http://www.verkkouutiset.fi/tulosta.php?id=59346
Verkkouutiset
http://www.verkkouutiset.fi/
--------------------------------------------------------------------------------
Tiede
Uusin tutkimus murtaa sota-ajan myyttejä
Kenraalit luultua eripuraisempia sotien aikana
STT-PP, 13.9.2004
Näkemys Suomen viime sotien ylimmän sotilasjohdon yksituumaisuudesta näyttää olevan vain yksi monien muiden myyttien joukossa. Sotien ajan historiaan syvällisesti perehtynyt dosentti Lasse Laaksonen osoittaa tuoreessa tutkimuksessaan hyvin selkeästi, että todellisuus oli kaikkea muuta kuin yksimielisyyttä.
Laaksonen esitteli kirjaansa Eripuraa ja arvovaltaa - Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus Kirjat) maanantaina Helsingissä.
Laaksonen todistaa, että marsalkka Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteissa ja johtamisessa oli paljon enemmän eripuraa ja ristiriitoja kuin aiemmin on annettu ymmärtää. Etenkin arvohenkilöiden keskinäiset hankaukset vaikuttivat konkreettisesti suunnitteluun, ratkaisuihin ja johtamiseen lukemattomissa tilanteissa. Tutkimuksesta ilmenee, että Mannerheimin ja kenraalien välisillä ristiriidoilla sekä kenraalien keskinäisillä kahinoilla oli myös merkitystä sotatapahtumiin.
Laaksonen tuli tunnetuksi muutama vuosi sitten talvisodan loppuvaiheita käsittelevällä väitöskirjallaan. Tuossa tutkimuksessa hän käsitteli lähdeaineistoa hyvin yksityiskohtaisesti ja tarkkaan. Yhtä yksityiskohtaista on lähteiden käsittely hänen uusimmassa tutkimuksessaankin.
Lähdeaineisto tosin on ollut niukkaa ja vaikeasti saatavilla. Laaksonen on kuitenkin lähes salapoliisityöllä löytänyt ne lähteet, joita tutkimuksessa on tarvittu.
Ylimmän johdon henkilösuhteet on aiemmissa tutkimuksessa sivuutettu yleensä lyhyesti. Laaksosen mukaan kaikki eivät vieläkään, yli 60 vuotta noiden tapahtumien jälkeen halunneet, että suhteita tongitaan.
Yksinvaltias Mannerheim
Mannerheim on sotien aikaan päätöksissään varsin yksivaltainen. Hän määräsi korkeinta johtoa eri tehtäviin aivan omien näkemystensä mukaisesti. Perusteluja hän ei päätöksilleen esittänyt. Käytännössä hän ei ollut myöskään tilivelvollinen kellekään.
Laaksonen päättelee, että Mannerheimin johtaminen oli ennen kaikkea henkilöjohtamista. Hän sijoitti erilaisiin tehtäviin miehiä heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella. Rintamakomentajien joukossa kenraaleita jouduttiin aika ajoin kierrättämään. Päämajassa sen sijaan miltei samat miehet jatkoivat vuodesta toiseen.
Mannerheim piti Päämajassa toimivia kenraaleita lähes korvaamattomina. Tämä jähmettyneisyys vaikutti myös siihen, ettei uhkaa havaittu riittävän ajoissa keväällä 1944 ennen puna-armeijan suurhyökkäystä.
Laaksonen on selvittänyt monet rintamakenraalien eripurat. Joissain tapauksissa lukijalle tulevat mieleen jo lasten riitelyt hiekkalaatikolla. Päämajassakin henkilösuhteet olivat aika ajoin melko tulehtuneita. Laaksonen tuo esiin mm. päämajoitusmestari A. F. Airon ja tiedustelujaoksen johtajan Aladar Paasosen keskinäiset ristiriidat.
