Pappi ja tietokirjailija Jaakko Heinimäen mukaan Suomen poliittisen johdon suhtautuminen Nelson Mandelan vankeuteen ja Etelä-Afrikan rotusortohallintoon tuntui 1980-luvulla kyyniseltä ja lyhytnäköiseltä.
Helsingin yliopiston teologisen aate- ja oppihistorian dosentin Tarja-Liisa Luukkanen kirjoitti Puheenvuoron blogissaan, että suhtautuminen muuttui äkkiä, kun Mandela vapautui 27 vuotta kestäneestä vankeudestaan helmikuussa 1990.
Heinimäki on samaa mieltä.
– Selkääntaputtelijoiksi ilmestyi nopeasti joukko ihmisiä, jotka Mandelan vankilassa ollessa olivat olleet reaalipoliitikkoja, Heinimäki sanoo.
Heinimäen mielestä vaikutti siltä, että Suomen poliittinen johto ei halunnut sotkea bisnekseen sellaisia asioita kuin ihmisoikeudet tai demokratia.
Heinimäki muistaa, kuinka opiskelijaliike ja myös luterilainen kirkko yrittivät 1980-luvulla vaikuttaa Suomen suhtautumiseen Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikkaan.
– Meitä oli paljon väkeä esimerkiksi opiskelijoissa, jotka ajattelivat, että näin ei voi tapahtua ja jotain täytyy tehdä, Heinimäki sanoo Uudelle Suomelle.
Heinimäki ja Luukkanen olivat molemmat mukana Ylioppilaiden kristillisessä yhdistyksessä.
Opiskelijaliike vaati muun muassa kauppasaartoa Etelä-Afrikkaan, mutta Heinimäen mukaan Suomen poliittinen johto asetti talouden ihmisoikeuksien edelle.
Myös silloiset arkkipiispat Mikko Juva ja hänen seuraajansa John Vikström vetosivat Heinimäen mukaan hyvin voimakkaasti apartheidin lopettamiseksi.
– Verrattuna siihen, miten kankea ja hidas Suomen poliittinen järjestelmä oli, luterilainen kirkko oli asiassa hyvin aktiivinen, Heinimäki sanoo.
Heinimäki muistaa, että 1980-luvun puolivälissä Suomessa järjestettiin eteläisen Afrikan tilanteeseen liittyvä keskustelutilaisuus, jossa puhuivat sekä silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk.) että Vikström.
Puheenvuoroissa oli Heinimäen mukaan hyvin erilaiset käsitykset siitä, millaista politiikkaa Suomen pitäisi noudattaa suhteessa Etelä-Afrikkaan.
Heinimäen mukaan tilaisuuden jälkeen Väyrynen ja Vikström keskstelivat kahden kesken, mutta keskustelun sisältöä Heinimäki ei tiedä. Uusi Suomi ei tavoittanut Väyrystä kommentoimaan asiaa.
Heinimäen mukaan kansalaisliikkeellä ei ollut kuitenkaan kovin paljon keinoja vaikuttaa Suomen ulkopolitiikkaan. Se saattoi lähinnä yrittää ilmaista mielipiteensä mahdollisimman näkyvästi. Heinimäen mukaan apartheidia vastustaneen kansalaisliikkeiden kannat eivät juuri kiinnostaneet silloista mediaakaan.
– Jos tänä päivänä olisi niin laaja opiskelijoiden mielenilmaus, ei se jäisi niin pimentoon kuin silloin 1980-luvulla, Heinimäki uskoo.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/64850-moitteet-suomelle-selkaantaputtelijoita-ilmestyi-nopeasti
Helsingin yliopiston teologisen aate- ja oppihistorian dosentin Tarja-Liisa Luukkanen kirjoitti Puheenvuoron blogissaan, että suhtautuminen muuttui äkkiä, kun Mandela vapautui 27 vuotta kestäneestä vankeudestaan helmikuussa 1990.
Heinimäki on samaa mieltä.
– Selkääntaputtelijoiksi ilmestyi nopeasti joukko ihmisiä, jotka Mandelan vankilassa ollessa olivat olleet reaalipoliitikkoja, Heinimäki sanoo.
Heinimäen mielestä vaikutti siltä, että Suomen poliittinen johto ei halunnut sotkea bisnekseen sellaisia asioita kuin ihmisoikeudet tai demokratia.
Heinimäki muistaa, kuinka opiskelijaliike ja myös luterilainen kirkko yrittivät 1980-luvulla vaikuttaa Suomen suhtautumiseen Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikkaan.
– Meitä oli paljon väkeä esimerkiksi opiskelijoissa, jotka ajattelivat, että näin ei voi tapahtua ja jotain täytyy tehdä, Heinimäki sanoo Uudelle Suomelle.
Heinimäki ja Luukkanen olivat molemmat mukana Ylioppilaiden kristillisessä yhdistyksessä.
Opiskelijaliike vaati muun muassa kauppasaartoa Etelä-Afrikkaan, mutta Heinimäen mukaan Suomen poliittinen johto asetti talouden ihmisoikeuksien edelle.
Myös silloiset arkkipiispat Mikko Juva ja hänen seuraajansa John Vikström vetosivat Heinimäen mukaan hyvin voimakkaasti apartheidin lopettamiseksi.
– Verrattuna siihen, miten kankea ja hidas Suomen poliittinen järjestelmä oli, luterilainen kirkko oli asiassa hyvin aktiivinen, Heinimäki sanoo.
Heinimäki muistaa, että 1980-luvun puolivälissä Suomessa järjestettiin eteläisen Afrikan tilanteeseen liittyvä keskustelutilaisuus, jossa puhuivat sekä silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk.) että Vikström.
Puheenvuoroissa oli Heinimäen mukaan hyvin erilaiset käsitykset siitä, millaista politiikkaa Suomen pitäisi noudattaa suhteessa Etelä-Afrikkaan.
Heinimäen mukaan tilaisuuden jälkeen Väyrynen ja Vikström keskstelivat kahden kesken, mutta keskustelun sisältöä Heinimäki ei tiedä. Uusi Suomi ei tavoittanut Väyrystä kommentoimaan asiaa.
Heinimäen mukaan kansalaisliikkeellä ei ollut kuitenkaan kovin paljon keinoja vaikuttaa Suomen ulkopolitiikkaan. Se saattoi lähinnä yrittää ilmaista mielipiteensä mahdollisimman näkyvästi. Heinimäen mukaan apartheidia vastustaneen kansalaisliikkeiden kannat eivät juuri kiinnostaneet silloista mediaakaan.
– Jos tänä päivänä olisi niin laaja opiskelijoiden mielenilmaus, ei se jäisi niin pimentoon kuin silloin 1980-luvulla, Heinimäki uskoo.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/64850-moitteet-suomelle-selkaantaputtelijoita-ilmestyi-nopeasti
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.