Kertokaa kokemuksia nuorena lapsena saaneet äidit!

Täällä toinen kuumeilija, 18v tuore vaimo jolla vauvakuumetta ollut ilmassa viimeiset 3 vuotta :) kiirehän tässä ei olisi mutta kun koulut on kohta käyty niin mikäpä estää :) mies reilusti minua vanhempi ja vakitöissä, löytyy omakotitalo ja kaksi autoa plus koirat, joten kaikki muu onkin meillä jo paitsi se oma pieni :) katsoo nyt miten muutaman kk:den päästä käy :)

Eikö se mene sinne tyhmään lapsen päähän, että vakituista työpaikkaa ei ole kenelläkään nykyään. No tai siis on, mutta ei alle 55 vuotiailla. Ne ale 55 vuotiaiden tuuliset työpaikat on "toistaiseksi voimassa olevia" ja se tarkoittaa sitä, että ne on todellakin voimassa toistaiseksi huomiseen tai vuoden päähän.

Nuoriahan te olette tytöt! Älkää tehkö sitä virhettä millä moni nainen Suomessa on elämänsä pilannut. Nuo avioliitot voi aina purkaa ja sen jälkeen vielä saattaa rakkauden löytää, mutta lapset on ikuinen rasite. Kannattaa siis testata ja varmistaa parisuhteen toimivuus ensin olemalla vähintään 12 vuotta yhdessä ja sitten 32 vuotiaana alkaa lapsia suunnitella. Te lapset ette vielä tiedä elämästä ja siksi olette alttiita virheille.

Eli ei mitään lapsia vielä vaikka kuinka on liian nuorena ja tietämättömänä naimisiin menty. Ero tulee ennemmin kuin tiedöttekääb ja siinä on penikat vain haitolla. Muutenkin eläkööpä elämää ensin, oppikaa, nähkää ja kokekaa, se on sitten kivempi lapsillekin. Ja se parisuhde pitää testata!

Sain ekan lapseni 20v ikäisenä nuoruuden rakkaudelleni. Erosimme, koska miestä kiinoisti enemmän viina ja autot kuin perhe, kun olihan hönelläkin nyt todistetusti siitoskyky. Laskutkin maksatti minulla ja seksielämä oli nolla. Laitoin pojan taipaleelle. Löysin aika pian uuden miehen ja tämä oli todella ihana. Olin 24 vuotias, kun meille syntyi kaksoset. Ei mennyt kuin pari kuukautta lasten syntymästä, kun tämä ennen niin ihana mies pahoinpiteli minut. Ajattelin, että sillä vain paloi hermot, mutta viikko tämän ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen sain turpiin ja siitä pari vuotta tasaisin ajoin. Mies mm. poltti minua tupakalla. Mies lupasi muuttua ja jatkoimme, ja kohta huomasin olevani taas raskaana. Synnytyksen jälkeen alkoi taas henkinen väkivalta ja olin kotonani vankina. Sain pari kuukautta synnytyksestä niin köniini, että poliisit käskivät jättää miehen. Muutin vanhempieni avustuksella 600km päähän, mutta vielä toissailtana ex-mies stalkkaasi tuossa parkkipaikalla. Kärsin paniikkihäiriöstä ja posttaumaattisesta stressireaktiosta ja siksi lähihoitajakoulutuskin piti keskeyttää.

Kannattaa olla parisuhteessa mahdollisimman pitkään .

Olin vielä yläasteella, ysiluokalla, kun tulin ekan kerran raskaaksi. Kyseessä ei ollut mikään vahinko raskaus, sillä halusin vauvan ja silloista poikakaveriani, joka oli samasta koulusta, ei juurikaan tarvinnut suostutella touhuilemaan ilman kortsua. En tullut kuitenkaan heti ekoista kerroista raskaaksi, mutta kun yhdyntöjä oli tasaiseen tahtiin viikoittain, niin tais olla suunilleen neljän kuukauden päästä, kun menkkoja ei kuulunut ja sain kokea ensimmäiseet raskausoireet. Muistan vieläkin sen hetken, kun pääsin testaamaan ja ne kaksi vahvaa viivaa sieltä pärähti. Olin vihdoinkin raskaana ja tunsin leijuvani pilvissä, mutta samalla se tietoisuus kuitenkin pelotti ja ahdisti.

Poikaystävä hylkäsi heti, kun kerroin haluavani pitää vauvan ja vaikka kaikki muutkin ehdottivat aborttia, pidin oman pääni, koska halusin tämän vauvan. Kevätjuhlissa vauvamasuni jo somasti pömpötti, kun hain todistusta. Monessa se varmasti herätti myös pahennusta - ehkä sääliäkin. Nuori tyttö, melkein vielä itsekin lapsi, vaikka keho onkin jo nuoren naisen - tulevan äidin. Seisomassa "pulla uunissa" siellä koulunsa päättäjäisissä.
No olihan mulla siinä jonkinlaista uhmaa mukana ja näin jälkeenpäin ajateltuna. Oli siinä myös jotain näyttämisen halua vanhemmille ja muillekin. Mä pärjään kyllä. Katsokaa! Varmasti myös nuoren kaipuuta itsenäiseen elämään ja aikuisuuteen.