Mannerheim suhtautui poikkeuksetta kylmäkiskoisesti alaistensa keskinäisiin kärhämiin. Kenraalien ristiriidat ärsyttivät ylipäällikköä, sillä vastakohtaisuudet olivat uhka mm. kurille ja johtamiselle ylijohdossa.
Hankala Talvela
Talvisodan voitokkaissa Tolvajärven taisteluissa kunnostautuivat silloinen eversti, sittemmin jalkaväenkenraali Paavo Talvela ja silloinen everstiluutnantti, sittemmin kenraalimajuri Aaro Pajari. He olivat Mannerheimin suosikkeja. He saivat myös merkittäviä tehtäviä.
Sekä Talvela että Pajari olivat kuitenkin ihmisinä vaikeita. Kumpikin joutui tämän tästä vastatusten esimiesten ja alaisten kanssa. Laaksonen kirjoittaa yksiselitteisesti, että Talvela oli hankala sekä esimiehenä että alaisena. Mannerheimkin tuskaantui välillä suosikkiinsa Talvelaan. Selvänä näpäytyksenä Talvelaa kohtaan voidaan pitää, että panssarikenraalina tunnettu Ruben Lagus sai Mannerheim-ristin aiemmin kuin hänen esimiehensä Talvela.
Myös Lagus oli hankala. Hänen ja Pajarin suhteet menivät täysin ristiin. Laaksenen kertoo, kuinka Lagus ei suostunut Pajarin alaiseksi, kun sitä ei ollut erikseen käsketty. Hän ei sulattanut sitä, että Pajari ryhtyi antamaan hänelle ohjeita.
Epäonnistunut ei saanut uutta tilaisuutta
Aiemmissakin tutkimuksissa on tullut esiin se, että Mannerheim ei antanut epäonnistuneelle toista mahdollisuutta. Tämä tieto vielä korostuu Laaksosen tutkimuksessa.
Talvisodassa vain muutaman päivän sotimisen jälkeen kenraalimajuri Juho Heiskanen sai lähteä, kun hän ei ollut johtamisessaan tarpeeksi aloitteellinen. Samaten Kannaksen armeijaa talvisodassa johtanut entinen sotaväen päällikkö kenraaliluutnantti Hugo Österman siirrettiin epäonnistuneen johtamisen vuoksi muihin tehtäviin, eikä hän palannut koskaan rintamakomentajaksi.
Vähälle huomiolle tutkimuksissa on jäänyt kolmen kenraalimajurin kohtalo Kannaksen taisteluissa kesällä 1944. Aiemmissa tehtävissään kunnostautuneet Jussi Sihvo, Paavo Paalu ja Lars Melander saivat lähteä, kun rintama heidän lohkoillaan murtui. Erottamisissa ei aina kysytty sitä, olivatko kyseiset kenraalit todella syyllisiä laiminlyönteihin.
Kenraali ei kelvannut rivimieheksi
Myös kenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksen kohtalo kertoo osuvasti epäonnistujien kohtalosta. Walleniuksen maine oli ryvettynyt jo Mäntsälän kapinan aikoihin, eikä hän ollut aluksi edes päästä sotatoimiin talvisodassa. Hän sai kuitenkin lopulta johtoonsa joukkoja Lapissa ja menestyi siellä erinomaisesti.
Kun talvisodan loppuvaiheissa puna-armeija yritti päästä Viipurinlahden yli, Wallenius komennettiin johtamaan rannikkokaistaleelle koottua hajanaista puolustusta. Hänen toimintansa oli kuitenkin mm. liiallisen ryypiskelyn vuoksi tuloksetonta, joten lopulliset potkut olivat tiedossa muutamassa päivässä.
Wallenius yritti päästä rintamalle jatkosodassa, mutta monista yrityksistä huolimatta hän ei tässä onnistunut. Hän jopa tarjoutui osallistumaan sotaan tavallisena taistelijana. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista; olihan hän sentään arvoltaan kenraalimajuri.
