Pelkään työelämää - sosiaalinen ahdistus

Minulla on ihan samoja ongelmia. Sosiaaliset tilanteet on tosi raskaita ja ne vievät voimia jolloin työ/opiskelu on vielä raskaampaa itsessäänkin.
Silti olen päättänyt porskuttaa eteenpäin.

Koulussa ollaan ymmärtäväisiä asian suhteen koska olen kertonut tilanteestani avoimesti kuraattorille ja opettajilleni. Poissaoloja ja myöhästymisiä on asian tiimoilta ollut mutta en silti luovuta.

Töissä asiaa ei niin ymmärretä mutta olen silti onnistunut hoitamaan työni suht hyvin vaikka välillä töihin meneminenkin on tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta.

Joskus asia tuntuu jotenkin epäreilulta kun normaalit arjen askareet, opiskelu työ jne ovat minulle taistelua. Kun joskus saisi elää hetken ilman tätä kamppailua ja uupumusta. Siis vaan elää.
Masennus pahentaa tilannetta ajoittain kun usko omaan itseensä murenee täysin.

Omalla kohdallani eniten tilannetta helpottaa että olen uskovainen ja pyrin säilyttämään luottamukseni Jumalaan ja siihen että asiat lopulta sutviintuvat kaiken hädän ja pelonkin keskellä vaikken niille itse pystyisikään paljoa tekemään.

Nyky yhteiskunta painottaa liikaa tuloksellisuuteen, suorittamiseen ja muihin ns. kylmiin arvoihin. Itse olen sitä mieltä että särkynyt, uupunut ja sairaskin ihminen on arvokas tekijä yhteiskunnassa, pelkällä olemassaolollaan. Vaikka emme tahkoaisi rahaa, voimme olla muille ihmisille ihmisiä! Rakastaa lähimmäisiämme! Arvomme piilee aivan muualla kuin palkkapussissa!
Yritän itse olla avoin sairauteni ja ongelmieni kanssa ja huomannut että siitä on ollut paljon apua muille vastaavista asioista kärsiville.
Minua ollaan meinaan luultu sosiaaliseksi ja työkeskeiseksi ihmiseksi, mutta kun olen tuonut oikeat kortit pöytään, on moni helpottunut tajutessaan että minullakin on ongelmia niissäkin elämän osissa joissa hommat ulospäin näyttäisivät skulaavan.

Muista että olet arvokas juuri sellaisena kun nyt olet, yhteiskunta ei voi riistää arvostasi hituakaan! Ole itsellesi armollinen ja keksi jotain sellaista mitä jaksat ja pystyt tekemään ja mistä saisit onnistumisen tunteita. Mieti mikä on voimavarasi, se joka sinussa on aina, vaikka olisit uupunut. Älä ota paineita ulkopuolelta. Minusta tekstistäsi huomaa että olet ymmärtäväinen ja pohtiva ihminen ja käsittänyt vääristymät nykymaailmassa.
Siunausta sinulle ja koita jaksaa vaikkei se todellakaan ole helppoa!
Kauniita syyspäiviä sinulle!

Minulle työssä käyminen on raskasta, koska koko ajan epäilen tekemisiäni/osaamistani. Tarkistelen asioita, pelkään tekeväni vahingossa jotain laitonta yms. Olen työelämässä ollut kuitenkin jo viimeiset 15v ja silti vaan en pääse tästä ahdistuksesta. Olen jo ihan paniikissa siitä, että kun tämä työ lähivuosina loppuu niin missä työssä muka voin jatkossa työskennellä kun tämä leppoinenkin työ ahdistaa?? Jos joudun johonkin vastuulliseen/vaikeaan työhön niin takuulla joudun saikulle kun pää leviää.... ;( Elämä tuntuukin usein tosi raskaalta, vaikkei niitä "oikeita" ongelmia juurikaan ole...

Minulla täysin sama juttu. Olen 24-vuotias nainen ja vältellyt työntekoa tähän asti viimeiseen asti. En ole siis koskaan vielä ollut työelämässä. Toivoisin pääseväni työkyvyttömyyseläkkeelle. Diagnooseillani ehkä pääsisinkin, mutta en tiedä aiheuttaisinko liikaa häpeää perheelleni ja sukulaisilleni. Miten selittäisin asian esimerkiksi poikaystäväni vanhemmille? jne.jne.

