Toistuva masennus vs. 2-suuntainen mielialahäiriö

Terve

Hypomaniat on vaikeita. Parhaiten ne varmaan huomaa joku läheinen. joka tuntee sinut hyvin. Itse en ole oppinut kohta 15 vuoteen tunnistamaan. Niillä se diagnoosi käsittääkseni myönnetään, sekä kohdallani vielä sillä, ettei vaikeisiin masennuksiin auttaneet masennuslääkkeet vaan ECT. Jos olisi auttanut, voisi ajatella jotain 'yksisuuntaista'. Diagnosointi on hankala. Minulla kesti 6 vuotta.

Minua puolestani kiinnostaa kysyä sinulta, mikä sinulla laukaisee vakavan masennusjakson? Siis sellaisen jota potiessaan hautoo itsetuhoa. Jokin stressikertymä? Tapahtuma?

Kohtalontoveri

Electric Shock Risk!

"ECT (electroconvulsive therapy) involves the application of two electrodes to the head to pass electricity through the brain with the goal of causing an intense seizure or convulsion. The process always damages the brain, resulting each time in a temporary coma and often a flatlining of the brain waves, which is a sign of impending brain death. After one, two or three ECTs, the trauma causes typical symptoms of severe head trauma or injury including headache, nausea, memory loss, disorientation, confusion, impaired judgment, loss of personality, and emotional instability. These harmful effects worsen and some become permanent as routine treatment progresses."

www.ectresources.org

Ihmettelen miksi kukaan haluaisi vaihtaa diagnoosiaan "tavallisesta" masennuksesta kaksisuuntaiseen. Bipolaaridiagnoosista voi olla ihan oikeasti haittaa elämässä. Yleensä sitä pidetään mielisairautena eli kansanomaisesti sanottuna hulluutena, joka ei parane koskaan, mutta masennus on hyvin yleistä, lähes kansantauti, stigma sitä kohtaan on käsittääkseni jo aika vähäistä ja se voi parantua täydellisesti.

Toki kannattaa pyytää kokeiltavaksi sellaisia lääkkeitä, joita käytetään myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Esim. ketiapiinin käyttöaiheena on myös tavallinen masennus, vaikka sitä yleensä käytetään kaksisuuntaiseen tai skitsofreniaan.

Mulla myös bipoepäily, aikaisemmin ollut toistuva masennus plus epävakaa persoonallisuushäiriö. Olen ihmetellyt kun masennuslääkkeistä huolimatta (olen syönyt niitä vuosikausia) masennusjaksot uusivat aina vaan, useammin ja vaikeampina ja pidempinä.

Nyt olen bipotutkimuksissa ja siellä yritetään elämäntarinaa hahmottamalla sitten selvittää että onko mun käytös ollut epävakautta vai hypomaniaa. Pirun vaikeaa :(

Bipodg pelottaa, se on parantumaton sairaus. Toisaalta, oikea dg voisi auttaa löytämään vihdoinkin oikean lääkityksen että tämä sekoilu jossa on vuorenperään kirjoittamassa itsemurhakirjeitä ja vuoronperään tehokkaana tekemässä viittä työtä samaan aikaan ja muuttamassa ja vaihtamassa elämäntyyliä ja kumppania - loppuisi. Haluaisin tietää mitä olisi elää ihan tavallisesti ja normaalisti.

Pelottaa myös väärä dg. Maniat ovat paljon selkeämmin erotettavissa, tää hypomania on mulle ihan kauhean vaikea hahmottaa. Ja vielä että mikä on luonnetta ja temperamenttia ja mikä sairautta?

Tuohon on vaikea vastata, miten erottaa luonteen ja sairauden. Mikä on normaalia ja mikä ei. Asiaa pitää ehkä tarkastella sitä kautta, mikä haittaa omaa olemista ja toimintaa. Lisäksi sairaus voi hankaloittaa läheisten elämää. Kuvailin aikaisemmassa viestissä omia persoonallisuushäiriöitäni ja pystyn nykyään suunnilleen erottamaan, missä kohtaa normaalit luonteenpiirteet loppuvat ja sairaat alkavat. Se on sitten eri asia, pystynkö toimimaan normaalin rajoissa. Sama pätee hypomanian ja normaalin mielialan vaihtelun välillä.

Hypomanian pohtiminen on tosi kiinnostavaa, ja vaikeaa.

Omaa toimintaa ja olemista haittaavaa toimintaa on ollut paljon, riskikäyttäytymistä, irtosuhteita, hirveää rahantuhlausta (4000e katosi kuukaudessa, luottoa tietty kaikki), pitkiä parisuhteita paskaksi kahdessa viikossa kun meni hermo ja tuntui ettei tästä mitään tule, yhteenmuuttoja kuukauden tuntemisen jälkeen koska "tää on niin suurta rakkautta" jne.

