Kuten tunnettua feminismin ponnahduslautana toimii naisen ympäristössään havaitsema epäoikeudenmukaisuus ja sorto, “naiseuden vähättely” yms. Ollakseen toimivaa feminismin tulee kyetä ‘muuttamaan maailmaa’ siten, että käytännön elämässä koetut epäoikeudenmukaisuuden ja mitätöinnin tuntemukset vähenevät tai ainakin lopulta johtuvat pikemminkin yksilöpsykologisista kuin poliittisista syistä.
Ongelma on usein siinä, että yksilöpsykologisista ongelmista tehdään poliittisia ja toisinpäin, jolloin vaarana on, että parannusten sijaan huononnetaan asioita entisestään. Ajatellaanpa vaikka niinkin teoreettista asiaa kuin parisuhdetta. Käytännössä parisuhteen toimivuus edellyttää sen depolitoimista, sillä poliittinen ajattelu edellyttää jotakin “tuolla puolen” olevaa intressiä, joka määrittää tapahtumien ja asioiden oikeat arvosteluperusteet. Niin ollen se joka haluaa tuoda poliittisia näkökantoja parisuhteeseen ajaa omaa asiaansa (intressiään), jolloin toisen osapuolen hyväksyessä toisen poliittisen argumentit parisuhteesta käytännössä muodostuu hallittavan ja hallitun, kuninkaan ja kansan diktaattorin ja orjan tai, aikuisen ja lapsen tai omistajan ja lemmikkieläimen jne. välinen suhde. Parisuhde ei voi olla poliittisten mittelöiden taistelutanner, sillä tällainen taistelu ei määritelmän mukaan voi ratkera parisuhteessa.
Voidaan kuitenkin havaita parisuhteen olevan naiselle käytännössä poliittinen olkoonkin, että nainen itse on autuaan tietämätön tästä tosiasiasta. Naisia voidaan jakaa monella takaa, mutta parisuhteen kannalta olennainen jako kulkee poliittisuuden kohdalla. Jotkut naiset käsittävät suhteensa poliittiseksi, toiset eivät. Ne, jotka pelaavat ihmissuhdepolitiikkaa ymmärtävät olevansa “vahvatahtoisia” (lainausmerkit eivät ole turhia kuten tulemme edellä näkemään). Parisuhteen politoimisesta piittaamattomat taas ovat ns. alistuvia naisia. Miehen ja yhteisön kannalta järkevää olisi suosia alistuvia naisia, mutta näin ei yleensä tapahdu. Mies osaa vain aniharvoin erottaa “vahvatahtoisen” alistuvasta. Niinpä sekaannus yleensä johtaakin parisuhteen aloittamiseen “vahvatahtoisen” naisen kanssa. Tämä on useimmiten perustavaa laatua oleva erhe, jonka mammuttimaiset seuraukset täydessä laajuudessaan ja pahimmillaan valkenisivat miehelle (yhteiskunnan asema on tässä suhteessa vieläkin huonompi, ainakin niin kauan kuin sosiologit systemaattisesti epäonnistuvat yhteiskunnallisten antinomioiden korrektissa käsitteellistämisessä ) vasta useiden vuosikymmenien päästä. Lyhyelläkin aikavälillä seuraukset ovat kaameat, mutta monet miehet ovat sangen kovapäisiä ja totuuden kirkastumiseen ja kiteytymiseen saattaa näissä tapauksissa kestää useita vuosikymmeniä.
Mutta miksi “vahvatahtoisen” ja alistuvan naisen sekoittamisella on katastrofaalise seuraukset? Tämä selviää kun spesifioidaan “vahvatahtoisen” ja alistuvan naisen luonne. Esitän seuraavaksi joitakin substantiaalisia huomioita näistä kahdesta naistyypistä. Ensinnä “vahvatahtoisen” naisen tapaus.
“Vahvatahtoiset” naiset usein kutsuvat itseään vahvatahtoisiksi (ja väittävät vielä miesten heitä siitä syystä pelkäävän. Tätä tarinaa he lohdukseen itselleen kertovat, mutta ei siitä vielä enempää), mikä oikeastaan on eufemismi. Sopivan selventävän analogian voi poimia mielenterveyspotilaista. Hullukin saattaa täysin elää elämäänsä yhdelle asialle, mikä juuri tekee henkilöstä hullun. Kenellekään ei tulisi tässä tapauksessa mieleen, että hullu olisi jotenkin “vahvatahtoinen” vaikkapa sen vuoksi, että tämä tekee kaikkensa, vastustaa kuinka mittavia esteitä tahansa vain voidakseen esim. lajitella pullonkorkkejaan tms. Päinvastoin, vain yhdelle (konkreettiselle) asialle omistautuminen on pettämätön merkki siitä, että henkilö on hullu. Sama pätee “vahtatahtoiseen” naiseen. Täytyy huomata, ettei vahvatahtoisella naisella välttämättä ole mitään päällepäin näkyvää mielen pinttymää, vaan usein sen voi nähdä vain henkilö, joka joutuu viettämään pitkiä aikoja naisen parissa. Ja usein nainen on itsekin vähintään hämärästi tietoinen kyseenalaisista taipumuksistaan ja ymmärtää siksi peitellä niitä. Klassinen esimerkki on nainen, joka seurusteluaikana on kaikin puolin ihana, seksiä heruu, nainen on rento, eikä nipota pikkuasioista (vaikka todellisuudessa hänen päänsä sisällä kihisee monesti tällöinkin). Vasta kun mies on ansassa, kykenemätön joko käytännön tai psykologisesta (esim. rakkaus naiseen) syistä pakenemaan, nainen alkaa hiljalleen paljastaa tosiluontoaan. Yhtäkkiä olohuoneen pöydälle jäänyt lasi on pettämätön indikaattori miehen välinpitämättömyydestä ja piittaamattomuudesta. Indikaattorilogiikka onkin yksi vahvatahtoisen naisen ulkoisia tunnusmerkkejä, mutta täytyy huomioida, että indikaattorilogiikka karakterisoi myös yleisemmin naisia yleensä. Toisaalta indikaattorit eivät vahvatahtoiselle naiselle ole enää edes indikaattoreita vaan asioita sinänsä, tällaisen naisen on vaikea nähdä eroa 1)olohuoneen pöydällä olevan lasin ja 2) miehen kelvottomuuden kanssa. Nämä ikäänkuin sulautuvat toisiinsa, mikä viime kädessä varmistaa sen, että kaikki rationaaliset käännytysyritykset on tuomittu epäonnistumaan. Asioista ei voi keskustella, koska asioiden ja kokemusten välillä ei ole eroa (psykoanalyysia tuntevat voivat tässä pistää merkille yhteyden psykootikon sielunelämään). Lisäksi tässä vaiheessa “vahvatahtoinen” nainen ottaa käyttöönsä vaikeasti torjuttavan logiikan: “jos rakastat minua, niin…” ja “Sinun pitää tehdä….., koska seurustelemme/olemme aviossa/lasten vuoksi”
Tarkennetaan vielä “vahvatahtoisen” naisen yhteyttä hulluun. Tällä naisella on usein selvä käsitys sekä siitä miten asiat maailmassa ovat sekä siitä miten niiden pitäisi olla. Yleensä nämä kaksi ovat yksi ja sama (joskaan niuhottaessaan epäkohdista nainen ei huomaa, etteivät maailmat sittenkään ole yksi ja sama. Hänen sisäisessä maailmassaan ne kuitenkin ovat). Nainen tietää mitä parisuhde on, mitkä lait ja velvollisuudet sitä luonnehtivat, mikä elämässä on tärkeää, mitä pitää tavoitella jne. Koko hänen elämänhallintaprojektinsa on alisteinen hänen “ihanteilleen”. Nainen elää omassa pienessä läpitunkemattomassa maailmassaan. Kaikki yritykset muuttaa naisen maailman perusparametreja herättävät naisessa suunnatonta ahdistusta ja lopulta raivoa “ahdistelijaa” kohtaan. Tästä sairaalloisuudesta seuraa “vahvatahtoisuus”. Nainen tekee mitä tahansa voidakseen jatkaa ruususenuntaan omassa pienessä maailmasssaan.