Laaksosen teos on kiehtovaa luettavaa. Väkisinkin nousee esiin kysymys, miten Suomen armeija pystyi kuitenkin kaikista riidoista huolimatta selviytymään niinkin hyvin kuin se selviytyi. Teksti on myös pääasiassa sujuvaa kerrontaa. Tosin lukemista haittaa aivan yletön ja tarpeeton ns. sivistyssanojen käyttö.
Sulje ikkuna
--------------------------------------------------------------------------------
© Verkkouutiset - ISSN 1458-4441
Verkkouutiset
http://www.verkkouutiset.fi/
--------------------------------------------------------------------------------
Tiede
Uusin tutkimus murtaa sota-ajan myyttejä
Kenraalit luultua eripuraisempia sotien aikana
STT-PP, 13.9.2004
Näkemys Suomen viime sotien ylimmän sotilasjohdon yksituumaisuudesta näyttää olevan vain yksi monien muiden myyttien joukossa. Sotien ajan historiaan syvällisesti perehtynyt dosentti Lasse Laaksonen osoittaa tuoreessa tutkimuksessaan hyvin selkeästi, että todellisuus oli kaikkea muuta kuin yksimielisyyttä.
Laaksonen esitteli kirjaansa Eripuraa ja arvovaltaa - Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus Kirjat) maanantaina Helsingissä.
Laaksonen todistaa, että marsalkka Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteissa ja johtamisessa oli paljon enemmän eripuraa ja ristiriitoja kuin aiemmin on annettu ymmärtää. Etenkin arvohenkilöiden keskinäiset hankaukset vaikuttivat konkreettisesti suunnitteluun, ratkaisuihin ja johtamiseen lukemattomissa tilanteissa. Tutkimuksesta ilmenee, että Mannerheimin ja kenraalien välisillä ristiriidoilla sekä kenraalien keskinäisillä kahinoilla oli myös merkitystä sotatapahtumiin.
Laaksonen tuli tunnetuksi muutama vuosi sitten talvisodan loppuvaiheita käsittelevällä väitöskirjallaan. Tuossa tutkimuksessa hän käsitteli lähdeaineistoa hyvin yksityiskohtaisesti ja tarkkaan. Yhtä yksityiskohtaista on lähteiden käsittely hänen uusimmassa tutkimuksessaankin.
Lähdeaineisto tosin on ollut niukkaa ja vaikeasti saatavilla. Laaksonen on kuitenkin lähes salapoliisityöllä löytänyt ne lähteet, joita tutkimuksessa on tarvittu.
Ylimmän johdon henkilösuhteet on aiemmissa tutkimuksessa sivuutettu yleensä lyhyesti. Laaksosen mukaan kaikki eivät vieläkään, yli 60 vuotta noiden tapahtumien jälkeen halunneet, että suhteita tongitaan.
Yksinvaltias Mannerheim
Mannerheim on sotien aikaan päätöksissään varsin yksivaltainen. Hän määräsi korkeinta johtoa eri tehtäviin aivan omien näkemystensä mukaisesti. Perusteluja hän ei päätöksilleen esittänyt. Käytännössä hän ei ollut myöskään tilivelvollinen kellekään.
Laaksonen päättelee, että Mannerheimin johtaminen oli ennen kaikkea henkilöjohtamista. Hän sijoitti erilaisiin tehtäviin miehiä heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella. Rintamakomentajien joukossa kenraaleita jouduttiin aika ajoin kierrättämään. Päämajassa sen sijaan miltei samat miehet jatkoivat vuodesta toiseen.
Mannerheim piti Päämajassa toimivia kenraaleita lähes korvaamattomina. Tämä jähmettyneisyys vaikutti myös siihen, ettei uhkaa havaittu riittävän ajoissa keväällä 1944 ennen puna-armeijan suurhyökkäystä.
Laaksonen on selvittänyt monet rintamakenraalien eripurat. Joissain tapauksissa lukijalle tulevat mieleen jo lasten riitelyt hiekkalaatikolla. Päämajassakin henkilösuhteet olivat aika ajoin melko tulehtuneita. Laaksonen tuo esiin mm. päämajoitusmestari A. F. Airon ja tiedustelujaoksen johtajan Aladar Paasosen keskinäiset ristiriidat.