Mutta mietin myös entä jos oon vaan tosi tyhmä? Vai oonko vain paha ihminen, huono puoliso. Vai oonko epävakauden takia tällainen sekoilija?

Toisaalta jokainen tuollainen jakso on pudottanut aina syvään masennukseen.

Miten te muut näette/ määrittelette hypomanian? Mitä siihen teillä kuuluu?

Alkup. kysymykseen liittyvä mielenkiintoinen tutkimusjulkaisu,
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2850601/
Bipo II½, Bipo I½ jne. esiintyvät tuolla. Bipo ei ole selkeä totisesti
diagnosoida.

BP2

Tuossa tutkimusjulkaisussa kehotetaan luopumaan vanhasta ajatusmallista jossa on kaksi napaa. Siinä ehdotetaan että masennus ja mania ovat eri sairauksia joka ainakin selittäisi tuon sekamuotoisen.

Alkuperäiseen viestiin:
Montako hypomaniaa olet koennut ilman lääkkeitä (niitä ei näet lasketa...)?

Kehoitan sinua kirjoittamaan paperille hypomania jaksot ja ajankohdat tarkkojen oirekuvauksien kera. Se auttaa lääkäriä suunnattomasti diagnoosin kanssa.

Olethan sitten tietoinen että hyperseksuaalisuus joka on hypomanian yleinen oire tunnettiin ennen vanhaan nimellä nymfomania, elikkä ei-kontrolloitu seksi-addiktio. Joten ei sen nyt pitäisi olla niin vaikea havaita.

Nuo internetistä löytyvät oire-kuvaukset kun haluavat olla vähän liian poliittisesti korrekteja ja yleisiä mutta tosielämässä ovat aika hurjat. Nyt ei puhuta mistään lievistä oireista ja lääkitys on sen mukaista.

Toinen bipo1

Koska halut ovat dopamiinista? ja mania nostaa tasoa?

Hypomania-oireita voi näköjään arvioida kyselyllä
http://www.psycheducation.org/depression/HCL-32.htm

Italialaiset tutkijat olivat verranneet potilaita, joilla
oli meneillään paha masennusjakso, joista osa oli
bipoja (yhtä sun toista laatua), ja loput yksisuuntaisia.
Jos tulos on 14 tai yli, olet 75% varmuudella bipo.
http://www.karger.com/Article/Fulltext/338047

Testin mukaan olen 60% varmuudella bipo, ehkä.

Yritän ajatella asiaa niin että yliaktiivisuuteni, jos se nyt ylipäätään on liiallista, on vain osa luonnettani. Olen välillä "seko" mutta harva tuntemistani ihmisistä on "normaaleja". Kaikilla on omat juttunsa ja omituisuutensa. Se on vain elämää. Masennus on minulle kuitenkin se suurin ongelma ja se on meinannut viedä henkeni. Siihen tarvitsen hoitoa ja siitä haluan päästä eroon.

Muistaakseni määritelmä menee niin, että oireet ovat merkittäviä, kun ne haittaavat yksilön selviytymistä muiden joukossa (sosiaaliset suhteet: työ, perhe, ystävät, kanssaihmiset, oma henki), ja "vika" on päässä, on "sairas" - ei "normaali". Ylivilkkaus tai yliärtyisyys, tai psykoottinen mania - toiset sen pitkälle havaitsee, itse on sokea. Masennusta ei tosiaan ole vaikea itse huomata - tosin sanotaan, "ettei se näy päälle". Siis ovat toistensa vastakohtia tässäkin, masennus ja mania. Eri tauteja. Omista jutuista ja omituisuudesta: omassa työyhteisössäni en ole voinut salata vaivaani kokonaan: silti, monet avautuvat minulle mielenterveyden ongelmistaan - useimmiten masennusta eri muodoissaan, joka ei näy päälle. Iso muutos, sanotaan 15-20v takaiseen.

Vielä,...

Monet yllä listatuista kanssaihmisistä eivät välttämättä välitä, tai ehkä pitemminkin useimmat. Olin ällikällä lyöty kun liki 20 v takainen työtoveri kesällä sanoi, että "kaikkihan sen näki", meinasin sanoa,jopa suuttua, että "voi kun olisitte puuttuneet", olin varsin nuori silloin, ja yksin. Perhe ja sukulaiset - sen ehkä ymmärtää että 'ystävät harvenee', mutta sisarusten, vanhempien, serkkujen, enojen tai setien vetäessä mattoa alta tuntuu varmaan monesta kurjalta. Onnekkaita ovat ne, joilla tukea löytyy. Valitettavasti kai on niin että ongelmat kasautuu siihen lähelle. Niistä olen pitänyt kiinni ja koettanut olla vaivaamatta liikaa, jotka vauhdissa mukana jaksavat. Ei ole helppoa olla puhelimen toisessa päässä kun kaverin joka toinen lause viittaa itsemurhaan. Kiitollinen saan olla niille jotka sen kestivät ja yhteiskunnalle, joka tarjoaa auttavaa kättä.