Vahvatahtoisen naisen esittelyn jälkeen alistuvan naisen hyveet käyvät ilmeiseksi. Alistuvuus onkin lähinnä merkki siitä, että nainen kuuntelee miestä, että häneen voi vaikuttaa, että hän on herkkä miehen tunteille ja haluille, että hänen älynsä vielä toimii. Jos mies on älykäs, hän valitsee kumppanikseen tällaisen alistuvan naisen. Miehen on syytä olla käyttämättä naisen taipuisuutta hyväkseen (jo oman etunsa vuoksi: jos hän näin tekee, on vaarana, että naisesta kehittyy “vahtatahtoinen”), vaan lempeästi ohjata naista kehityksessään terveeseen suuntaan sortumatta kuitenkaan paternalismiin, vaalia tämän myönteisiä ominaisuuksia ja ennenkaikkea rakastettava kalleinta aarrettaan tämän antaisemalla ja tarvitsemalla tavalla. Jos miehellä on teknistä taitoa ja ymmärrystä tämän tehtävän suorittamiseen, miehen ja naisen onnelle ei ole rajoja.
On syytä alati pitää mielessä kuinka harvinaislaatuisia kallisarvoisia alistuvat naiset ovat, joten heidän tärvelemisensä olisi anteeksiantamatonta etuoikeutetun aseman hyväksikäyttöä. Mitään yksiselitteistä neuvoa alistuvan naisen tunnistamiseksi on valitettavasti vaikea antaa. Kutakin naista idenfioitaessa on tarpeen hyödyntää koko ymmärryksensä kirjoa. Jotain yleistä alistuvien naisen esiityvyydestä eri ikäluokissa on kuitenkin mahdollista sanoa. Todennäköisyys alistuvan löytämiseksi laskee iän mukana. Valitettavasti ymmärtämättömillä miehillä ja naisen ikätovereilla on taipumus katkeroittaa lupaava alistuva luonne ja siten muokata hänestä aina vain “vahvatahtoisempaa”.
Jotkut ehkä pitävät sanottua “vain yhden henkilön mielipiteenä” tai merkkinä (indikaattorina) kirjoittajan traagisista naissuhteista (“kuka sinuakin on niin pahasti satuttanut, että naisia noin vihaat”) tai muutoin osoituksena kyseenalaisesta luonteesta. Toiset ehkä saattavat pitää tehtyä kahtiajakoa virheellisinä. Mitä ensimmäiseen ryhmään tulee, “vahvatahtoiset” ovat luultavasti sen vallitsevin osajoukko. Muiden haluaisin pohdiskelevan seuraavaa tosiasiaa: parisuhteiden onnellisuutta on tutkittu ja on käynyt ilmi, että onnellisimmassa suhteissa miehet ovat alistuneita. Miten tämä on mahdollista? Miten onnellisimmat miehet voivat olla alistuneita? Ja eikö tutkimustulos ole ristiriidassa kirjoitukseni kanssa? Tämä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta kun tutkimustulosta kontrastoi kirjoitukseeni, mutta ristiriita on kuitenkin vain näennäinen ja perustuu tilastollisiin seikkoihin. Lopulta käy ilmi, että itseasiassa näkemykseni selittää järkevästi miten saatu tutkimustulos on mahdollinen. Sillä suurin osa naisista kuuluu “vahvatahtoisten” ryhmään ja ajan mittaan tapahtuu ajautumista alistuvien ryhmästä vahvatahtoisiin, kun päinvastaista liikettä ei juuri tapahdu. Niinpä valtaosa miehistä elää siis liitossa “vahvatahtoisten” naisten kanssa. Valtataistelu “vahvatahtoisen” ei – ilmeisistä syistä - voi johtaa kuin onnettomuuteen. Sen takia miehet valitsevat pienemmän pahan ja alistuvat. Kenties monet miehet vielä tajuavat, että he ovat valinneet elämän mielenterveydeltään häilyvän naisen kanssa, että nainen itse voi kovin vähän omalle tilalleen ja ymmärtävät siksi “alistua” menettämättä silti itsekunnioitustaan ja miehuuden tuntoaan. Tämä selittää miksi näennäisesti alistuva (siis: naisensa ja oman itsensä parhaan ymmärtävä) mies on tyytyväisempi liittonsa kuin valtataistelua jatkava mies. Jos puolestaan miehet pitäisivät kumppaniaan henkisesti tasavertaisina kumppanina ja silti alistuisivat, on ilmeistä, etteivät he voisi säilyttää itsekunnioitustaan ja olisivat siksi onnettomempia kuin taistelua jatkavat miehet. Tosiasiat kuitenkin puhuvat tätä tulkintaa vastaan.
Näemme siis kuinka empiirinen evidenssi sekä oikeuttaa tekemäni kahtiajaon että tukee väitteitäni erityyppisistä naisista. Tällä on radikaalit seuraukset feminismille. Tutkimukseni osoittaa missä feminismi on karkeasti epäonnistunut. Tavoitteessaan politisoida ihmissuhteet feministit ovat joko tietämättään tai tietoisesti pyrkineet kasvattamaan aatesisariensa määrää konvertoimalla naisista “vahvatahtoisia”. Fiksaatioiden ja pakkomielteiden provosoiminen liikkeen kannattajiin saattaa olla hyödyllistä poliittisten päämäärien tavoitteluissa, mutta kallis lasku lankeaa maksettavaksi ihmissuhteissa. Näiden syiden vuoksi naisten ja miesten, jotka kannattavat “harmonisia ihmissuhteita” tulisi hylätä feminismin taantumukselliset piirteet kerran ja lopullisesti. Paradoksaalista sinänsä suuri vastuu lankeaa tässä miehille, joiden parinvalinnan seurauksilla on mittaamattomat yhteiskunnalliset seuraukset. Sillä lopulta miehen valinta määrää hänen partnerinsa mielenterveyden loppuiäksi.
