En rakasta lastani

Voithan antaa lapsen adoptioon.
Lapsesi on vielä vauva ja on monia, jotka sellaista toivovat itselleen, vaikkeivät saa.

Tärkeintä on itsekkyys sen hyvässä ja oikeassa merkityksessä. Ajattele, että sinulla on vielä 17vuotta vastuuta jäljellä. Sen pitäisi tuntua ihanalta haasteelta. Jos se ei tunnu hyvältä, niin anna lapsesi adoptoitavaksi.

Mielestäni kaikilla on oikeus sanoa, miltä oikeasti tuntuu. Ja itsekkyys on tärkeää. Kaikilla on oikeus elää omaa onnellisuuttaan tavoitellen.
Se on hullu tai valehtelija, joka sanoo, ettei oma etu mene muiden edun edelle. Tottakai vauvasi etu on myös sinun etusi jos rakastat häntä (Siis vauvasi onnellisuus on oman onnellisuutesi edellytys).
Mutta jos et rakasta vauvaasi, ja harmittelet vain sitä, kun vauva estää omaa onnellisuuttasi, niin toteuta itseäsi ja anna vauva muille.
Virheestä oppineena et tee enää ikinä vauvaa, etkä ota lemmikkiäkään, jotta ne eivät estä omaa menevää elämääsi.

Tahdoin kirjoittaa mielipiteeni, vaikka
en ihan oikeasti voi uskoa, että joku ei pikkuvauvaansa rakastaisi. Tämähän saattaa olla taas provo, joka yrittää päästä toplistalle.

Mulla kävi niin, että en rakastanut lapsenlapsiani. Häpeillen kuuntelin onnitteluja ja kuinka lapsenlapsia rakastaa, jos mahdollista vielä enemmän. Kävi kuitenkin niin, että kun tulivat "järkevään" ikään (4v) ja pystyin tekemään sellaisia asioita joista itsekin pidin, huomasin rakkauteni heräävän. Itse ajattelin, että lattialla istuminen ja jonkin palikoitten työntäminen laatikkoon ei ollut mun juttu. Voi olla, että tunteesi muuttuu.

Miten se ilmenee, ettet rakasta lastasi? Miten kohtelet häntä? MIten suhtaudut lapseesi? Miten näytät lapselle tunteesi tai "tuntemattomuutesi"?
Mitä teet tai jätät tekemättä lapsesi kanssa?

Oletko vielä kotona lapsen kanssa, vai töissä jo?
Onki isä lapsen kanssa paljon?

Äidinrakkaus on myytti. Eräs nainen sanoi, että väittämä että äidinrakkaus (lapseen) on suurinta ja puhtaita rakkautta, se on puppua. Äiti on ihminen ja hänen rakkautensa on ehdollista. Lapsen rakkaus on vanhempiinsa on sitä aidointa ja puhtainta rakkautta. Se on täysin ehdotonta.

Lapsi hyväksyy sinut ihan juuri sellaisena kuin olet, ehdoitta.
Lapsi toki hakee sinun hyväksyntääsi ja pyrkii toimimaan niin, että saa sinut tyytyväiseksi ja iloiseksi. Jo ihan pienkin lapsi. Toivottavasti kuitenkin osaat iloita lapsestasi? Hymyilet hänelle, näet hänet kauniina?

Kun esikoiseni syntyi, odotin jotain suurta kaikkinielevää tunnetta, jollainen kuulemma koetaan heti synnytyssalissa kun näkee lapsen ensimmäisen kerran. Odotin sitä tunnetta ja olin pettynyt kun ei mitään kuulunutkaan.

Rakkaus ja kiintymys kasvoi pikkuhiljaa ajan kanssa. Näin on käynyt kaikkien kolmen lapseni kohdalla.
Mikään suurisiipinen emohahmo en silti ole, vieläkään. Olen aika itsekäs ja varsin vaativa.

Ajattelen, että rakkaus (myös omaa lasta kohtaan) on arkipäivän asioita. Ruoka, vaatteet, puhtaus, turvallisuus, säännöt, rajat, syli, keskustelu lapsen kanssa lapsen ikätasolla, yhteinen aika ja yhteiset hetket esim. lukeminen tai leikkiminen tai leipominen. Kiinnostus lapsen asioista, esim. koulun ja pk:n vanhempainillat, lasta kiinnostavan harrastuksen salliminen yms.