Lapset nukkuvat. Talo on hiljainen.

Kiitos kaikille neuvoistanne ja kokemuksistanne. Arvostan tällaista vertaistukea.

Sairauksien pohtiminen käy välillä voimille. Ahdistun siitä että tarkkailen jatkuvasti itseäni; mielialojani, tekemisiäni ja menemisiäni. Siinä saattavat mittasuhteet helposti vääristyä ja saatan tehdä vääriä tulkintoja itsestäni. Läheisiltäni olen saanut monensuuntaisia viestejä. Toisten mielestä olen välillä käyttäytynyt itselleni poikkeuksellisen yliaktiivisesti. Toiset eivät ole huomanneet mitään sen suuntaista. Jotkut sanovat oireideni johtuvan pelkästään masennuksesta. Kaikki eivät huomaa edes masennustani.

Aiemmista viesteistä olen huomannut, että hypomania on vaikea todeta. Vältän jatkossa tuon sanan käyttöä itseni kohdalla ennen ammatti-ihmisen tekemää mahdollista diagnoosia. Mielialapäiväkirjan pitäminen auttaisi varmasti diagnosointia, mutta em. syistä minusta tuntuu, etten sellaista jaksaisi pitää. Ajattelen usein liikaa. Haluaisin vain olla ja elää ilman itsetarkkailua. Olla välillä aktiivinen ja välillä passiivinen. Tiedän ettei se ole täysin mahdollista. Minun täytyy varoa etten vaativan luonteeni takia polta itseäni loppuun. Minun täytyy ottaa huomioon etten aina pysty huolehtimaan tehtävistäni. Esimerkkinä tästä on sellainen tapaus, kun lupauduin aktiivisen jaksoni aikana osallistumaan yhteen tapahtumaan, joka järjestettiin puolen vuoden päästä. Kun aika tuli, olinkin alkavan masennuksen vietävänä ja pystyin vaivoin hoitamaan innostuksissani lupaamani homman. Eli kaikkea ei voi ennakoida, vaikka niin on elämässä muutenkin. Koskaan ei tiedä mikä päivä on viimeinen.

Minun ongelmani ovat yleensä alkaneet aikana, kun olen ollut miettimättä mielialahäiriötäni. Terapeuttini sanoi, että silloin pitäisi hälytyskellojen soida, kun ei sairaus tule päivittäin mieleen!!!

Lääkäri sairaalassa sanoi että on inhimillistä, ettei sairautta halua pitää kirkkaana mielessä - varsinkin jos se vain harvemmin iskee. Ajattelen näin, että itse ajattelu ei haittaa, jos saa ajattelun "rakentavaksi", ja sen avulla hoitaa itseään kokonaisvaltaisesti. Märehtiminen on pahasta (rumination) - se polttaa. Ajattelen mm. että saan varmasti uusia vaikeita masennuksia. Jospa se toimisi kuin sateenvarjon mukana kantaminen - sää pysyy poutaisena. Ilman itsetarkkailua en pärjää, mutta ajatusten kulkua pitää ohjata. Olen vasta alkumetreillä itse, joten kokemusta on vain vähän.

Innostus ei ole pahasta, ja se, että lupaa jotain tehdä. Sitten tarvitaan kykyä vetäytyä ja sanoa "ei, en pystykään, olen liian stressaantunut". Tämä on minulle tapahtunut monta kertaa. Kollega on hoitanut jonkun esityksen, asiakaskäynnin, projektin aloituksen. Ymmärtäen. Masentunut (kiltti, itseään vähemmän tärkeänä pitävä) ajattelee että vetäytymisestä seuraa maailmanloppu. Koskaan ei voi tietää, ei, kollega tai puoliso voi pyytää että "hoidatko tämän, en pysty". Silti, kannattaa aina jättää liikkumavaraa, jos pystyy, ja välttää hommasumia. Minä en aina pysty, varsinkin keväisin tuntuu että ukko on rautaa, ja sitten menee kesäloma tillintallin. Ja huomaan että syy on siinä, että haluan hommien menevän perfect. Ei hyvä.

Bipo tarvitsee päiväohjelman, rutiinit. Pysyy kuosissaan. Palaankin päiväohjelman pariin.

Mäkin pohdin jatkuvasti tuota määritelmää terveen ja sairaan käytöksen välillä. Kun menee kovaa, kaikki tuntuu tosi mahtavilta ajatuksilta.