Ongelma on usein siinä, että yksilöpsykologisista ongelmista tehdään poliittisia ja toisinpäin, jolloin vaarana on, että parannusten sijaan huononnetaan asioita entisestään. Ajatellaanpa vaikka niinkin teoreettista asiaa kuin parisuhdetta. Käytännössä parisuhteen toimivuus edellyttää sen depolitoimista, sillä poliittinen ajattelu edellyttää jotakin “tuolla puolen” olevaa intressiä, joka määrittää tapahtumien ja asioiden oikeat arvosteluperusteet. Niin ollen se joka haluaa tuoda poliittisia näkökantoja parisuhteeseen ajaa omaa asiaansa (intressiään), jolloin toisen osapuolen hyväksyessä toisen poliittisen argumentit parisuhteesta käytännössä muodostuu hallittavan ja hallitun, kuninkaan ja kansan diktaattorin ja orjan tai, aikuisen ja lapsen tai omistajan ja lemmikkieläimen jne. välinen suhde. Parisuhde ei voi olla poliittisten mittelöiden taistelutanner, sillä tällainen taistelu ei määritelmän mukaan voi ratkera parisuhteessa.
Voidaan kuitenkin havaita parisuhteen olevan naiselle käytännössä poliittinen olkoonkin, että nainen itse on autuaan tietämätön tästä tosiasiasta. Naisia voidaan jakaa monella takaa, mutta parisuhteen kannalta olennainen jako kulkee poliittisuuden kohdalla. Jotkut naiset käsittävät suhteensa poliittiseksi, toiset eivät. Ne, jotka pelaavat ihmissuhdepolitiikkaa ymmärtävät olevansa “vahvatahtoisia” (lainausmerkit eivät ole turhia kuten tulemme edellä näkemään). Parisuhteen politoimisesta piittaamattomat taas ovat ns. alistuvia naisia. Miehen ja yhteisön kannalta järkevää olisi suosia alistuvia naisia, mutta näin ei yleensä tapahdu. Mies osaa vain aniharvoin erottaa “vahvatahtoisen” alistuvasta. Niinpä sekaannus yleensä johtaakin parisuhteen aloittamiseen “vahvatahtoisen” naisen kanssa. Tämä on useimmiten perustavaa laatua oleva erhe, jonka mammuttimaiset seuraukset täydessä laajuudessaan ja pahimmillaan valkenisivat miehelle (yhteiskunnan asema on tässä suhteessa vieläkin huonompi, ainakin niin kauan kuin sosiologit systemaattisesti epäonnistuvat yhteiskunnallisten antinomioiden korrektissa käsitteellistämisessä ) vasta useiden vuosikymmenien päästä. Lyhyelläkin aikavälillä seuraukset ovat kaameat, mutta monet miehet ovat sangen kovapäisiä ja totuuden kirkastumiseen ja kiteytymiseen saattaa näissä tapauksissa kestää useita vuosikymmeniä.
Mutta miksi “vahvatahtoisen” ja alistuvan naisen sekoittamisella on katastrofaalise seuraukset? Tämä selviää kun spesifioidaan “vahvatahtoisen” ja alistuvan naisen luonne. Esitän seuraavaksi joitakin substantiaalisia huomioita näistä kahdesta naistyypistä. Ensinnä “vahvatahtoisen” naisen tapaus.
“Vahvatahtoiset” naiset usein kutsuvat itseään vahvatahtoisiksi (ja väittävät vielä miesten heitä siitä syystä pelkäävän. Tätä tarinaa he lohdukseen itselleen kertovat, mutta ei siitä vielä enempää), mikä oikeastaan on eufemismi. Sopivan selventävän analogian voi poimia mielenterveyspotilaista. Hullukin saattaa täysin elää elämäänsä yhdelle asialle, mikä juuri tekee henkilöstä hullun. Kenellekään ei tulisi tässä tapauksessa mieleen, että hullu olisi jotenkin “vahvatahtoinen” vaikkapa sen vuoksi, että tämä tekee kaikkensa, vastustaa kuinka mittavia esteitä tahansa vain voidakseen esim. lajitella pullonkorkkejaan tms. Päinvastoin, vain yhdelle (konkreettiselle) asialle omistautuminen on pettämätön merkki siitä, että henkilö on hullu. Sama pätee “vahtatahtoiseen” naiseen. Täytyy huomata, ettei vahvatahtoisella naisella välttämättä ole mitään päällepäin näkyvää mielen pinttymää, vaan usein sen voi nähdä vain henkilö, joka joutuu viettämään pitkiä aikoja naisen parissa. Ja usein nainen on itsekin vähintään hämärästi tietoinen kyseenalaisista taipumuksistaan ja ymmärtää siksi peitellä niitä. Klassinen esimerkki on nainen, joka seurusteluaikana on kaikin puolin ihana, seksiä heruu, nainen on rento, eikä nipota pikkuasioista (vaikka todellisuudessa hänen päänsä sisällä kihisee monesti tällöinkin). Vasta kun mies on ansassa, kykenemätön joko käytännön tai psykologisesta (esim. rakkaus naiseen) syistä pakenemaan, nainen alkaa hiljalleen paljastaa tosiluontoaan. Yhtäkkiä olohuoneen pöydälle jäänyt lasi on pettämätön indikaattori miehen välinpitämättömyydestä ja piittaamattomuudesta. Indikaattorilogiikka onkin yksi vahvatahtoisen naisen ulkoisia tunnusmerkkejä, mutta täytyy huomioida, että indikaattorilogiikka karakterisoi myös yleisemmin naisia yleensä. Toisaalta indikaattorit eivät vahvatahtoiselle naiselle ole enää edes indikaattoreita vaan asioita sinänsä, tällaisen naisen on vaikea nähdä eroa 1)olohuoneen pöydällä olevan lasin ja 2) miehen kelvottomuuden kanssa. Nämä ikäänkuin sulautuvat toisiinsa, mikä viime kädessä varmistaa sen, että kaikki rationaaliset käännytysyritykset on tuomittu epäonnistumaan. Asioista ei voi keskustella, koska asioiden ja kokemusten välillä ei ole eroa (psykoanalyysia tuntevat voivat tässä pistää merkille yhteyden psykootikon sielunelämään). Lisäksi tässä vaiheessa “vahvatahtoinen” nainen ottaa käyttöönsä vaikeasti torjuttavan logiikan: “jos rakastat minua, niin…” ja “Sinun pitää tehdä….., koska seurustelemme/olemme aviossa/lasten vuoksi”
Tarkennetaan vielä “vahvatahtoisen” naisen yhteyttä hulluun. Tällä naisella on usein selvä käsitys sekä siitä miten asiat maailmassa ovat sekä siitä miten niiden pitäisi olla. Yleensä nämä kaksi ovat yksi ja sama (joskaan niuhottaessaan epäkohdista nainen ei huomaa, etteivät maailmat sittenkään ole yksi ja sama. Hänen sisäisessä maailmassaan ne kuitenkin ovat). Nainen tietää mitä parisuhde on, mitkä lait ja velvollisuudet sitä luonnehtivat, mikä elämässä on tärkeää, mitä pitää tavoitella jne. Koko hänen elämänhallintaprojektinsa on alisteinen hänen “ihanteilleen”. Nainen elää omassa pienessä läpitunkemattomassa maailmassaan. Kaikki yritykset muuttaa naisen maailman perusparametreja herättävät naisessa suunnatonta ahdistusta ja lopulta raivoa “ahdistelijaa” kohtaan. Tästä sairaalloisuudesta seuraa “vahvatahtoisuus”. Nainen tekee mitä tahansa voidakseen jatkaa ruususenuntaan omassa pienessä maailmasssaan.