Rakkaus lapsen isään/äitiin on myös rakkautta lapseen, sillä vanhempien parisuhde on lapsen todellinen koti.
Rakkautta lapseen on myös oma aika, sillä tavalla kuin jokainen sen itselleen tarvitsee, vaikkapa pari x vkossa oma harrastus tai mitä se sitten onkin.

Ehkäpä onkin niin, että rakastat kyllä lastasi, mutta olet odottanut jotain suurempaa tunnetta, jotain kaikkinielevää muutosta itsessäsi. Ja kun sitä ei ole tullut, olet ajatellut että puuttuu rakkaus lasta kohtaan? Kun oletkin yhä vaan oma itsesi, sinä, etkä ole muuttunut joksikin toiseksi. Kun tunne lasta kohtaan pysyy käsitteellisten ja järjellisten tasolla, konkreettisena. Kun et äiti-lapsipiirissä voi hekumoida vauvan suloisesta tuoksusta yms hempeästä, kun näet vauvan / lapsen lähinnä työkenttänä, tekemisenä, rajoitteenakin? Ja luulet, ettei sitten ole rakkautta? Kun olet jo heti varhain tajunnut, että napanuora on poikki ja olette kaksi erillistä itsenäistä olentoa?


Lapsen itkiessä et voi sanoa: voi kumpa tuo kipu olisi minussa.
Ei, ajattelet "vain", että ikävää että lasta sattuu / itkettää ja yrität lohduttaa parhaasi mukaan ja helpottaa lapsen oloa. Toivot, että kurja olotila menee ohi jne. Mutta et ole valmis ottamaan itsellesi sitä - näin olen nimittäin monen äidin kuullut sanovan kipeästä lapsestaan puhuessaan.

En ymmärä,miten on mahdollista ettet rakasta oma lastasi.Minusta se on aika outoa...
Olet varmaan todella itsekeskeinen ihminen,NARSISTI ja rakastat vain itseäsi!
Lapsi-parka.käy sääliksi häntä!

että kirjailija Anna-Leena Härkösellä oli samansuuntaisia tuntemuksia oman lapsensa kohdalla. Luin hänestä lehtihaastattelun. Hän muistaakseni kirjoitti aiheesta myös kirjan, mutta en valitettavasti muista sen nimeä. Kirjan ilmestymisestä ei ole kovin montaa vuotta. Ehkä sinun kannattaisi lukea se. Muistaisiko joku kirjan nimen?

Jospa puhuisit neuvolassa tunteistasi, ettei liittyisi masennukseen, sitä voi olla jopa puolitoista vuotta synnytyksen jälkeenkin, jos se jotenkin himmentää iloasi lapsesta, puhu rohkeasti neuvolassa, saat sieltä varmasti apua ja tukea, ei ajatuksesi ole vieraita ja outoja, mutta niistä kannattaa puhua, ehkä apu löytyy

mieheni on sanonut minulle, että rakastaa minua enemmän kuin lastamme. se tuntui tosi pahalta, sillä itse rakastan lastamme enemmän kuin mitään koskaan ennen. tuli siinä mieleen kaikenlaista, että jos vaikka talo syttyy palamaan ja miehen pitää pelastaa meistä jompi kumpi, niin olisi hirveää, jos se olisin minä!

vanhemman rakkaus lapseen on aika tuore juttu. ennen lapsia kohdeltiin (meidänkin kulttuurissamme jopa) hyvinkin julmasti. nykyään oletetaan, että rakkaus lapseen on jotain pyhää ja kaikenkattavaa. aina näin ei ole. mutta kai sitä silti jonkun verran omaa lastaan rakastaa jokainen? ei ne tunteet aina ole niin palavia, ihan arkitoimissakin rakkaus näkyy - se on välittämistä.

mutta se minun mieheni. olen kyllä huomannut, että lapsemme ei saa häneltä tarpeeksi huomiota ja hellyyttä. ei hän ankarakaan ole tai tee mitään pahaa lapselle, kunhan vaan jättää lapsen vähemmälle huomiolle. minä sitten tietysti annan lapsellemme enemmän ja lapsi sen ymmärtää ja pitää minusta enemmän. lapsemme on jo 4-vuotias.

lapseni isä kyllä rakastaa lastaan, mutta ei läheskään niin paljon kuin minä haluaisin. joskus katselen kateellisena ja tippa silmäkulmassa, kun leikkipuistossa joku isä leikkii hellästi pienen lapsensa kanssa ja rakkaus ihan LOISTAA isän silmistä.