Oon pohtinut että mittarina voisi käyttää sitä, mikä olo tulee jälkeenpäin. Holtiton rahankäyttö harmittaa. Holtiton seksikäyttäytyminen hävettää. Kaduttaa että on mennyt riskitilanteisiin (esim. jatkoille jokun täysin tuntemattoman tyypin kotiin). Ja hävettää että on lopettanut rakkaussuhteen koska "meni vaan hermo". Näistä kokemuksista viisastuneena en ole nyt 1,5 vuoteen käyttänyt alkoholia, enkä ollut parisuhteissa kenenkään kanssa.

Sitäkin mietin omalla kohdallani, että tuommoinen sekoilukäyttäytyminen menisi myös epävakaan persoonallisuushäiriön piikkiin - se dg mulla jo on. Ja että ovatko toistuvat masennukset itsenäinen sairautensa vai loogista seurausta kamalasta käytöksestä? Toisaalta epävakautta vastaan puhuu se, että niiden oireiden pitäisi helpottaa terapialla ja iän karttuessa - mulla takana 5v terapiaa ja ikää jo 40 .

Bipotutkimukset käynnissä, kakkosta epäillään.

Ja samat sanat multa, arvostan tätä ketjua tosi paljon.

Rutiinit ovat tärkeitä ja auttavat selviämään. Säännöllinen nukkumisrytmi on varmasti tärkein. Väsyneenä asiat ja mieliala eivät pysy hallinnassa. Minulla on myös tietyt ruokailuajat. Yritän syödä terveellisesti ja käytän alkoholia kohtuullisesti. Harrastan liikuntaa ajattelua vaativan työni vastapainoksi. Ylipäätään teen asioita joista nautin. Näin elämäni menee normaalitilanteessa.

Siinä vaiheessa kun alan luisua masennukseen tai käydä ylikierroksilla, rutiineista kiinnipitäminen löystyy. Minulle tulee eräänlainen "hällä väliä"-asenne enkä enää välitä siitä mitä itselleni tapahtuu. Minulla jää asioita hoitamatta, en jaksa harrastaa ja palkitsevien asioiden tekeminen vähenee. Se ahdistaa ja yhä vähemmän jaksan pitää rutiineista kiinni. Negatiivinen kierre on valmis. Ainakin masennuksen kohdalla asiat etenevät juuri näin. Olen huomannut että myös yliaktiivisuus vähentää itsestä välittämistä ja rutiinit kärsivät. Silloin ei ole usein aikaa syödä kunnolla enkä malta nukkua tarpeeksi. Elämäntahti kiihtyy kun pitäisi saada niin paljon tehdyksi.

Eli tarkkailua on ilmeisesti pakko pitää yllä. Onneksi minulla on paljon hyviä kausia, jolloin "isoveljen" ei tarvitse valvoa joka käännettä.

Epävakaasta persoonallisuudesta minulla on muutamia omakohtaisia kokemuksia. Tunnen muutaman epävakaan ihmisen, joista yksi on minusta selvä rajatilatapaus. Olen seurannut hänen taisteluaan mielialojensa ja impulsiivisuuden kanssa. En tiedä osaisinko erottaa häntä 2-suuntaisesta jollen tietäisi hänen diagnoosiaan.

Tämä ihminen on todella sosiaalinen ja voi mennä viihteellä ollessamme juttelemaan kenen kanssa vaan. Hän voi flirttailla tai suuttua ihan tuntemattomalle. Ystäviensä puolta hän pitää hanakasti, jopa kiihkeästi, jos hän kokee jonkun asian uhkaavan tai haittaavan ystäväänsä. Monesti hänen puuttuminen asioihin johtaa konfliktiin, koska hänen mielipiteensä ovat niin yksipuolisia. Hänen ihmissuhteensa katkeavat myös herkästi. Tämä ihminen voi myös masentua niin ettei pysty lähtemään kotoaan. Epävakaan kuorensa alla hän on kuitenkin herkkä ja välittävä ihminen, ja onneksi tunnen hänet niin hyvin että tiedän em. käytöksen johtuvan sairaudesta. Toki olen suuttunut hänelle ja välimme ovat olleet katkolla. Yritän silti tukea häntä, koska näen miten vaikeaa epävakaus tekee hänen elämästään.

Impulsiivisuus, se on mahtavaa, paitsi kaikkien lähellä taaplaavien mielestä. En tosiaan tunne yhtään epävakaata, mutten kyllä ole koskaan varmuudella tunnistanut ketään 2-suuntaistakaan - jos nyt jätetään sairaalaolot. Täällä työpaikalla usein kysytään "Mikäköhän silläkin TAAS on?". Ehkä rajatila, muttei sitä oikein voi kysymäänkään mennä. Ei kuulosta helpolta, mutta käsittääkseni ystävälläsi on mahdollisuus saada apua - ja muualta kuin apteekista.

