Monesti ihmettelen uskonnolisten ihmisten ajatuksia jumalasta. Monen uskovaisen ihmisen mielestä, elämä ilman jumalaa olisi jostain syystä tarkoituksetonta tai turhaa, ja tämä on minusta erittäin kummallista.
Vaikka en uskonnoista pidä, ja jätän ihmisten omat uskomukset omaan arvoonsa, ymmärrän uskonnon tuoman sisällön elämään. Siksi ihmettelenkin, miksei uskovaisten mielestä ateisteilla ole sisältöä elämässä?
Onhan toki kaunis ajatus, että maanpäällisen elämän teot ja tapahtumat punnittaisiin elämän lopuksi ja niistä palkittaisiin tai rangaistaisiin. Kuulostaa minusta erittäin hyvältä elämäntarkoitukselta, ja samalla vastattaisiin kysymykseen: "mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?".
Mutta miksi se että, elämällä ei ole tarkoitusta, tarkottaisi että elämä olisi tarkoitusetonta?
Minulle uskonto ja jumala edustavat kahta asiaa:
1. mitä tapahtuu kun ihminen kuolee,
2. Miksi asiat toimivat, niinkuin toimivat.
Ja tarkemmin uskonto ja jumala vastaavat edellisiin kysymyksiin.
Vuoden 2014 partaalla, ei uskonnolla ole paljon roolia vastaamaan arkisiin kysymyksiin, joihin ei ollut satoja vuosia sitten vastauksia. Uskonto ja kirkko ovat menettäneet monopolinsa luonnon selittämisessä, ja kuolema (ja moraali) onkin heidän yksinoikeutansa tällä hetkellä.
Olen siis ateisti, joka ymmärtää luontoa, enkä tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Miksi en siis kuoleman pelossa käänny Jumalan puoleen, joka pelastaisi minut ikuiselta tyhjyydeltä? Enkä nyt tarkoita mitään tiettyä jumalaa, vaan mitä tahansa energiaolentoa, jonka onneliseen kosmisen yhtenäisyyden syleilyyn päätyisin kuollessani.
No yksinkertaisesti siksi, koska mielestäni kuolemanjälkeinen elämä ryöstäisi minulta "tämän" elämän merkityksen. Jos viettäisin vaikka sata vuotta maanpäällä ansaitsemassa ikuista taivaspaikkaa, olisi matemaattisestikin nämä maanpäälliset vuodet täysin merkityksettömiä!
Esimerkki: Opiskelen yliopistossa. Minun piti lukea pääsykokeisiin, että pääsin kouluun. Nyt kun olen koulussa, ei ole pääsykoe lukemisellani ole käytännössä ollut mitään merkitystä. En todellakaan muista aikaa jolloin minun fyysisiä ja henkisiä rajojani koeteltiin, mitenkään hyvänä tai merkityksellisenä kokemuksena. Ainut asia, joka minulle nyt merkkaa, on tämä koulu ja opiskeleminen. Toisin sanoen "maanpäällinen" koeaikani on täysin irrevelantti nykyisen elämäni kannalta.
Jos jatkan tätä metoforaa, niin taivaspaikan saadessani, menettää "aikaisempi" elämäni kaiken merkityksen, tai ainakin suurimman osan. Ainoa mikä merkkaa on se kyseisen hetken tilanne missä olet.
Siispä jos elämäni on kuvainnollisesti pääsykokeisiin lukemista, en todellakaan halua muistella sitä urakkaa kouluun päästessäni eli taivaaseen päästyäni.
Minulle tämä jumalaton ja kuolemaan päättyvä elämä sisältää kaiken tarvitsemani merkityksen. "Usko" siitä, että en jatka olemassaoloa kuolemani jälkeen, tekee tästä elämästä, tästä päivästä, tästä hetkestä, niin merkittävän kuin voi vain olla.
Toivottavasti ajatuksistani sai selvää :)
Miten sinä (toveri ateisti) suhtaudut kuolemaan, ja sitä kautta elämääsI?
Vaikka en uskonnoista pidä, ja jätän ihmisten omat uskomukset omaan arvoonsa, ymmärrän uskonnon tuoman sisällön elämään. Siksi ihmettelenkin, miksei uskovaisten mielestä ateisteilla ole sisältöä elämässä?
