Fritz Wetterhoff ja Eino Polón

Ihan outoja nimiä, ei tiennyt vanha opettajanikaan mitään heistä vaikka on viisas nainen.

ollut jääkäri. Liikkeen puuhamiehiä kylläkin.

Eino Polon oli jääkäri ja yleni aikanaan everstiksi. Sai Mannerheim ristinkin.

Mitä jos vaivautuisit itse googlaamaan? Vai onko liikaa pyydetty?

Mannerheim-ristin ritari Berndt Eino Edvard Polón (1892- 1975) lienee monelle jäänyt lyhyeksi maininnaksi ritarimatrikkeleihin, vaikka hän osallistui sotien jälkeen aktiivisesti jääkärien perinteen vaalimiseen. Nokialla Polón tunnettiin kumitehtaan sodanjälkeisen ajan sosiaalipäällikkönä. Hänen isänsä oli Nokia-yhtymän perustaja.

Jussi Jalosen (s. 1975) elämäkerta valottaa erikoisen elämän eläneen ritarin tarinan. Eino Polón menetti mielenterveytensä, poikansa ja vaimonsa, mutta kykeni aina uudelleen aloittamaan puhtaalta pöydältä. Hän eli kolme elämää.

Polónien sukujuuret ovat Puolassa. Eduard-isä suositteli pojalleen kansantaloustieteen opintojen jatkamista, mutta nuori aktivisti lähti Saksaan jääkäriksi ja taisteli itärintamalla ja Suomen vapaussodassa. Lahjakas sotilas komennettiin 1920-luvulla jatko-opintoihin Ranskaan sotilasakatemiaan, josta hän sai loistavat arvosanat.

Sotakokemukset ilmenivät vuonna 1922 paluun jälkeen raa'alla tavalla: Polón raiskasi ja pahoinpiteli ystäväperheen kotiapulaisen. Jalonen rinnastaa Polónin trauman muihin jääkäriliikkeessä ilmenneisiin väkivaltaisuuksiin sekä vapaussodan kokemuksiin.

Seurasi armeijasta erottaminen ja kaksivuotinen mielisairaalahoito. Lujatahtoinen Esther-vaimo huolehti kuitenkin perheestä ja miehen toivuttua Polónit ostivat maatilan Kangasalta, jota ryhtyivät tarmokkaasti kehittämään.

1930-luvulla Polón lähestyi Lapuan liikettä, mutta vetäytyi ennen kuin lapualaiset ryvettivät itsensä. Viehtymys sotilasuraan pysyi, ja 1930-luvun lopulla Polón sai kapteenin ylimääräisen viran. Ikätoverit olivat jo everstiluutnantteja. Tila myytiin ja vauras maalaiselämä vaihtui ahtaaseen kasarmiasuntoon. Silti perhe eli seesteisinä aikaansa.

Mutta pian oli edessä talvisota, jossa Polón johti Virtain, Pihlajaveden ja Ähtärin miehistä koostuvaa JR30:n III pataljoonaa. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa kolmea eri yksikköä johtanut everstiluutnantti Polón kunnostautui Mannerheim-ristin arvoisesti. Itse hän piti ristin myöntämisperusteita osin virheellisinä ja yliammuttuina.

Jalonen ymmärtää tätä näkemystä, sillä hyökkäyksessä Laatokalle suomalaisilla oli aloite ja ylivoima.

Polónin molemmat pojat kaatuivat ja pian halvaantui vaimo, eikä enää toipunut. Viipurin puolustus oli Polónin viimeinen rankka sotakokemus, rasitus ja näön heikkeneminen veivät hänet takalinjan tehtäviin.

Sukuyhtiön sosiaalipäällikön siviilityö ja seuranneet eläkepäivät aktivoivat tutkimaan ja kirjoittamaan jääkäriliikkeestä. Jalosen mukaan hän pyrki selvittämään jääkäreiden kovien kokemusten syitä ja seurauksia ja tilitti siten omaakin henkilöhistoriaansa. Hän myös puolusti julkisesti Viipurin menetyksestä tuomittua eversti Armas Kemppiä.

Polón kirjoitti runsaasti omasta elämästäänkin. Tekstit ovat Jalosen keskeistä lähdeaineistoa. Perinpohjaisuuteen pyrkiminen näkyy paitsi pikkutarkkuutena myös runsaana selittelynä. Jalonen korostaa Polónin pyrkimystä vastuuseen ja totuuteen ja muistuttaa, että moni vastaavia vastoinkäymisiä kokenut jääkäriupseeri päätti päivänsä oman käden kautta.

Vanha jääkäri kuoli luonnollisen kuoleman yksin kotonaan. Jäämistöstä löytyi muun muassa uskollinen Parabellum-pistooli. Kovat piipussa.