Työpaikallani koulutetaan nuoria ihmisiä, ja nyt kun miettii jälkikäteen, voi olla että joskus olen saanut lunta tupaan varsin mielialaherkiltä koulutettavilta. Itse muistan opiskeluajoilta, miten viskelin tavaroita sinne ja tänne, kun olin vahvasti eri mieltä auktoriteetin kanssa. Sitten taas oli aikoja ettei uskonut itseensä lainkaan. Ja taas välillä uskoi liikaakin. Muuten - luin jostain että mania on masennusoire; ehkä sitä aikansa masennuttuaan sisuuntuu - muttei osaa oikein asiassa toimia, ja tuloksena on huonosti hallittu tila (mania).

Istun työpöytäni äärellä ja kiitän itseäni. En ole päivän aikana livennyt siitä mitä piti tehdä kuin sellaiset kaks työtuntia. Toiminnanohjauksessa on kehittämisen varaa, siis impulssien vaimentamisessa. Toisaalta, impulssien ohjaamana olen tehnyt parhaat työjuttuni, vailla ennakkoasetelmia päässä pyöriviä alkuun villejäkin asioita yhdistellen. Suo siellä vetelä täällä.

Vielä... Luin hartaudella http://en.wikipedia.org/wiki/Bipolar_II_disorder sivua, ja minulle tuli kysymys BP2:een liittyen - LITHIUM, se mainitaan lääkelistan kärjessä. Itse syön sitä taas, kun poisjättäminen johti vaikeaan D-jaksoon (käytän ystävilleni kiertoilmaisua 'iso D'). Onko tätä ketjua lukevilla kokemusta? Tunnetteko LITHIUMin muita lääkkeitä vaarallisemmaksi? Minusta se on hyvä lääke.

Wiki-sivulla oli listattu paljon mielenkiintoisia piirteitä erona BP1:een, mm. se että BP2 on kuitenkin se enemmän kärsimystä aiheuttava muoto. Kukapa sen diagnoosin haluaisi?

Jos sanot että masennus alkaa vetää peittoa päälle, tarkoittaako se sitä että saat esim. tästä testistä http://www.terveysportti.fi/xmedia/pgr/100.012.html korkeampia ja korkeampia pisteitä? Kysyn siksi että minulla masennus on sitä että tuosta testistä tulee 5-12 pistettä (ei ole masennusta, ehkä keskitalven SAD tai muuta väsymystä), tai että mennään 30 pisteisiin ja ollaan sairaalassa (onneksi hyvin harvoin), Kauanko masennuksesi kestää, tunnistatko millainen jakso on tulossa? Miten tunnistat lievän masennuksen ja erotat vaikka nyt SAD oireista?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmantuska
Usein tunnistan myös ajoittaista kyynisyyttä, tai sanoisinko realismin ruokkimaa pessimistisyyttä itsessäni. Se vie motivaatiota. Kontrasti hypomaaniseen ylioptimismiin on iso, mutta kuitenkin realismi on tervettä. Se vain on raskasta kanssaeläjälle, kun ajatukset pyörittävät tulevaisuuden skenaarioita, toinen toistaan pessimistisempiä. Sitten taas maailmantuska hellittää joksikin aikaa ja mopo rimpuilee käsissä.

Nyt olen vakavan D:n jälkimainingeissa potkinut itseäni liikkeelle, sairaslomaa oli kuukausikaupalla. En toivo hypomaniaa, vaan kykyä selvitä vaikka jälkioire-masennuksessa ilman relapsia. Siinäkin tilassa saa aikaiseksi yhtä ja toista, muttei vahingollista. Olen onnekas, sillä työssä minulla on paljon vapausasteita, kotityömaalla taas ei juurikaan. Toivon, että tämän vakavan masennuksen jälkeen alkaa 'jatkoaika' ja että se vaikuttaa ajatteluuni. Minulla on joitain muistiinpanoja sairaalasta, ja toivon ettei tietoisuus häiriöstä taas häily, kun aikaa kuluu.

"According to Baek et al. (2011), during depressive episodes, bipolar II patients tend to show higher rates of psychomotor agitation, guilt, shame, suicide ideation, and suicide attempts."

Juuri nyt tai 9 kk sitten en kokenut lainkaan häpeää. Mikä selittää sen että 3-4 kuukautta sitten häpesin itseäni niin että koin itsemurhan hirttämällä ainoaksi ratkaisuksi? (Koin myös sietämätöntä yksinjäämisen tuskaa, eroahdistusta) Se sama selitys lienee vakuutusasiamiehellä joka epää minulta kaikki henki-ja lainaturvavakuutukset. Että vähennä siinä sitten stressia.

Huomenta, ja hyvää sellaista, toivottavasti.