Miten sitten tähän asti olet selittänyt ihmisille sen ettet ole töissä? Olen itse 24-vuotias mies enkä myöskään ole koskaan ollut töissä. Minulla ei ole koskaan ollut tyttöystävääkään ja tuskin tulee olemaankaan näiden ongelmien takia. Itse olen yrittänyt vältellä ihmisiä ettei tarvitse vastailla nöyryyttäviin kysymyksiin.

Jaksan aina ihmetellä sitä miten kaikki muut minunkaltaiset vakavasta pelkuruus ja ahdistusongelmasta kärsivät ihmiset ovat onnistuneet löytämään itselleen kumppanin. Toisinaan tuntuu siltä että olen varmaan maailman ainut ihminen joka ei koskaan löydä itselleen kumppania. Naisille se kumppanin löytäminen tosin on helppoa kun ei naisten tarvitse tehdä aloitteita joten ehkä se selittyy sillä.

Täällä myös yksi 22-vuotias naisihminen, joka pelkää ja häpeää kuollakseen työelämää ja sitä jos ei pysty tekemään työtä. Sisimmässäni oikeasti haluaisin töihin, mukavaan työporukkaan ja tekemään rahaa.

Olen kärsinyt nelisen vuotta keskivaikeasta masennuksesta, paniikkihäiriöstä, pelkotiloista, ahdistuneisuudesta ja insomniasta. Oireet pysyvät kurissa hyvin silloin kun olen lääkityksellä ja pysyn kotosalla. Heti jos on pakko tehdä jotain/olla jossain/mennä jonnekkin/tulee yllättävä tilanne/pitää kohdata ihmisiä menen täysin lukkoon ja saan voimakkaita fyysisiä oireita.

Koetan niin kovasti hyväksyä sairauttani, mutta se on hyvin vaikeaa. Pidän itseäni täytenä luuserina, kun en pysty tekemään mitään.

Onhan niitä itsenäisiä töitäkin olemassa jos ei halua tehdä sosiaalista työtä?

"Onhan niitä itsenäisiä töitäkin olemassa jos ei halua tehdä sosiaalista työtä?"

Niinku mitä ja miten niihin pääsee ilman työkokemusta?

Itse olen 21 vuotias mies,enkä ole ollut oikeissa töissä koskaa.Olen kyllä valmistunut amistosta.Ei ole koskaan ollut tyttöystävää.Ahdistaa ajatuskin töistä kun paniikkihäiriö on taustalla.Ahdistaa elää tuilla

Sama täällä! Itse olen 27 v nainen, opiskelen ja käyn töissä harvakseltaan (sairaslomalla välillä). Olen jatkuvasti ahdistunut tulevaisuudesta, työelämään joutumisesta, Kaikesta.

Uusissa tilanteissa menen ihan paniikkiin ja muutun 'ylisosiaaliseksi' eli höpötän mitä sattuu enkä pysty lopettamaan. Jopa tuttujen kanssa.. Onko muilla samaa kokemusta? Häpeän itseäni, olen masentunut ja jään monesti kotiin kyhjöttämään. Pelkään välillä että sekoan kokonaan.

haluaisiko joku alka mailikaveriksi? Jaksamista kaikille paljon :)

Edelliseen lisäten Sähköpostini on rebeccaw(a)live.fi

jos joku haluaa alkaa kirjoitella :) olisi kiva tutustua samankaltaiseen

asun itse helsingissä

mulla sama ongelma, mutta joka työpaikka missä olen työskennellyt, on vain ollut vastoin käymisiä, työpaikka kiusausta, vittumaiset pomot, ja aina yksi tai kaksi veemäistä työkaveria, ei paljon kiinnosta, enkä edes oikeesti kohta uskalla, tai halua mennä töihin, ikää 40v, ja muutenkin olen aina kärsinyt sosiaalisista tapaamisesta, eli voin sanoa että et ole ainoa