ensimmäisen kerran.. Mutta koska pystyin jättämään lapseni jo sukulaiselle hoitoon, niin siitä oli aika helppoa sitten jatkaa kesän jälkeen päiväkodissa. Minullehan se oli kova paikka jättää lapsi sinne mutta emme tarvinneet mitään siedätyspäiviä, koska lapsi oli jo tottunut toistenkin aikuisten seuraan. Nyt 3:n lapsen äitinä (4v, 2v ja 4kk) pystyn ja haluan välillä jättää kodin ja lapset isänsä vastuulle ja tehdä niitä omia juttuja. Näin ollen tiedän olevani parempi äiti lapsilleni, koska voin itse hyvin. En ole enää vain äiti, vaan olen myös vaimo ja ennenkaikkea nainen, minä itse. Matka oli pitkä, mutta eihän kukaan ole seppä syntyessään. Myöskään minä en ollut valmis heti omaksumaan kaikkea kolmea roolia, ensin täytyi opetella äitiys. On hienoa että jotkut omaksuu heti uuden roolin mutta joillakin siihen voi mennä aikaa.. Älä siis vajoa synkkyyteen, vaan aloita vaikka sillä että lähdet ensin lapsen kanssa esim. päikkäriaikaan kävelylle rattailla, ja esim. viikonloppuna jätät lapsen rattaisiin ulos, isän valvontaan, ja lähdet yksin kävelylle. Pienillä askelilla saat aikaan suuria harppauksia :)

Olet turhan riippuvainen lapsestasi. Lapsiraukka ei varmaan tuota menoa koskaan saa tehdä mitään ilman sinua....

Eihän tuossa ole mitään pahaa/vikaa että olet kiinni lapsessasi,sehän on aivan luonnolista!minulla on 4-ja 2 vuotiaat tytöt ja kotona vielä kummankin kanssa,tosin kun huomasin että 4v tarvitsee muutakin virikettä ja toisia lapsia niin hän on nyt tarhassa 2-3pv/vk,tämä nykyajan tarve työmaailmaan on ihan väärin kun vauvat laitetaan jo 9kk vanhana tarhaan,imetys lopetetaan 2vk jälkeen ja mahdollisimman nopeasti pois läheltä äitiään,ei ihme että näitä hermostuneita ihmisiä sikiää tähän maahan,olen sitä mieltä että niin kauan kun ne lähellä haluaa olla ja se on mahdollista ne siinä pitää niin pidä!ja onko sillä niin väliä miltä näytät,rakkautta ne lapset kaipaa eikä ura /malli naista!!tätä se äitinä olo on,lapset tulee ensin,sitten sinä!

Kukapa tuon lähetti

Kannattaa korjata tilanne ja alkaa huolehtimaan myös itsestään. Jo lapsenkin takia. Isä-lapsi suhteen täytyy antaa kehittyä.

Minun mielestäni on normaalia, että lapsi on äidille tärkein.
Lapsesi on vielä pieni, olet hyvä äiti kun keskityt häneen ja annat aikaasi hänelle.
Olen kolmen lapsen äiti. Yksi kolmesta oli tosi takertuva, roikkui aina jalassa, vaikka on samat vanhemmat ja sama koti ja sama kasvatus, hän vaati enemmän ja oli arka pienenä.
Kaikista on tullut reippaita tervepäisiä älykkäitä nuoria miehiä,
vaikka olivat erilaisia lapsena.
Temperamentiti ovat erilaisia.
Pidä kuitenkin huolta itsestäsi, ei siitä pidä ottaa syyllisyyttä jos käy joskus yksin lenkillä tai jumpassa, kampaajalla tai lääkärissä.
Ei lapsi mene rikki, jos jää isän hoitoon välillä, en tarkoita että pitää viikoksi jättää hoitoon mummille tai tutuille että lähdet etelänmatkalle yksin.
Lyhyitä aikoja, harjoitellen. Sitä paitsi lapsellasi on normaali vierastusvaihe, se menee kyllä ohitse, kohta helpottaa. Vierastaminen on normaalin kehityksen vaihe, googleta niin ymmärrät ! tsemppiä!