Beckin testi onkin minulle tuttu ja olen täytellyt sitä lukuisat kerrat. Viime kerrasta on tosin jo pari vuotta, mutta osaan näköjään edelleen kysymykset ulkoa. Muutamaa kohtaa on vähän selvennetty, esimerkiksi tuo rankaisuun liittyvä (6) oli ennen jotenkin outo. Ihmettelen tuota painoon liittyvää kohtaa (19) ja olen kuullut siitä kommenttia myös muilta. Yleensä paino on noussut masennuksessa, mihin lääkkeillä on tietysti oma vaikutuksensa. Omalla kohdallani paino on pysynyt suunnilleen samoissa lukemissa. Syön huonommin ja epäterveellisemmin kuin normaalisti, mutta määrät ovat pienempiä ruokahalun puutteen takia.

Sain testistä hieman yli 30, mikä tarkoittaa vaikeaa masennusta. En osannut epäillä ihan niin korkeita lukemia. Nyt kun näen kaikki oireet samassa listassa, niin tajuan mihin olen ajautunut. Ei tämä mikään yllätys ole, kun asiaa ajattelen, olen vain työntänyt kaiken taka-alalle ja yrittänyt saada työni kunnialla loppuun.

Sanat loppuvat, kohta pitäisi lähteä sinne töihin... Palataan.

Huomenta täältäkin!

Mä huomaan masennukseni liukuneen tilaan, jossa elämä ei ole varsinaisesti kokoaikaista kärsimystä, vaan tyhjyyden ja "epätunteen" täyttämää. En löydä merkityksiä, en ymmärrä mitä täällä pitäisi tehdä. Toki, toimin koko ajan, teen työni, teen ruokaa, imuroin, pesen hampaat ja käyn suihkussa. Mutta kaikki tuntuu niin kokonaisvaltaisen turhalta. Monta kertaa viikossa mieleeni popsahtaa että mitä väliä on edes koko hengissäpysymisellä. Että ei tämä tästä tule muuksi muuttumaan. Että kyllä minä voin näin jatkaa, mutta miksi niin tekisin? Mielummin kuolen. Ja joka kerta perustelen itselleni hengissäpysymisen kahdella asialla: 1) nämä eivät ole objektiivisia totuuksia, vaan masennuksen oire nimeltä ajatusharha. Maailma ei ole oikeasti näin tyhjä kuin nyt koen. Hoen itselleni että olen parantunut masennuksesta ennenkin ja niin voi käydä uudelleen. ja 2) Jos saattaa maailmaan lapsia, on heille velkaa. Vanhemmuus tarkoittaa sitä että omat tarpeet ovat toissijaisia lasten tarpeiden rinnalla.

Joten minä heräsin tänäkin aamuna, pukeuduin, tulin tänne töihin, teen parhaani täällä. Kotimatkalla menen kauppaan ja kotona teen ruokaa. Vaikkei sillä väliä olekaan.

Palasin taas. Onni on ruokatunti. Tsemppiä sinulle joka teet töissä parhaasi.

Olen aamupäivän miettinyt noita Beckin pisteitä. Ne pyörivät mielessä, tuo yksi luku. Käteni ovat sillä aikaa tehneet töitä ja silmäni katselleet tietokoneen ruutua. Onni on keltaiset muistilaput. Niiden avulla luovin eteenpäin, kohti ensi viikon perjantaina alkavaa lomaa. Niitä lappuja saa kuulemma nykyään myös tietokoneen näytölle, virtuaalisesti. Eläköön tekniikka ja työkalut, jotka helpottavat nykyajan työntekoa. Kaikki tuntuu vain niin herttaisen yhdentekevältä.

Mietin miten paljon masennuksen miettiminen vaikuttaa masennukseen. Tiedän että vikaa on aivoissa ja niiden välittäjäaineissa. Väsymys ja unenpuute, erityisesti aamuyön unettomuus, ovat myrkkyä mielialalle. Mutta silti, saisinko oloni paremmaksi jos saisin keskitettyä ajatukseni muualle, pois ahdistuksesta ja kiireestä.

Ajauduin marraskuun alussa hypomaanisessa vaiheessa narsistin uhrin terapeutiksi ja sitä kautta hyväksi käytetyksi. Omaa tyhmyyttäni se, että kuuntelin ja kuuntelin, tuin ja ymmärsin tätä miestä, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan.
Olin kuin transsissa, suuri ymmärtäjä ja tukija, kunnes aloin palautumaan hypomaniasta ja tajuamaan, että oma oloni huononee sitä mukaa kun kuuntelen miehen rankkoja ja aika tuoreita kokemuksia.

Annoin hänelle kaikkeni. Ja nyt olen tyhjä. Sovimme pari päivää sitten pitävämme taukoa tapaamisissa, ehdotus tuli häneltä, mutta samaa olin miettinyt itsekin, koska aloin olla niin loppu kaikesta kuuntelemisesta ja ymmärtämisestä, joka ei ollut vastavuoroista.