Onhan toki kaunis ajatus, että maanpäällisen elämän teot ja tapahtumat punnittaisiin elämän lopuksi ja niistä palkittaisiin tai rangaistaisiin. Kuulostaa minusta erittäin hyvältä elämäntarkoitukselta, ja samalla vastattaisiin kysymykseen: "mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?".
Mutta miksi se että, elämällä ei ole tarkoitusta, tarkottaisi että elämä olisi tarkoitusetonta?
Minulle uskonto ja jumala edustavat kahta asiaa:
1. mitä tapahtuu kun ihminen kuolee,
2. Miksi asiat toimivat, niinkuin toimivat.
Ja tarkemmin uskonto ja jumala vastaavat edellisiin kysymyksiin.
Vuoden 2014 partaalla, ei uskonnolla ole paljon roolia vastaamaan arkisiin kysymyksiin, joihin ei ollut satoja vuosia sitten vastauksia. Uskonto ja kirkko ovat menettäneet monopolinsa luonnon selittämisessä, ja kuolema (ja moraali) onkin heidän yksinoikeutansa tällä hetkellä.
Olen siis ateisti, joka ymmärtää luontoa, enkä tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Miksi en siis kuoleman pelossa käänny Jumalan puoleen, joka pelastaisi minut ikuiselta tyhjyydeltä? Enkä nyt tarkoita mitään tiettyä jumalaa, vaan mitä tahansa energiaolentoa, jonka onneliseen kosmisen yhtenäisyyden syleilyyn päätyisin kuollessani.
No yksinkertaisesti siksi, koska mielestäni kuolemanjälkeinen elämä ryöstäisi minulta "tämän" elämän merkityksen. Jos viettäisin vaikka sata vuotta maanpäällä ansaitsemassa ikuista taivaspaikkaa, olisi matemaattisestikin nämä maanpäälliset vuodet täysin merkityksettömiä!
Esimerkki: Opiskelen yliopistossa. Minun piti lukea pääsykokeisiin, että pääsin kouluun. Nyt kun olen koulussa, ei ole pääsykoe lukemisellani ole käytännössä ollut mitään merkitystä. En todellakaan muista aikaa jolloin minun fyysisiä ja henkisiä rajojani koeteltiin, mitenkään hyvänä tai merkityksellisenä kokemuksena. Ainut asia, joka minulle nyt merkkaa, on tämä koulu ja opiskeleminen. Toisin sanoen "maanpäällinen" koeaikani on täysin irrevelantti nykyisen elämäni kannalta.
Jos jatkan tätä metoforaa, niin taivaspaikan saadessani, menettää "aikaisempi" elämäni kaiken merkityksen, tai ainakin suurimman osan. Ainoa mikä merkkaa on se kyseisen hetken tilanne missä olet.
Siispä jos elämäni on kuvainnollisesti pääsykokeisiin lukemista, en todellakaan halua muistella sitä urakkaa kouluun päästessäni eli taivaaseen päästyäni.
Minulle tämä jumalaton ja kuolemaan päättyvä elämä sisältää kaiken tarvitsemani merkityksen. "Usko" siitä, että en jatka olemassaoloa kuolemani jälkeen, tekee tästä elämästä, tästä päivästä, tästä hetkestä, niin merkittävän kuin voi vain olla.
Toivottavasti ajatuksistani sai selvää :)
Miten sinä (toveri ateisti) suhtaudut kuolemaan, ja sitä kautta elämääsI?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Suhtaudun kuolemaan täysin luonnollisena osana elämää. Jonain päivänä olen kuollut kuin kivi, ja niin olet sinäkin. Elämä on ihanaa ja kaunista, mutta ikuisen elämän käsite kuulostaa karmivalta. Mitä sitten kun on jo nähnyt kaiken ja tahtoisi jo haudan lepoon? Kuolema ei ole mikään mielentila, vaan yksinkertaisesti sen biologisen prosessin jota kutsun elämäkseni loppuminen. Ennen pelkäsin kuolemaa kuin ruttoa, mutta sitten sen vain oppi hyväksymään.
Ja muistakaa, me elävät olemme vähemmistö. Kuolleita on paljon enemmän.
:)
Ateismihan ei tunnetusti mikään ilosanoma olekkaan,eli jos ja kun ihmiset jotain semmosta kaipaa,niin uskonto antaa sangen toisenlaisen näkemyksen ja jälleennäkemisen riemun ym..