Vahvatahtoisen naisen esittelyn jälkeen alistuvan naisen hyveet käyvät ilmeiseksi. Alistuvuus onkin lähinnä merkki siitä, että nainen kuuntelee miestä, että häneen voi vaikuttaa, että hän on herkkä miehen tunteille ja haluille, että hänen älynsä vielä toimii. Jos mies on älykäs, hän valitsee kumppanikseen tällaisen alistuvan naisen. Miehen on syytä olla käyttämättä naisen taipuisuutta hyväkseen (jo oman etunsa vuoksi: jos hän näin tekee, on vaarana, että naisesta kehittyy “vahtatahtoinen”), vaan lempeästi ohjata naista kehityksessään terveeseen suuntaan sortumatta kuitenkaan paternalismiin, vaalia tämän myönteisiä ominaisuuksia ja ennenkaikkea rakastettava kalleinta aarrettaan tämän antaisemalla ja tarvitsemalla tavalla. Jos miehellä on teknistä taitoa ja ymmärrystä tämän tehtävän suorittamiseen, miehen ja naisen onnelle ei ole rajoja.
On syytä alati pitää mielessä kuinka harvinaislaatuisia kallisarvoisia alistuvat naiset ovat, joten heidän tärvelemisensä olisi anteeksiantamatonta etuoikeutetun aseman hyväksikäyttöä. Mitään yksiselitteistä neuvoa alistuvan naisen tunnistamiseksi on valitettavasti vaikea antaa. Kutakin naista idenfioitaessa on tarpeen hyödyntää koko ymmärryksensä kirjoa. Jotain yleistä alistuvien naisen esiityvyydestä eri ikäluokissa on kuitenkin mahdollista sanoa. Todennäköisyys alistuvan löytämiseksi laskee iän mukana. Valitettavasti ymmärtämättömillä miehillä ja naisen ikätovereilla on taipumus katkeroittaa lupaava alistuva luonne ja siten muokata hänestä aina vain “vahvatahtoisempaa”.
Jotkut ehkä pitävät sanottua “vain yhden henkilön mielipiteenä” tai merkkinä (indikaattorina) kirjoittajan traagisista naissuhteista (“kuka sinuakin on niin pahasti satuttanut, että naisia noin vihaat”) tai muutoin osoituksena kyseenalaisesta luonteesta. Toiset ehkä saattavat pitää tehtyä kahtiajakoa virheellisinä. Mitä ensimmäiseen ryhmään tulee, “vahvatahtoiset” ovat luultavasti sen vallitsevin osajoukko. Muiden haluaisin pohdiskelevan seuraavaa tosiasiaa: parisuhteiden onnellisuutta on tutkittu ja on käynyt ilmi, että onnellisimmassa suhteissa miehet ovat alistuneita. Miten tämä on mahdollista? Miten onnellisimmat miehet voivat olla alistuneita? Ja eikö tutkimustulos ole ristiriidassa kirjoitukseni kanssa? Tämä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta kun tutkimustulosta kontrastoi kirjoitukseeni, mutta ristiriita on kuitenkin vain näennäinen ja perustuu tilastollisiin seikkoihin. Lopulta käy ilmi, että itseasiassa näkemykseni selittää järkevästi miten saatu tutkimustulos on mahdollinen. Sillä suurin osa naisista kuuluu “vahvatahtoisten” ryhmään ja ajan mittaan tapahtuu ajautumista alistuvien ryhmästä vahvatahtoisiin, kun päinvastaista liikettä ei juuri tapahdu. Niinpä valtaosa miehistä elää siis liitossa “vahvatahtoisten” naisten kanssa. Valtataistelu “vahvatahtoisen” ei – ilmeisistä syistä - voi johtaa kuin onnettomuuteen. Sen takia miehet valitsevat pienemmän pahan ja alistuvat. Kenties monet miehet vielä tajuavat, että he ovat valinneet elämän mielenterveydeltään häilyvän naisen kanssa, että nainen itse voi kovin vähän omalle tilalleen ja ymmärtävät siksi “alistua” menettämättä silti itsekunnioitustaan ja miehuuden tuntoaan. Tämä selittää miksi näennäisesti alistuva (siis: naisensa ja oman itsensä parhaan ymmärtävä) mies on tyytyväisempi liittonsa kuin valtataistelua jatkava mies. Jos puolestaan miehet pitäisivät kumppaniaan henkisesti tasavertaisina kumppanina ja silti alistuisivat, on ilmeistä, etteivät he voisi säilyttää itsekunnioitustaan ja olisivat siksi onnettomempia kuin taistelua jatkavat miehet. Tosiasiat kuitenkin puhuvat tätä tulkintaa vastaan.
Näemme siis kuinka empiirinen evidenssi sekä oikeuttaa tekemäni kahtiajaon että tukee väitteitäni erityyppisistä naisista. Tällä on radikaalit seuraukset feminismille. Tutkimukseni osoittaa missä feminismi on karkeasti epäonnistunut. Tavoitteessaan politisoida ihmissuhteet feministit ovat joko tietämättään tai tietoisesti pyrkineet kasvattamaan aatesisariensa määrää konvertoimalla naisista “vahvatahtoisia”. Fiksaatioiden ja pakkomielteiden provosoiminen liikkeen kannattajiin saattaa olla hyödyllistä poliittisten päämäärien tavoitteluissa, mutta kallis lasku lankeaa maksettavaksi ihmissuhteissa. Näiden syiden vuoksi naisten ja miesten, jotka kannattavat “harmonisia ihmissuhteita” tulisi hylätä feminismin taantumukselliset piirteet kerran ja lopullisesti. Paradoksaalista sinänsä suuri vastuu lankeaa tässä miehille, joiden parinvalinnan seurauksilla on mittaamattomat yhteiskunnalliset seuraukset. Sillä lopulta miehen valinta määrää hänen partnerinsa mielenterveyden loppuiäksi.