Nyt on sitten masennus / ahdistus ottanut vallan ja punkkupullo auennut joka päivä maanantaista (nyt siis keskiviikko) alkaen... Enkä ole edes ennen turruttanut pahaa oloani alkoholilla. Nyt sen teen :(

Lääkitys mulla "vain" Sepram 20mg/vrk. Lisäsin itse puolikkaan tuohon maanantaiaamusta alkaen.

Nyt voin niin huonosti, kun hypomania on ohi ja masennus ottanut vallan, mut imetty kuiviin, olo on kuin halvalla makkaralla.

Mies itse ei halua päästää mua kuitenkaan "otteestaan", eikä ihme, 1.5 kk olen kuunnellut häntä ja hänen traumojaan. Ja nyt... en jaksa enää...

Haluan tehdä itselleni jotain pahaa, "kipu korvaa ystävän".

Omat voimavarat pitää huomioida, onnettomuudessa molemmat kätensä menettänyt ei voi lastoittaa toisen jalkaa. Mutta mitäs sitä auttavalle luonteelleen.

Milla, katsoin vihkoani kesältä, 47 pistettä oli pahimmillaan. Ja jotain 35 "Hamiltonin asteikolla". Työkyky on suhteellista - tein timpurin hommia aika huonossa kunnossa, mutta palasin oikeisiin töihini vasta kun BDI meni alle 10, ja työmuisti (johon viittaat) alkoi pelata. Meni monta viikkoa kun vain katselin tekemiäni asioita ja pöydälle jääneitä. Sain sähköpostia ihmisiltä, joita en tunnistanut, vaikka on ollut paljonkin yhteistä. Tuntuu kuin 6 kk masennus vei muistista paljon. Ei silti, ikivanha äitini muistaa elämäni yksityiskohdat paljon minua paremmin. Mitäköhän BP2 aivoille oikein tekee?

Vihaan aamuahdistusta. Heräät klo 5 ja päässäsi takoo vuoroin "miksi elää", "miten ikinä selviän", "en kestä enää tätä unettomuutta, unilääkkeitä ja ahdistusta". Olen joskus tehnyt töitä tälläisessä tilassa, mutta lyhyeenhän se loppui. Ei ensimmäisellä kerralla, koska keksin silloin alkoholin ja urheilun, jolla pötkin eteenpäin välttäen romahduksen, joka tuli kuitenkin vuosi myöhemmin. Siis älkää sanoko että olette tälläisessä tilassa ja töissä?

Ahdistus on aika vekkuli ystävä. Sen oppii tuntemaan ja seuraan tottuu, mutta kun se on poissa jonkun aikaa ystävyys on solmittava aina uudelleen. Vihaan ahdistusta, joka saa pakkoajatukset pyörimään. Sen taltuttaa onneksi rauhoittavat, joita "pitää rohkeasti vaan popsia sen ajan kun tarvii"- sanoi lekurini.

Bipo42v, Oletko varma että erotat ikäkriisit ja bipon. Olen huomannut että iskee ne ikäkriisit bipoonkin, eikä se ole välttämättä 'sairasta', ihmisiä mekin ollaan.

Glögi-joulupiparitauolta.

Niin, se riippuu varmasti työstä. Fyysisempää työtä pystyisi tekemään korkeammilla pisteillä, luulen. Jos taas tekee työtä pelkästään päällään, masennus haittaa paljon varhaisemmassa vaiheessa. Minun "ennätys" Beckin testissä on jossain 60:n korvilla, mutta silloin olin jo sairaalakunnossa. Sinun 47 on joka tapauksessa paljon. Eihän näillä minun nykypisteilläkään pitäisi enää olla töissä. Tällä kokemuksella pitäisi osata lopettaa ajoissa, mutta olen varmaan ohittanut sen pisteen, jonka jälkeen lopettaa itsestä välittämisen.

Jatta, haluaisin sanoa kivusta ja pahanteosta sen, että olen itsekin sortunut siihen. Ahdistus on ollut joskus niin ylitsepääsemätöntä, että korvasin henkisen tuskani fyysisellä kivulla. Viiltelin rannettani ja se helpotti oloani hetkellisesti. Seuraavana päivänä ahdistus oli kahta pahempaa, kun näin punaiset rannut kädessäni. Alkoholin olen myös havainnut huonoksi ahdistuslääkkeeksi. Se tuntui ensin auttavan, mutta lopulta vain pahensi oloani. Alkoholista sain myös pelottavia vainoharhoja ja kuvittelin kaikkien haluvana minulle pahaa.

Huomista odotellessa. Tuntuu hälyttävältä kun en meinaa keksiä työstäni enää mitään positiivista. Herään myös ennenaikaisesti, yritän nukahtaa uudelleen, mutta päässä pyörii vain kaikenlaista painokelvotonta.