Hommaa sportti vaunut ja lenkille laspen kanssa päivisin tai uimahalliin senkin takia että lapsi oppii uimaan ja keksit kaikkea kivaa aikasi kuluksi ja älä jämähdä sinne kotio ollenkaan koska ihminen tarvitsee ulkoilua ja kaikkea muuta kivaa päivien ratoksi.

kaupantätienkin on kyettävä olemaan työajat ilman lapsiaan. miten sen ymmärrät, joka et edes kauppaan voi ilman lastasi mennä?
suhteellisuutta, hyvät naiset ja äidit!

Kannattaa myös miettiä sitä, että millaisen naisen mallin annatte omille tyttärillenne ja pojillenne. Haluatteko te, että teidän omat lapsenne aikoinaan unohtavat kaiken muun ja keskittyvät vain ja ainoastaan lapseenne?

Minä itse hurahdin ihan kokonaan esikoiseeni. Paino nousi, kun en raaskinut jättää vauvaa kuntoilun ajaksi (vauva oli itkuinen allergian takia, joten kuntosali vauvan kanssa ei tullut kyseeseenkään) ja tukkakin hapsotti. Kaikki vaatteet oli lapselle ja minä kuljin verkkareissa.

Omasta kokemuksestani tiedän, miten vaikeaa on nousta pohjalta. En ole vieläkään saanut kaikkea ylipainoa pois ja vatsanahka roikkuu polvissa. Synnytyksen jälkeinen masennuskin iski, kun oli koko ajan kotona eikä saanut purettua ahdistusta ulkoiluun eikä kavereihin (en voinut kuvitellakaan lähteväni baariin tai kaverille yksin). Osa kaverisuhteistakin katkesi yhteydenpiton vähäisyyden vuoksi. En kai osannut enää puhuakaan muuta kuin "vauvaa". Suhde lapsen isään huononi kun ei sänkyhommatkaan innostaneet enää minua.

Lopulta menin töihin ja asiat loksahti oikeisiin uomiin. Kuopuksen syntymä ei onneksi ollut sellainen katastrofi enää. Aloin ottamaan omaa aikaa, koska tarvitsin sitä mielenterveyden ja kunnon ylläpitämiseksi. Oli myös tärkeää vahvistaa miehen itsetuntoa sillä, että hänkin saa onnistumisen elämyksiä siinä, että hän näkee, että hän pystyy pärjäämään ihan itse lasten kanssa ilman minun varmistusta. Isovanhemmatkin voivat opettaa lapselle asioita mitä enemmän lapselle tulee ikää. Sitä paitsi eikö meitä suomalaisia juuri syytetä siitä, että istumme kaiket illat kotona sen sijaan, että olisimme sosiaalisia ja pitäisimme yhteyttä sukuun ja ystäviin? Jos äiti omii lapsen, niin on turha haaveilla, että lapsen kasvettua isommaksi niitä innokkaita kavereita ja sukulaisia olisi enää tungeksimassa kylään ja illanviettoihin.

Lapsesi edun vuoksi ota omaa aikaa!