Vastaukset 23
Vanhimmat
...tuossa tekstissäsi oli, että parisuhteen "politisoiminen" (jota eittämättä olen nähnyt tapahtuvan useita kertoja, onneksi se on ainakin lähipiirissäni kuitenkin harvinaisempaa, mitä yleinen ilmapiiri mediassa jne. tuo esille) on tuhoisaa.
Näyttää siltä, että ennemmin tai myöhemmin sellaiset parisuhteet, joissa tavallaan pääasiana on puolisoiden/ihmisten välinen valtataistelu (joka voi johtua kummasta sukupuolesta hyvänsä, on olemassa sekä naisia, että miehiä, joiden olisi päästävä dominoimaan toista osapuolta) johtaa kriiseihin - ellei todella eroon... joka tapauksessa pahoinvointiin.
Juttelin erään vanhan mieshenkilön kanssa taannoin, ja hän sanoi, että katuu nyt syvästi sitä, että aikoinaan oli jättänyt monia kivoja juttuja tekemättä (esim. laskuvarjohyppäämisharrastuksen), kun hänen vaimollaan oli jotenkin vain tapana sanoa tietyllä äänensävyllä, että "minä en pidä siitä"... hän tajusi vasta vanhemmiten, että hänen vaimonsa itse asiassa tuolla tavalla kontrolloi häntä... ja se tuli pahana olona esiin. Sama myös toisin päin... jos nainen jättää tekemättä jotain (sinänsä esim. harrastusta, uraa tms.) vain koska toinen "ei pidä siitä" jne. niin siitä tulee paha olo.
Jostain syystä mun lähipiirissä on molempia tapauksia - en koe, että semmoinen manipulointi olisi jotenkin miesten yksinoikeus - joskin olen kokenut, että monet miehet ovat olleet sellaiselle jotenkin sokeita - vanhemmiten vasta tajunneet sen, jos nainen on sanonut silleen "kainosti" tms. "rationaalisen oloisesti" ettei pidä jostain, tai että siinä ei ole järkeä tms... että he ovat tulleet alistuneeksi tietynlaisen valtahaluisen kontrollifriikin alle.
Miten joku jaksaa kirjoittaa tuommoisen määrän tuommoista hömppää, anteeksi vaan.
Naisethan jaetaan siis kahteen ryhmään: Vahvaluontoisiin(niuhottava, hullu tyranni) ja alistuviin, typeriin ja typerämpiin. Tässä tapauksessa vahvaluontoiset olisivat niitä typerämpiä ja jopa mielenvikaisia.
Käytännössä taitaa kuitenkin olla niin, että sitä ollaan vahvoja eri asioissa ja "alistutaan" asioissa joissa itse on heikommilla. Miten suhde jossa toinen olisi jatkuvasti alistuneessa asemassa voisikaan toimia. Kirjoitat, että toimivin suhde olisi kun mies on alistetttu, eihän semmoinen suhde anna enää yhtään mitään ja sen voi samantein lopettaa.
Jokainen, joka toimivassa parisuhteessa elää, tietää että joustamista tarvitaan puolin jos toisinkin, valtataistelutilanne ei tietenkään toimi.
Sille taas ei voi mitään kun parisuhteessa elää niin väkisinkin poliittisiakin mielipiteitä on, parhaiten se toimii kun mielipiteet kohtaavat toisensa, ei esim. feminismi ole koko ihmisen tarina, vaan usein hyvinkin pieni osa tätä ihmistä, osa kokonaisuutta.
"Kirjoitat, että toimivin suhde olisi kun mies on alistetttu, eihän semmoinen suhde anna enää yhtään mitään ja sen voi samantein lopettaa."
Tuleeko tämä tulkita siten, että suhde miehen kanssa on antoisa vain niin kauan kun mies taistelee alistamispyrkimyksiä vastaan? Onko suhteen ydin siis valtataistelussa itsessään?
"Jokainen, joka toimivassa parisuhteessa elää, tietää että joustamista tarvitaan puolin jos toisinkin, valtataistelutilanne ei tietenkään toimi."
Joustamista tarvitaan missä? Tekstiäsi voi tulkita siten, että parisuhteen ihannetilassa taistellaan, mutta joustamista tarvitaan, jotta taistelu voi jatkua jatkossakin.
Mitä feminismiin tulee, niin usein se on hyvin suuri osa naista. On oikeastaan vaikea nähdä kummoistakaan periaatteelista eroa helluntailaisen ja feministin välillä. Käytännössä feminismi on usein yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti legitimoitu uskonnollisuuden muoto.
Sinullahan asiat ovat ihan hukassa eihän parisuhteessa ole kysymys mistään taistelutilanteesta.Omituisen mustavalkoista ajattelua. Kerrotko mitä nämä tutkimukset ovat?
Feminismi on edelleenkin vain pieni osa ihmistä.
Puolustanhan minä vaikkapa eläinten oikeuksiakin, mutta ei se käytännössä mitenkään näy, ja sitten on oma poliittinen suuntautuminen, millä taas ei näiden kahden kanssa juurikaan ole tekemistä.
Viime vaaleissa äänestin miestä, tietysti jos tämä mies olisi ollut täysin sovinistinen niin en häntä olisi äänestänyt.
Omalla kirjoituksellasi julistit itse, että henkilökohtainen ON poliittista - vai miksi muuten kirjoitit?
No niin. Ei ole minun tehtäväni kuumeisesti eksplikoida "argumenttiasi", jotta voisin siihen järkevästi vastata, kun et itse viitsi sitä tehdä.
Eli kerrohan nyt miten henkilökohtainen on poliittista fraasi liittyy kirjoitukseeni, väitinkö jossain vaiheessa, ettei ole jne?
Väitinkö jossain vaiheessa, että sinä väitit että henkilökohtainen ei olisi poliittista?
Äläkä nyt väitä ettet olisi väittänyt että minä olisin väittänyt että sinä väität että poliittinen ei ole henkilökohtaista jne.
Ainakin pidät henkilökohtaisen politisoimista ongelmallisena:
"Ongelma on usein siinä, että yksilöpsykologisista ongelmista tehdään poliittisia ja toisinpäin, jolloin vaarana on, että parannusten sijaan huononnetaan asioita entisestään."
"Jotkut naiset käsittävät suhteensa poliittiseksi, toiset eivät. Ne, jotka pelaavat ihmissuhdepolitiikkaa ymmärtävät olevansa “vahvatahtoisia” (lainausmerkit eivät ole turhia kuten tulemme edellä näkemään). Parisuhteen politoimisesta piittaamattomat taas ovat ns. alistuvia naisia."
"Vahvatahtoisen naisen esittelyn jälkeen alistuvan naisen hyveet käyvät ilmeiseksi."
"Tavoitteessaan politisoida ihmissuhteet feministit ovat joko tietämättään tai tietoisesti pyrkineet kasvattamaan aatesisariensa määrää konvertoimalla naisista “vahvatahtoisia”."