Mannerheim suhtautui poikkeuksetta kylmäkiskoisesti alaistensa keskinäisiin kärhämiin. Kenraalien ristiriidat ärsyttivät ylipäällikköä, sillä vastakohtaisuudet olivat uhka mm. kurille ja johtamiselle ylijohdossa.
Hankala Talvela
Talvisodan voitokkaissa Tolvajärven taisteluissa kunnostautuivat silloinen eversti, sittemmin jalkaväenkenraali Paavo Talvela ja silloinen everstiluutnantti, sittemmin kenraalimajuri Aaro Pajari. He olivat Mannerheimin suosikkeja. He saivat myös merkittäviä tehtäviä.
Sekä Talvela että Pajari olivat kuitenkin ihmisinä vaikeita. Kumpikin joutui tämän tästä vastatusten esimiesten ja alaisten kanssa. Laaksonen kirjoittaa yksiselitteisesti, että Talvela oli hankala sekä esimiehenä että alaisena. Mannerheimkin tuskaantui välillä suosikkiinsa Talvelaan. Selvänä näpäytyksenä Talvelaa kohtaan voidaan pitää, että panssarikenraalina tunnettu Ruben Lagus sai Mannerheim-ristin aiemmin kuin hänen esimiehensä Talvela.
Myös Lagus oli hankala. Hänen ja Pajarin suhteet menivät täysin ristiin. Laaksenen kertoo, kuinka Lagus ei suostunut Pajarin alaiseksi, kun sitä ei ollut erikseen käsketty. Hän ei sulattanut sitä, että Pajari ryhtyi antamaan hänelle ohjeita.
Epäonnistunut ei saanut uutta tilaisuutta
Aiemmissakin tutkimuksissa on tullut esiin se, että Mannerheim ei antanut epäonnistuneelle toista mahdollisuutta. Tämä tieto vielä korostuu Laaksosen tutkimuksessa.
Talvisodassa vain muutaman päivän sotimisen jälkeen kenraalimajuri Juho Heiskanen sai lähteä, kun hän ei ollut johtamisessaan tarpeeksi aloitteellinen. Samaten Kannaksen armeijaa talvisodassa johtanut entinen sotaväen päällikkö kenraaliluutnantti Hugo Österman siirrettiin epäonnistuneen johtamisen vuoksi muihin tehtäviin, eikä hän palannut koskaan rintamakomentajaksi.
Vähälle huomiolle tutkimuksissa on jäänyt kolmen kenraalimajurin kohtalo Kannaksen taisteluissa kesällä 1944. Aiemmissa tehtävissään kunnostautuneet Jussi Sihvo, Paavo Paalu ja Lars Melander saivat lähteä, kun rintama heidän lohkoillaan murtui. Erottamisissa ei aina kysytty sitä, olivatko kyseiset kenraalit todella syyllisiä laiminlyönteihin.
Kenraali ei kelvannut rivimieheksi
Myös kenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksen kohtalo kertoo osuvasti epäonnistujien kohtalosta. Walleniuksen maine oli ryvettynyt jo Mäntsälän kapinan aikoihin, eikä hän ollut aluksi edes päästä sotatoimiin talvisodassa. Hän sai kuitenkin lopulta johtoonsa joukkoja Lapissa ja menestyi siellä erinomaisesti.
Kun talvisodan loppuvaiheissa puna-armeija yritti päästä Viipurinlahden yli, Wallenius komennettiin johtamaan rannikkokaistaleelle koottua hajanaista puolustusta. Hänen toimintansa oli kuitenkin mm. liiallisen ryypiskelyn vuoksi tuloksetonta, joten lopulliset potkut olivat tiedossa muutamassa päivässä.
