Surusilmä

Osanottoni suureen suruusi, Surusilmä.

Olin samassa tilanteessa 5,5 vuotta sitten, kun mieheni joutui 3 vuotisen taistelun jälkeen antamaan periksi. Meillä ei ollut lapsia, joten jäin aivan yksin.

Näin jälkeenpäin ajattelen, että se kaikkein mustin ja epätoivoisin suruvaihe kesti minun kohdallani noin kolme vuotta, joista ensimmäinen meni kuin mustassa sumussa. En pystynyt keskittymään, kadotin muistini - en muistanut edes syödä. Laihduin 25 kiloa sen ensimmäisen suruvuoden aikana. Unohdin avaimet sisälle monta kertaa päivässä, lompakko jäi kotiin kun läksin kauppaan jne jne.

En oikeastaan muista siitä ensimmäisestä suruvuodesta muuta kuin mieheni kuoleman, siunaustilaisuuden, hautajaiset ja perunkirjoitustilaisuuden - niihin piti tsempata että jaksoi hoitaa kaikki kuolemaan liittyvät muodollisuudet.

Kun kolmas suruvuosi tuli täyteen, istuin alas ja päätin että näin ei voi jatkua. Kun tänne jäin, on minun koottava itseni ja alettava rakentaa omaa, mahdollisimman hyvää loppuelämää uusista lähtökohdista.

Myin ison talomme ja muutin 45 vuoden jälkeen takaisin lapsuudenmaisemiini pieneen rivitalokaksioon. Nyt minua kantavat ne valoisat, lämpimät ja ihanat muistot, joita kukaan ei voi minulta viedä pois. Koen olevani hyvin onnekas - kaikki kun eivät ole koskaan löytäneet sitä oikeata sielun kumppania.

Olen jo eläkkeellä, joten rakennan hyvillä mielin omanäköistäni elämää, ihan itseäni varten. Musertava, kaiken elinvoiman vienyt suru on muuttunut lämpimiksi, valoisiksi muistoiksi jotka kantavat ja antavat voimaa ja iloa elämään.

Sinäkin aivan varmasti selviät siitä musertavasta, elämääsi nyt hallitsevasta surusta, jos vaan itse haluat. Anna itsellesi aikaa. Me ihmiset olemme yksilöitä, yksi toipuu nopeammin, toinen hitaammin ja jotkut eivät koskaan. Se on tahtokysymys ja täysin kiinni sinusta itsestäsi.

Voimia sinulle...