Komppaan vahvasti paria ensimmäistä vastaajaa.
Itse lähdin pariksi tunniksi ripsihuoltoon lapsen ollessa 2 viikkoinen, isä ja poika sai yhteistä aikaa ja minä irtioton kauneutta vielä kaupan päälle. Itsellä tulee freesimpi olo, vaikka valvomiset teettää tummaa silmänalusta.. Teimme mieheni kanssa jo raskauden aikana selväksi sen, että omaa aikaa on opeteltava ottamaan. Eikä talous kaadu siihen, että minulla on jotain omaa naisellista "hömppää" joka on kuitenkin hyödyksi myös miehelleni :)
Toki rintaruokittava on kovin kiinni äidissään, mutta rintapumppu on oiva keksintö, eikä ole myöskään vaarallista antaa pari kertaa korviketta, jos on asioillaan. Nyt hopi siis esim. hoitamaan kauneutta, kirjastoon, lenkille, uimaan, ystävien kanssa kahville, elokuviin, ruokaravintolaan tai minne nyt mieli tekeekin! Olet sen ansainnut ja olet myös parempi äiti lapsellesi, kun osaat ja saat välillä päästää hetkeksi irti ja olla itsekäs hyvällä tavalla :)

Olet hyvä äiti. Itse olen ollut samanlainen ja lapseni nyt aikuisena jaksaa kiittää siitä. On katsellut kavereitaan, joiden äidit ovat ajatelleet vaan omaa etuaan joka asiassa ja lapset ovatkin nyt jotain ihan muuta.

Voi luoja, mitkä ongelmat näillä lisääntyneillä tammoilla on. HAJOA KUULE SIIHEN ELÄMÄÄSI. Itsepähän iskit kätesi p-askaan.

Ap. "Lapseni on siis pian 1-vuotias."
Sinun lapsesihan on vielä tosi pieni, vauva käytännössä. On ihan luonnollista olla symbioosissa häneen. Se on hormonaalista, biologista.
Oletko yksinhuoltaja? Et kerro miehestäsi mitään... Onko hän fyysisesti vai psyykkisesti poissa elämästäsi?

Hei
Hyvää tietty tarkoitat mjutta teet karhun palveluksen itsellesi ja lapselle ..
tarvitset nyös omaa aikaa ja lapsi vaatii omaa aikaa olet lähellä mutta huolehdi itsestäsi lapsi kasvaa ja lähtee pois kotoa ....haloo haloo teetkö lapsest asi taka kamari jälkeläisen...

Teet lapselle karhunpalveluksen riippumalla hänessä. Lapsi menettää itseluottamuksensa tai kehittyy kieroon, kun huomaa että vanhempi tarvitsee häntä jatkuvasti.

Kokemuksesta voin sanoa, että itsetunto-ongelmat seuraavat mukana hautaan asti, koska kumpikin vanhempani sitoi minut itseensä sairaalla tavalla. On ollut kovaa riuhtoa irti itsensä sisäisistä kahleista.

Lasta ei voi hankkia itsensä jatkeeksi, yleiseksi seuralaiseksi ja huvittajaksi. Tällainen suhtautuminen osoittaa täydellistä toisen ihmisen halveksimista itsenäisenä olentona. Asenteesi osoittaa, että sinulla itselläsi on selvittämättömiä asioita taustalla tai sitten joku väärä käyttäytymismalli esimerkkinä.

Heippa hei, mulla kuopuksen saamiseen liittyi samaan aikaan kouluttautuminen, eli oli vaiikee ja haastava paketti ättää reilun viikon ikästä kotiin!!! Silloin koin koko ajan syyllisyyttä, missäs sit olinkin!!! Hienoo kuulla, et joillakin samoja aatoksia, ette oo yksin!

Äidit joilla lapset jäävät napanuorasta roikkumaan: Parinkymmenen vuoden päästä lapset pyörivät yhä kammareissa tuomassa merkitystä mamman elämään. Lapset syrjäytyvät normaalista elämästä eivätkä pysty ihmissuhteisiin. Kukaan ei synny peräkammarinpojaksi vaan lapsiin läheisriippuvaisuuttaan takertuvat äidit kasvattavat heidät sellaisiksi. Tytöille tilanne ei ole yhtä lohduton, koska aina löytyy mies joka myy sielunsa pillun tähden , ja sitä kautta sairaus periytyy taas seuraavalle sukupolvelle.