Et väittänyt suoraan, ettei henkilökohtainen olisi poliittista, mutta pidät naisille parempana olla tästä poliittisuudesta piittaamattomia, kun taas sallit sen itsellesi esimerkiksi tällaisena yhteiskunnallisena keskusteluna.
Henkilökohtainen ei tarkoita yksilöpsykologista. Henkilökohtainen rinnastuu pikemminkin yksityiseen ja poliittinen julkiseen. Yksityinen ja julkinen puolestaan ovat tietyn (poliittisen) ideologian sisällä tehty jaottelu, joka palvelee lähinnä ideologisia päämääriä. Sillä on vain vähän tekemistä sen kanssa miten asiat de facto ovat. Yksilöpsykologinen taas tarkoittaa ensisijassa yksilölllistä sielunelämää koskevaa, jolloin yksilöpsykologinen ongelma ei ratkea yhteiskuntaa muuttamalla. Raja henkilökohtainen ja poliittisen välillä on sopimuksenvarainen, jolloin rajan ylläpitäminen vaatii alati uusintamista. Tässä mielessä henkilökohtainen on poliittista.
Mitä "syytökseesi" tulee, en oikein ymmärrä miten se vaatisi vastausta. Yhteiskunnallinen keskustelu, jos haluat tämän siksi käsittää, on - kuten totesin - aivan eri asia kuin parisuhteessa käytävät keskustelut.
"Henkilökohtainen ei tarkoita yksilöpsykologista."
MUTTA:
"Raja henkilökohtainen ja poliittisen välillä on sopimuksenvarainen"
Tällöin voisi ajatella, että myös henkilökohtaisen ja yksilöpsykologisen raja olisikin sopimuksenvarainen. Ja kuka tästä sopii? Ihminen itse itsensä kanssa. Vai tuletko peesiin?
"Yksilöpsykologinen taas tarkoittaa ensisijassa yksilölllistä sielunelämää koskevaa, jolloin yksilöpsykologinen ongelma ei ratkea yhteiskuntaa muuttamalla"
Kyse ei alkuun ollutkaan yhteiskunnan muuttamisesta, vaan toiminnasta parisuhteessa, koska, kuten sanoit "Yhteiskunnallinen keskustelu, jos haluat tämän siksi käsittää, on - kuten totesin - aivan eri asia kuin parisuhteessa käytävät keskustelut."
Niin. Ja mikä ON yksilöpsykologinen ongelma? Jos yksilön psykologia on irrallaan yhteiskunnasta, tai parisuhteesta, tai henkilökohtaisesta, ei yksilön psykologiassa tapahtune muutoksia.
"Mitä "syytökseesi" tulee, en oikein ymmärrä miten se vaatisi vastausta."
Ei se VAATINUTKAAN vastausta, kokemus vaatimuksesta olikin vain oma yksilöpsykologinen tuntemuksesi.
"Ei se VAATINUTKAAN vastausta, kokemus vaatimuksesta olikin vain oma yksilöpsykologinen tuntemuksesi."
Ei ollut mitään "kokemusta vaatimuksesta", vaan perusteltu tulkintani tekstistäsi.
Ihminen ei kasva tynnyrissä, joten käytännössä yksilöpsykologiset ongelmat esiintyvät yhtä aikaa yhteiskunnan olemassa olon kanssa. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää. Yksilöpsykologinen ongelma tarkoittaakin sitä, että vaikka esim. feministien osoittamat "yhteiskunnalliset epäkohdat" korjattaisiin, niin yksilöpsykologinen ongelma ei häviäisi mihinkään.
Raja henkilökohtaisen ja yksilöpsykologisen välillä ei ole - määritelmän mukaan - sopimuksen varainen. Ellet sitten halua täsmentää miten raja mielestäsi olisi sopimuksenvarainen?
"Raja henkilökohtaisen ja yksilöpsykologisen välillä ei ole - määritelmän mukaan - sopimuksen varainen."
TAHI helluntailainen ovellasi:
'Mutta kun Raamatussa sanotaan...'
Ei pidä olettaa muiden jakavan samaa auktoriteettipohjaa.
Yksilöpsykologian ja yhteiskunnan välillä liikenne yksisuuntainen? Liikennettä ollenkaan?
Mistä muuten tiedät että naisen valtapyrkimykset saavat motivaationsa yksilöpsykologiasta eivätkä henkilökohtaisesta? Villi arvausko lienee.
lainkaan ymmärtänyt mitä olen viime viesteissä yrittänyt selittää? Seuraavassa kädestä pitäen johdatus.
Voimme kiistellä siitä mikä on henkilökohtaista. Joku voi väittää, että esim. huumeiden käyttö on yksityisasia, toinen voi väittää huumeiden käytön suurten ulkoisvaikutusten tekevän siitä julkisen asian, jolloin käyttö voidaan vaikkapa kriminalisoida. Toisaalta voisi väittää mielipiteillä ja uskonnollakin olevan merkittäviä ulkoisvaikutuksia, mutta näiden on yleensä sovittu olevan yksityisasioita, jokainen saa itse päättää mielipiteistään ja uskonnostaan, jos sellaista kaipaa, eikä mielipiteen ja uskonnon valitsemista laillisesti kontrolloida. Periaatteessa voidaan kuitenkin aina kiistellä siitä mikä todella kuuluu yksityisen ja mikä julkisen piiriin, sillä jaottelu on normatiivinen.
Yksilöpsykologinen/yhteiskunnallinen ongelma ei taas ole normatiivinen kuin sen suhteen mikä käsitetään "ongelmaksi". Kun on osoitettu mikä se on ongelma on (esimerkin vuoksi vaikka skitsofrenia), niin mikä yhteiskunnallinen muutos ei tätä ongelmaa poista (se, että asia käsitettäisiin ongelmaksi, voisi kyllä muuttua, mutta itse asia jäisi). Asiaa ei voida muuksi muuttaa sopimuksilla, neuvotteluilla tai keskusteluilla. Tämä siksi, että skitsofrenia kuvaa olemassaolevaa todellisuutta. Henkilökohtaisen ja yksilöpsykologisen välillä on siis samanlainen kuilu kuin arvojen ja tosiasioiden välillä.
Ja lopuksi esimerkki yhteiskunnallisten ja yksilöpsykologisten ongelmien sekoittamisesta.
Esimerkkivaltiomme työnaikalainsäädäntö mahdollistaa 12-tuntisen työpäivän, joka käytännössä onkin arkipäivää. Tästä seuraa väsymystä, uupumista, loppuun palamista yms. Ongelma on yhteiskunnallinen. Loppuunpalanut yksilö voi kuitenkin virheellisesti käsittää tilanteesta yksilöpsykologisesti, että hänessä on nyt jotain vikaa kun ei jaksa, ja koettaa parantaa tilannettaan lukemalla ahkerasti Sarasvuoon kirjoja ja tsemppaamalla itseään kestämään enemmän. Virhe, virhe.