haluaisin lisää lapsia, mutta en halua olla vanhemmanrakkaudesta yksin vastuussa, joten meille ei enää vauvoja tule...

lauralle sellainen kommentti, että jos lastasi rakastaa hänen isänsä, niin voi olla, että se on tarpeeksi. mutta voi myös olla, ettei se sittenkään riitä. sen huomaat vasta kun lapsi on isompi ja oireilee.

mieti tätä: jos lapsellanne todetaan kuollettava sairaus, olisitko surullinen, tuntuisiko, että sydämestäsi revitään pala pois lapsen poismenon myötä? jos tunnet ajatusleikin myötä jotain tuon suuntaista, rakastat lastasi.

yleensä äidit rakastavat lapsiaan, ainakin jonkin veran. yleisin syy tunteettomuuteen on tuikitavallinen masennus. käypä siis kiiruusti neuvolassa/lääkärissä.

Lapsesi on syntynyt ihanneperheeseen monen mielestä, kun olette noin pitkään seurustelleet. Mikä siis vikana? Tunsitko, että sinä sait rakkautta osaksesi lapsena?

Itse häpesin aikoinaan raskaana ollessani ja tunsin ensimmäisen lapseni taakaksi. Psykologi avasi silmäni, ja tajusin, että minun lapsuudessani oli vikaa. Olin AU-lapsi ja äitini hylkäsi minut. Siitä vaikeuteni ovat johtuneet.

Vaikka tuntisit itsesi energiseksi ja kiinnostuneeksi monista asioista, kyse saattaa olla kuitenkin masennuksesta. Päälääkäriin vaan, jos haluat pitää kuvion jotenkin koossa! Luulisi, että neuvola on se lähin reitti. Toivottavasti saat apua.

odotat liikoja itseltäsi (ne myytit...) - jotain kaikennielevää rakkauden tunnetta tms.? Ehkä kuitenkin rakastat lastasi, omalla tavallasi, mutta et vain huomaa sitä ylisuurten odotustesi takaa?

Minäkin odotin sitä suurta onnen- ja rakkaudentunnetta, joka kuulemma pitäisi leimahtaa heti äidin sydämeen, kun lapsi synnytyssalissa nostetaan syliin. Ja ketut, minä ajattelin tyrmistyneenä, että "hitto, kun on ruma rääpäle!". Ja kotiin päästyämme toivoin välillä, etten olisi koko puuhaan ryhtynytkään, sen verran iso elämänmuutos se kaikista ennakkovalmentautumisista huolimatta oli. Ja tunsin ajatuksistani hirveää syyllisyyttä.

Aika pitkäänhän siinä meni, että lapsesta osasi ruveta todella nauttimaan... Tosin en vieläkään tunne mitään jokapäiväistä SUURTA MAHTAVAA KAIKENKATTAVAA rakkaudentunnetta (lapsi 10 v.), mutta sen olen tajunnut, että rakastan kuitenkin lastani omalla tavallani. Se näkyy mm. siten, että jos hän on esim. myöhässä sovitusta kotiintuloajasta, olen heti huolissani ja pelko möyrii rinnassani. Tai jos hän on kipeä, tunnen pakonomaista halua lohduttaa ja helliä häntä. Ja haluan hänen parastaan asiassa kuin asiassa.

Ei sinussakaan välttämättä ole mitään vikaa, ehkä vain "äidintunteesi" ei ole vielä herännyt (tai sitten hormonitoiminta tms. on pielessä - vaikuttaa muuten uskomattoman paljon myös tunteisiin ja mielialaan - kokemusta siitäkin on). Yritä keskustella asiasta miehesi kanssa, tai jonkun muun joka osaa kuunnella tuomitsematta (ammatti-ihminen?) ja ennenkaikkea, JAKSAA.

Rakastuin vauvoihini ( 4 lasta )ensisilmäyksellä, niin kuin naarasleijona ja sitä on riittänyt.

Ei ihmeitä neuvoja mutta ihailtavaa että otit asian esiin. En ole lukenut noita muita vastauksia mutta varmaan niissä hyviä neuvoja on. Tosi upeaa että sanot asian ääneen. NÄIN niitä ongelmia ratkaistaan, puhumalla! Kaikkea hyvää Sinulle ja perheellesi.
t. Äiti joka haluaisi lisää lapsia...