On parempi käyttää tämä meidän ainoa elämämme hyödyllisesti sen sijaan, että sen haaskaisi noudattamalla mielikuvitusolennon nimiin sepitettyjä käskyjä ja kieltoja. Mitään palkintoa tai tuomiota ei kukaan kuoleman jälkeen saa.
Tuo on kyllä paha yleistys. Monille kuolema ja elämän päättyminen on ilosanoma ja tietoisuus kuolemasta ja sen lopullisuudesta antaa elämälle enemmän merkitystä. Ajatus ikuisesta elämästä on suorastaan kammottava.
Kaikki asiat rajoittamattomissa määrin menettävät merkityksensä. Ikuinen elämä vesittää elämän. Rajallisuus antaa asioille niiden arvon.
>>>Miten sinä (toveri ateisti)>Miten sinä suhtaudut kuolemaan, ja sitä kautta elämääsi?
"Jos jatkan tätä metoforaa, niin taivaspaikan saadessani, menettää "aikaisempi" elämäni kaiken merkityksen, tai ainakin suurimman osan. Ainoa mikä merkkaa on se kyseisen hetken tilanne missä olet."
Pointti ajattelumallisssasi silti on, että ilman tätä "edellisen elämäsi" hyvää yrittämistä et olisi päässyt tähän nykyiseen uuteen. Sama asia löytyy esim kristinuskosta, koska siinä teot ratkaisevat, niiden mukaan sinut siirretään uudelle tasolle.
Minä taas elän ja nautin tästä ajalllisesta, jokaisesta päivästä ihan samalla tavalla kuin sinäkin, mutta minulla on myös tuo usko Jumalaan ja iankaikkisuuteen lisänä maallisen päälle.
Ja kun tulkee ikää, pää harmaantuu, voimat ehtyvät, fysiikka antaa ymmärää, että ei mennä niin kuin vielä kolikymppisenä hengellinen totdellisuus on todella kanava voima. Vaikka eläisin viimeiset vuoteni jossain laitoksessa niin silloinkin tiedän, että olemassaolollani maan päällä on vielä jokin tarkoitus ja myös kaikella ikävällä joka matakan varrella kohtaa.
Voi uskovainenkin opiskella ja panetua täysillä siihen mitä tekee.
Minulla on tavallaan kaksi elämänisentarkoitusta.
Vielä tein huomion että olet kirjoittanut aloituksesi yöllä. Kun katselee näitä palstoja, niin yleensä huomaa että masentuneet ja ateistit kirjoittelevat yöllä ja pohtivat syntyjä syvijä. Mikä teitä yöllä valottaa.
Ainakin itsellä elämäntarkoitus on ylöllä vedellä sikeitä, vaikka olenkin illanvirkku. En vaivaa päätäni filosofioilla ja olemassaoloni tarkkaillulla yän hiljaisina tunteina.
''Kun katselee näitä palstoja, niin yleensä huomaa että masentuneet ja ateistit kirjoittelevat yöllä ja pohtivat syntyjä syvijä.''
Mistä johtuu, että ihmettelet ateistien tekemisiä, mutta et näe kristittyjen täsmälleen samanlaisessa toiminnassa mitään erikoista?
"Miksi en siis kuoleman pelossa käänny Jumalan puoleen, joka pelastaisi minut ikuiselta tyhjyydeltä?"
Kääntyminen tuossa mielessä olisi todennäköisesti turhaa, koska Raamatun mukaan ikuinen elämä on vanhurskaille. Jotta voi saada ikuisen elämän lahjana, pitää olla vanhurskas ja se on enemmän kuin mitkään teot tai edes usko siihen, että Jumala on.
Jos siis jonain päivänä haluaisit päästä ikuiseen elämään, kannattaisi pyrkiä vanhurskauteen, koska ilman sitä ei ole ikuista elämää Raamatun mukaan.
"Jos jatkan tätä metoforaa, niin taivaspaikan saadessani, menettää "aikaisempi" elämäni kaiken merkityksen, tai ainakin suurimman osan. Ainoa mikä merkkaa on se kyseisen hetken tilanne missä olet."
Olen erimieltä. Tämä elämä muokkaa ihmistä ja on siten erittäin merkittävä lopputuloksen kannalta. Tämä hetki on menneiden hetkien summa, eikä siksi menneitä voi tehdä merkityksettömiksi, minun mielestäni.