En todellakaan lainkaan ymmärrä. Osasyy voi olla puutteellinen ortografia, joka ohjaa minua tulkitsemaan lauseita tähänastisten kokemusteni pohjalta. Ortografia on kyllä normatiivinen asia se.
VIHJE:
"Kun on osoitettu mikä se on ongelma on (esimerkin vuoksi vaikka skitsofrenia), niin mikä yhteiskunnallinen muutos ei tätä ongelmaa poista (se, että asia käsitettäisiin ongelmaksi, voisi kyllä muuttua, mutta itse asia jäisi)"
TULKINNAN PERUSTEELLA TYÖSTETTY VASTAUS:
Kyllä yhteiskunnallinen muutos, esim. skitsofrenian tunnustaminen sairaudeksi, sen tutkimuksen ja hoidon rahoittaminen voi joltakin ongelman poistaakin - ainakin saada hallintaan. Harvinainen se elementti, jolla dynaamisessa systeemissä olisi absoluuttinen sijainti tai olemus.
TERMINMÄÄRITTELYSTÄ INNOITTUMATTA VÄITÄN:
Asioilla on toisiinsa vaikutusta, ne ovat siis olemassa suhteessa toisiinsa, ja ne muuttuvat suhteessa toisiinsa.
Yksilöpsykologiset ongelmat, parisuhdeongelmat ja yhteiskunnalliset ongelmat voivat motivoida yksilöä toimimaan yhteiskunnallisesti, parisuhteessa tai psyykeään työstäen. Muutokset yhteiskunnassa tai parisuhteessa voivat vaikuttaa henkilön yksilöpsykologiaan. Henkilö voi siis vaikuttaa paitsi yksilöpsykologiaansa, yhteiskuntaan ja parisuhteeseensa suoraan, myös välillisesti kaikkiin noista noiden muiden kautta.
Ja mitkä yllämainituista toimimisista kiistät mahdottomina? Tai mikä niistä ei ole mielestäsi oikeutettu tapa toimia? Miksi?
Alkuperäiseen manifestiisi palatakseni: Et perustele, miksi parisuhteen aloittaminen “vahvatahtoisen” naisen kanssa "on useimmiten perustavaa laatua oleva erhe, jonka mammuttimaiset seuraukset täydessä laajuudessaan ja pahimmillaan valkenisivat miehelle".
Mammuttimaiset seuraukset?
"monet miehet ovat sangen kovapäisiä ja totuuden kirkastumiseen ja kiteytymiseen saattaa näissä tapauksissa kestää useita vuosikymmeniä"
Entä naiset? Stabiileja debiilejä?
"Kyllä yhteiskunnallinen muutos, esim. skitsofrenian tunnustaminen sairaudeksi, sen tutkimuksen ja hoidon rahoittaminen voi joltakin ongelman poistaakin - ainakin saada hallintaan."
Toki esim. neuroottinen subjekti voi - jos voi - parantua analyytikon analyytikon sohvalla, mutta siitä huolimatta neuroosi on yksilöpsykologinen ongelma, vaikka tällainen luokitus ei välttämättä olisikaan käsitteellisesti aivan korrekti.
Asiattomina tai triviaaleina pitäisin yksinkertaisia väitteitä, että yhteiskunta vaikuttaa yksilöpsykologiaan. TIETYSTI.
Idenfioin tässä virheellisen ajatuskulkusi:
Skitsofrenia (yksilöpsykologia yleisesti) esiintyy tietyssä yhteiskunnallisessa ympäristössä, mutta ei ilman yhteiskuntaa - > Skitsofrenian ja yhteiskunnallisen ympäristön välillä on suhde - > ei skitsofreniaa ilman yhteiskuntaa - > skitsofrenia syntyprosessi on yhteiskunnallinen - > skitsofrenia on yhteiskunnan tuote, eikä siten ole yksilöpsykologinen ongelma.
Tälla menetelmällä ihan ns. yksilöpsykologiset ongelmat voidaan "osoittaa" yhteiskunnallisiksi ongelmiksi.
Vastauksissasi näkyy se, että arvoja ja tosiasioita ei eroteta, jolloin ns. puurot ja vellit ovat pahasti sekaisin. Mielenkiintoista sinänsä, että tämä on täsmälleen sitä mistä olen naisia ja erityisesti "vahvatahtoisia" naisia aikaisemmin kritisoinut.
"Et perustele, miksi parisuhteen aloittaminen “vahvatahtoisen” naisen kanssa "on useimmiten perustavaa laatua oleva erhe, jonka mammuttimaiset seuraukset täydessä laajuudessaan ja pahimmillaan valkenisivat miehelle".
Kyllä se perustelu on sieltä tekstistä kaivettavissa. Ottaen huomioon kontekstin, perustelu on niin ilmeinen, ettei sen kaikkia osia ollut syytä eksplikoida.
"Entä naiset? Stabiileja debiilejä?"
Mitä itseymmärrykseen tulee, "vahvatahtoinen" nainen elää synkkääkin sykemmän yön läpitunkemattomassa pimeydessä. Tyhmimmät näkevät vian kumppaneissaan, karvan verran älykkäämmät yhteiskunnassa/patriarkaatissa yms.
MUTKAT SUORIKSI:
"Idenfioin tässä virheellisen ajatuskulkusi:
Skitsofrenia (yksilöpsykologia yleisesti) esiintyy tietyssä yhteiskunnallisessa ympäristössä, mutta ei ilman yhteiskuntaa - >"
Tarkoitatko: ei ilman yhteiskunnan myötävaikutusta?
Minä en tarkoita. Ilmiöiden syntyä ei pidä sekoittaa niihin vaikuttamiseen.
ARVOSTUSEROJA:
"Asiattomina tai triviaaleina pitäisin yksinkertaisia väitteitä, että yhteiskunta vaikuttaa yksilöpsykologiaan. TIETYSTI."
Asiattomina tai triviaaleina en pitäisi yksinkertaisia väitteitä, joista pitkällisen tahkoamisen jälkeen saadaan selkokielinen kanta suurelta ajattelijalta.
"Vastauksissasi näkyy se, että arvoja ja tosiasioita ei eroteta...tämä on täsmälleen sitä mistä olen naisia ja erityisesti "vahvatahtoisia" naisia aikaisemmin kritisoinut."
Feministit pyrkivät nimenomaan osoittamaan, että tasa-arvon ihanne ei ole yhteiskunnallinen tosiasia - vieläkään.
Viikonlopun kuuma vihje onkin, mikä tapa Spektaakkelin mielestä olisi se oikea tapa erottaa arvot ja tosiasiat? Pyrkimys siihen, etteivät ne koskaan kohtaisi toisiaan?