Ap, tutustu "Opi kuuntelemaan itseäsi" nimiseen kirjaan, sen avulla ymmärrät sisäistä puoltasi ja pystyt siksi vaikuttamaan sinne. Löydät sen googlaamalla.

On olemassa paikka nimeltä päiväkoti

Ihan normaalin kuuloista. Se on se äitys, joka tulee esille, kun saa lapsen. Kyllä sulle sitä aikaa itselles tulee vuosien päästä. Omani on jo koululaisia, ja on aikaa itsellekin. Tosin yhdessä käydään joka paikassa. Eihän lasta voi yksin jättää.

Vaikka ulkonäkösi tuntuu sinusta sotkuiselta, niin olet ainakin luonnollisen kaunis. Ihmisestä tekee ruman kiukkuinen olemus. Ei meikki ihmistä kauniiksi tee.

Annat huonon kuvan lapsellesi sekä loitonnat miehesi. Lakkaa sitomasta lasta itseesi.
Sinulla on itsekunnioituksen puute, kun lapsesi kasvaa hänkään ei välitä itsestään koska äitikään ei välitä. Lopeta itsesi sääliminen ja kasva aikuiseksi. lapsi tarvitsee teveen esimerkin. Voit antaa aikaasi, rakkauttasi kaikkesi, eikä se silti estä sinua hoitamasta myös itseäsi. Kun itse voit hyvin se näkyy lapsessasi, suhteessa häneen ja myös mieheesi. Opettele jakamaan asioita miehesi ja jos sinulla on hyvä suhde isovanhempiin myös heidän kanssaan. Luota toisiinkin ja opeta lapsi myös luottamaan. Tällä hetkellä sidot lapsen itseesi ja se ei ole tervettä teille kummallekkaan

Kuulostaa hyvin tutulta. Lapseni ensinmäisenä vuotena en halunut antaa lasta hoitoon. Halusin ehdottomasti olla lapsen kanssa. Koin ahdistusta ajatuksesta, että lapsi pitäisi joskus viedä hoitoon. Isän hoitoon pystyin lapsen turvallisin mielin tosin jättämään. Samalla koin ulkopuolista painostusta, että minun pitäisi nauttia omasta ajasta ja jättää lapsi innokkaille hoitajille. Eniten ahdisti ulkopuolisten asenne. Nyt lapsi on 2,5 vuotta ja hän on ollut monet kerrat hoidossa ja yökylässäkin muutaman kerran. Syksyllä alkoi myös kerho. Ihan normaali reipas lapsi hän nyt on. Hiljalleen olen osannut irtautua lapsesta, eikä osa-aikaiseen työhön paluu tunnu enää niin kamalalta ajatukselta.

Lapsesi on vielä pieni. Anna itsellesi aikaa ja kuuntele itseäsi! Lapsen kehityksen myötä hänet on helpompi jättää hoitoon. Älä stressaa asiasta, vaan etene omaan tahtiisi. Toki jos tunnet itse, että tarvitset omaa aikaa, tilanne on toinen. Silloin sitä pitää itse osata vaatia, vaikka aluksi pienissä erissä. Ensimmäinen vuosi on sitovin, imetyksenkin takia.

Lue kiintymyssuhteesta ja siitä, miten se vaikuttaa lapseen. Terve kiintymyssuhde on lapselle valtava voimavara tulevaisuudessa. Ylihuolehtimalla lapsesta, varmasti hyvää tarkoittaen, lapsesi ei saa parasta mahdollista lähtökohtaa elämälleen. Sitähän sinä et halua, vaan tehdä parhaasi, eikö?

http://minimalistisuus.blogspot.com/2013/01/avioliitto.html
menee pilalle ja lapsesi kärsii, jos et tee muutosta.

Pieni lisäys viestiini. Sinulla on todellakin toivoa päästä tilanteesta eteenpäin, koska tiedostat sen noin hyvin.