Wallenius yritti päästä rintamalle jatkosodassa, mutta monista yrityksistä huolimatta hän ei tässä onnistunut. Hän jopa tarjoutui osallistumaan sotaan tavallisena taistelijana. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista; olihan hän sentään arvoltaan kenraalimajuri.
Laaksosen teos on kiehtovaa luettavaa. Väkisinkin nousee esiin kysymys, miten Suomen armeija pystyi kuitenkin kaikista riidoista huolimatta selviytymään niinkin hyvin kuin se selviytyi. Teksti on myös pääasiassa sujuvaa kerrontaa. Tosin lukemista haittaa aivan yletön ja tarpeeton ns. sivistyssanojen käyttö.
Sulje ikkuna
--------------------------------------------------------------------------------
© Verkkouutiset - ISSN 1458-4441
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tässäkin on taas syytä todeta, että päämajan sisäiset riidat ja marskin erityissuhteet komentajiin ovat toki olleet aikaisemminkin esillä. Sodassa tehdään vaikeita ratkaisuja ja valintoja ja on selvää, että erimielisyyksiä niistäkin syntyi.
Silloin kun henkilöitä nimitetään eri komentajatehtäviin, esiintyy aina henkilöjohtamista - se on johtamisen tärkeä työväline. Oikeat miehet on saatava oikeille paikoille! Nimittävä ylipäällikkö valitsee kuhunkin tehtävään ne henkilöt, jotka hän arvioi - kokemuksensa ja saamansa tiedon valossa - parhaiten kykenevän tehtävän hoitamiseen. Eivät ne nimitykset tule arpomalla tai palvelusvuosien perusteella (ainakaan sotatilassa).
Komentajat rintamalla olivat kovan hermoprässin alaisina ja väkisinkin erilaiset käsitykset oikeista toimenpiteitä nousivat pintaan. Jos oma tehtävä tuntui raskaalta, oli houkutus suuri vähän johtaa toistenkin komennossa olevaa väkeä. Apua vaadittiin silloinkin, kun toiset eivät voineet sitä antaa. Toisten tekemät virheet kostaantuivat omiin joukkoihin joskus aivan kohtuuttomalla tavalla. Osansa sai päämajakin ja joutui useasti erotuomarin rooliin.
Kuuntelihan Mannerheim puhelimessa kahden komentajansa (olikohan Talvela ja Pajari) riitelyä ja tokaisi:"Hyvät herrat, olemme sodassa. Mikäli riitely ei lopu, minä ammutan teidät."
Riehuvan hyökkäystaistelun kenraali Talvela (suuret miestappiot) oli Mannerheimin erityissuosiossa sikäli, että Talvela sodan alkuvaiheessa manööreevasi ohi Airon suoraan Mannerhein kanssa. "Itse asiassa kuultuna" -TV-ohjelmassa Airo sittemmin kertoi Mannerhein kerran kysyneen häneltä, oliko Airo kiinnittänyt huomiota Talvelan rintamalohkon ongelmiin. Airo oli tähän vastannut tuntevansa kyllä ne ongelmat, mutta kun marski näyttää hoitavan sen lohkon asioita suoraan Talvelan kanssa, ei hän ole katsonut aiheelliseksi niihin puuttua. Airo kertoi, etti tämän jälkeen rintamapuhelut Talvelalta hoidettiin Airon kautta.
Samassa ohjelmassa Airo kertoi kenraalikunnassa olleen ristivetoa siitä, ettei päämajamestarina hääräävä Airo kuulunut jääkärikuntaan. Airohan oli saanut sotaoppinsa Ranskassa.
Tutkimustyön rahoitus edellyttää tutkimukselta julkisuutta ja sitä saadaan väittämällä jokin tutkimushavainto ainutlaatuiseksi löydökseksi. Samoin lehdistö mielellään uutisoi "sensaatioita". Ei tässäkään sen kummempaa.
Kyllä se Laaksonen ainakin Talvisota-kirjassaan puhkaisi melkoisen myytin ja paiseen.