"Tyhmimmät näkevät vian kumppaneissaan, karvan verran älykkäämmät yhteiskunnassa/patriarkaatissa"
Lohdullista tässä "vahvatahtoisuudessani" on, että olen se karvan verran älykkäämpi.
SANA VIIKONVAIHTEEKSI:
"Rauta rautaa hioo, ja ihminen toistansa hioo."
"Niinkuin kasvot kuvastuvat vedessä, niin ihmisen sydän toisessa ihmisessä."
"Viisas mies kun käräjöi hullun miehen kanssa, niin tämä reutoo ja nauraa eikä asetu."
Eiköhän se nykyään ole niinpäin, että nainen valitsee miehen.
Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi muuten, paitsi, että A) kyseessä ei ole feministien aikaansaama asia ja B) toisekseen nuo roolit ovat olemassa myös miehillä. :)
A) en väittänyt feminismi jakaa naiset kahteen luokkaan, vaan että feminismi pyrkii muuttamaan alistuvia naisia "vahvatahtoisiksi".
B)roolit voivat olla olemassa myös miehillä, mutta silloin niiden luonne on toisenlainen, eivätkä nämä roolit muodosta miehille samanlaista vedenjakajaa kuin naisille. Tekstissä esiinnostamani tutkimustulos puolestaan yksiselitteisesti kumoaa sen mahdollisuuden, että "vahvatahtoiset" olisivat miesten joukossa hallitseva enemmistö.
Tutkimustuloksesta sen verran, että voisin kuvitella "alistuvien" ihmisten (eli kilttien, empaattisten ja rauhallisten ihmisten, näin käsitin?) ylipäätään olevan onnellisempia. Ainakin kuvauksesi "vahvatahtoiset" ihmiset kuulostivat niin takakireiltä, että ihme jos eivät kuukahda stressistä sydänkohtaukseen koko porukka ennen 50-vuotissynttäreitään.
Enkä ikävä kyllä ymmärtänyt, miksi se tutkimustulos kumoaisi mahdollisuuden "vahvatahtoisten" miesten enemmistöstä. Tai ainakaan en emmärtänyt, miksi "vahvatahtoisuus" naisten keskuudessa olisi yleisempää kuin miehillä.
Itse ainakin kuvittelisin, että onnellisin mies olisi itsekin luonteeltaan "alistuva", ja eläisi yhdessä "alistuvan" naisen kanssa. Voisiko sen harmonisempaa ja leppoisampaa parisuhdetta ollakaan?
Ja anteeksi, että tulin vielä tähän toiseenkin ketjuun hihmuloimaan. En tajunnut tuossa toisessa kommentoidakaan tätä pointtia.
Jos käytämme jako "vahvatahtoinen"/alistuva ja oletamme sen pätevän myös miehiin, niin voisi muodostua seuraavanlaisia pareja VTM/AN, VTN/AM, VTM/VTN, AM/AN. Suurin osa naisista on siis tyyppiä VTN ("vahvatahtoinen" nainen). Jos suurin osa miehistä olisi tyyppiä VTM, niin vähemmistö olisi tyyppiä AM (alistunut mies). Teesieni mukaan parisuhde voi olla onnellinen alistuvan naisen kanssa. Tällöin tilastollisesti suurin osa onnellisista pareista pitäisi olla tyyppiä VTM/AN. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tilastollisesti eniten onnellisia pareja löytyy eniten ryhmästä VTN/AM. Kuten kirjoituksessani totesin, tämä on paradoksaalinen tulos, joka johtuu siitä, että SUURIN OSA naisista on tyyppiä VTN, jolloin (muunnellun) teorian mukaan onnellisimmat parit VTM/AN jäävät häviävään vähemmistöön, eivätkä tule tutkimuksessa esille onnellisimpina pareina.
"Itse ainakin kuvittelisin, että onnellisin mies olisi itsekin luonteeltaan "alistuva", ja eläisi yhdessä "alistuvan" naisen kanssa. Voisiko sen harmonisempaa ja leppoisampaa parisuhdetta ollakaan?"
Ei pysty, mutta valitettavasti alistuvia naisia ei riitä kaikille alistuville miehille. Tämän takia tämän ryhmän suhteet eivät näykään onnellisuustilastoissa. Onnellisuustilastoja dominoi lukumäärällisesti suurin ryhmä VTN/AM. Jos vahvatahtoisia miehiä olisi enemmän, hallitseva ryhmä olisi VTM/AN. Itse asiassa tutkimustuloksesta voisi päätellä (koska muita onnellisia pareja ei mainita), että "vahvatahtoisia" naisia on paljon enemmän suhteellisesti.
Sain kirjoituksistasi tämän kuvan: "Vahvatahtoiset" ovat toisia kuuntelemattomia jyriä, joille oma napa on se paras napa. "Alistuvat" taas kuulostivat empaattisilta, rauhallisilta ja pääosin mukavilta ihmisiltä. Näin tiivistettynä. Oikein?
Tavallaan puhut nyt vanhasta asiasta uusilla nimillä, mutta toisaalta jaottelusi voi aivan loistavasti laajentaa koskemaan myös miehiä. Aina on ollut kusipäisiä, omaan napaansa tuijottavia IHMISIÄ, ja aina on ollut myös kilttejä ja leppoisia IHMISIÄ. Naisilla nuo piirteet ilmenevät uskoakseni suurinpiirtein kuvaamillasi tavoilla, miehillä vähän eri tavoilla. Ja aivan varmasti sekä miehille ETTÄ naisille unelmapuoliso olisi kiltti, empaattinen, sinun termeilläsi "alistuva" IHMINEN.
Siinä voit olla kyllä oikeassa, että nyky-yhteiskunta tietyssä mielessä "kasvattaa" näitä "vahvatahtoisia" ihmisiä. Feminismiäkin on tulkittu siten, että naistenkin pitäisi nykyään olla "vahvatahtoisia", vaikka yhteisen hyvän nimissä olisikin pitänyt enemmän painottaa sitä, että myös miesten pitäisi ruveta enenevissä määrin "alistuviksi". Vaikka ikävä kyllä "alistuvat" ihmiset eivät ylipäätään taida olla hirveässä huudossa nykyaikana.
Tai mitä nimityksiä asioista nyt haluaa käyttää, itse olisin varmaan valinnut vähän erilaiset, mutta eipä sillä väliä.
"Alistuvat" taas kuulostivat empaattisilta, rauhallisilta ja pääosin mukavilta ihmisiltä"
Olen hyvin rauhallinen ja uskaltaisin väittää olevani myös mukava, olen silti myös feministi.
En ole väittänyt, etteikö miehissä voisi paljonkin vikaa. En puhunut ihmisistä, koska mielestäni miehet tulee jakaa toisella tavalla. En tiedä millä, mutta ei ainakaan samalla tavalla kuin naiset. Odotan vielä päivää, jolloin joku nainen osaa pätevästi kuvata miehiä muutenkin kuin väittämällä naiskuvauksieni sopivan myös näihin.