30 pistettä...huh. Eri testejä tehdessäni (itsearviointeja tietenkään ei suositella) huomasin että ne ovat oikeasti erilaisia, mitaten eri asioita. Sain samana päivänä vaihtelevia tuloksia, testistä riippuen. Esim. BDI:kysymykset #3, #5, #6, #7, #8 (syyllisyys, itseinho, epäonnistuminen ihmisenä); näistä en saanut edes sairaalassa isoja pisteitä, mutta kun #9 (itsetuhoisuus) menee tappiin, on sairaala ihmiselle oikea paikka. Hoitava taho katsoo/kysyy #9 aina ensimmäisenä - niin minäkin, kun kaveri/ystävä avautuu.

Nyt mulla on ollut 3-4 viikkoa "SAD-oireita"; vrk-rytmi valuu eteenpäin, jatkuva väsymys => käsi käy D-vitamiini-, suklaa- ja keksikipolla, kahvia valuu alas kannukaupalla, ärtyisyyttä. Mutta tätä on liikkeellä, eli normioireita ihmislajille näillä leveyspiireillä, muttei hypokondriselle tietenkään.

Jatta: Joudun säännöllisesti olemaan erään lajitoverin seurassa hänen apunaan arjessa - päiviä kerrallaan. Hän on vahvasti depressiivinen ja negatiivinen. Hän imee energian auttajastaan. Rajoitan tästä syystä vierailujani siellä. Toivottavasti saat voimia ja tilanteen haltuun ottamalla etäisyyttä. Samoin välttelen ihmisiä, jotka ylipäänsä eivät ole hyväksi mielenterveydelleni.

Työstä positiivisuutta: siitä saa palkkaa, rytmiä elämään, osan
identiteettiä - kääntäen, mitä jos palkkatyötä ei olisi? (muistelen pitkähköä työttömyysjaksoani)... Moni saa tehdä merkityksellistä työtä, vaikka nyt sosiaali- ja terveyspuolella. Itse teen työtä, joka johtaa siihen että harvemmalla olisi töitä Perfektionistilla ei koskaan loppupeleissä ole 'merkityksellistä työtä' (siis täydellisen merkityksellistä työtä).

Nyt rupean sorvin ääreen. BDI-pisteet laskuun joka suunnalla!

Puhut viisaita. Työ myös palkitsee monella tapaa: onnistumisen tunne, mukavat työkaverit ja palkka joka mahdollistaa monia asioita. Nyt en vaan huomaa noista mitään. Yritän vain selviytyä. Olen ollut tosi herkillä. Töissä yritän olla itkemättä. Kotona annan tulla senkin edestä.

Tein uuden BDI:n koska mieliala vaihtelee paljonkin päivän aikana ja päivästä toiseen. Sain täsmälleen samat pisteet, vaikka vastasin vähän eri tavalla kuin eilen. Olen kuullut että aamulla pisteet olisivat korkeimmillaan, joten tein testin nyt illalla. Mainitsit kohdan 9, itsetuhoisuus, mikä on varmasti hälyttävimpiä merkkejä. Minulla menee siinä pisteiden 2 ja 3 väliin. Olen vahingoittanut itseäni mutten itsemurhatarkoituksessa.

Minäkään en tosissani toivo hypomaniaa edes tähän hätään. Sillä on ikävät seurauksensa eikä tulella pidä leikkiä. Joku energiapaukku olisi silti saatava. Opamox auttoi minut töihin asti, mutta eipä siitä muuta hyötyä ollut. Taisin olla vain tavallista tokkuraisempi. Oletteko keksineet keinoa aamuyön unettomuuteen? Minulla on lääke nukahtamiseen mutta se ei vaikuta enää aamuyöllä. Melatoniinista saan painajaisia. Joskus, herätessäni kolmen aikaan, otan rauhoittavan että saan jotenkuten nukuttua aamuun asti. Levollinen mieli ja kiireetön elämä olisivat parasta lääkettä, mutta mistä apteekista niitä saisi?

Harmi,

Minä käytin ketiapiinia uneen, ja olen edelleen 100 mg illassa -tasolla.
Pienillä annoksilla hyvä off-label unilääke ja rauhoittava, bipoläärille.
Yritän päästä pikkuhiljaa irti pelkkään litiumiin. Onko sulla ketiapiinia?

Opamox 15 aamuyöstä - tuttua. Tärkeintä on nukkua. Aika tokkura tulee jos otat temestaa ja opamoxia perään, mutta nukkua pitää, eikä tuo ole paha. Kolme opamoxia päivässä voi ottaa viikkojakin, että saa ahdistuksen kuriin ennen kuin karkaa.

Melatoniini 15 mg toimi minulla vähän aikaa. Nyt agomelatoniini (Valdoxan) käytössä masennuslääkkeenä.

Liikunta, auttaa hyvin, alkuillasta, minulla. Seura ja mukava puuhailu.

Itkeä saa, itkin pari kuukautta. Roska lattialla sai nyyhkimään.