Olin 17, kun esikoiseni syntyi syksyllä. En siis päässyt heti jatkamaan opintoja, vaan
pidin äitiysloman ja vasta seuraavana syksynä aloitin rinnakkaisina lukio ja ammattiopinnot, jotka sain päätökseen hyvin arvosanoin ja ennätysajassa. Kiitos äitini, joka jäätyä työttömäksi, ryhtyi hoitamaan pikkuistani päivisin ja tarvittaessa myös viikonloput. Pystyin siis itse keskittymään täysillä opiskeluun.

Valmistuttuani onnistuin saamaan heti myös työpaikan ja siellä töissä tapasin ihanan miehen, jota aloin ahkeraan tapailla. Pian huomasin olevani jälleen raskaana. Mies oli iloinen, saatuaan kuulla tulevansa isäksi ja menimme heti kihloihin tulevan lapsen isän kanssa, esikoiseni oli silloin 4-vuotias ja itse olin 21 ja tuleva mieheni 28.
Toinen lapsistani syntyi ja vauva oli reilut puolivuotta, kun sain minipillerit. Koska imetin vielä ja kuukautisetkaan eivät olleet synnytyksen jälkeen alkaneet, niin ajattelin aloittaa pillerit vasta ekojen menkkojen jälkeen. Se olla hiukan tyhmää, kun mieskään ei joka kerta viitsinyt laittaa kortsua, niin huomasin olevani jälleen raskaana. Se tuntui silloin minusta tosi rankalta. Itkeskelin alkuun usein, sillä kohta minulla olisi taas sylissäni uusi vauva ja tämäkään vielä tissiä saava pikkuinen ei olisi siinä vaiheessa vielä kuin puolitoistavuotias taapero, eli vielä täysin hoidettava ja perään katsottava. Mies kuitenkin jaksoi lohduttaa ja lupasi olla tukena kaikessa.
Olin 23-vuotias, kun nuorin lapsistani syntyi. Esikoinen oli tulossa esikouluikään ja keskimmäinen lapsistani juuri täyttänyt 1,5 vuotta. Olihan se silloin rankkaa, mutta kun on nuori, niin jaksaa ja kaikesta selvittiin.

Nyt olen hiukan yli 30-vuotias energinen nainen, kolmen lapsen äiti ja töissä koulutustani täysin vastaavassa työssä. Vanhin lapsistani on murkkuikäinen ja nuorinkin jo ala-asteella. Naimisissa ja onnellisia noitten kahden nuorimmaisen isän kanssa ollaan ja oma iso talo saatiin hankittua joitain vuosia sitte ja on jo miltei maksettukin.

Viime kesänä mies vihdoin suostui siihen, että lopetetaan ehkäisy ja katsotaan josko vielä yksi lapsi saataisiin aikaiseksi. Syksystä asti on menty tullaan jos tullakseen, mutta mitään ei ainakaan vielä ole tapahtunut. Toivottavasti uusi vuosi tuo tullessaan iloisen yllätyksen. Olisahan se ihanaa vielä kerran saada oma pieni nyytti rinnoilleen tuhisemaan.

Ketään en kehoita, enkä myöskään kiellä toimimaan tavallani, mutta sen sanon, että sinun ikäisenäsi minulla oli jo kolmas lapsi tuoillaan ja taloudellinen tilanne paljon epävarmenpi, kuin konsanaan nyt teillä.

Heippa!

Minä olin 23, kun aloimme yrittämään lasta. Olin koulussa, opiskelin maisterivaiheen opintoja. Lasta saatiin kuitenkin odottaa, ja pikkuinen syntyi, kun oli 25v. nyt hän on 7kk tuhisija.

Vauva-aikana tein gradun loppuun, kursseja on nytkin vielä muutama jäljellä. Yritän saada tehdyksi ennen työelämään palaamista. Olen siis ollut opiskelujen ohella ihan kokopäiväisessä työssä apurahalla.

Nyt 7kk kokemus ei tietenkään kaikkea kerro, mutta hyvin ollaan pärjätty ja elämä on ihanaa :) Minulla auttaa kyllä, että olen naimisissa ihanan miehen kanssa, ja hänen tulonsa ovat ihan ok. Ei ole niin väsyttävääkään, kun mies on täysillä mukana lapsen hoidossa, ollut kokoajan tämän vauva-ajan.

Ainoa, mikä minusta kannattaa tarkasti miettiä, on oma motivaatio, jos haluaa lapsen koulu aikana. Järjestelyissään se on helpompaa kuin työelämässä, ja rahallisestikin pärjää, mutta jos pitää palata vauvavuoden jälkeen koulun penkille voi motivaatio olla vähän kadoksissa :) Näin ainakin minulla meinaa olla. Itse olen sen verran loppusuoralla, että saan nuo hampaat irvessä tehtyä, mutta jos on esim. vuosia vielä jäljellä, niin vaatii vielä enemmän tahdonvoimaa :) Ja imetysaikana kun olen nyt jotain luentoja käynyt, niin tuntuu että pää on vain jotain hattaraa ja kuuntelu vaikeaa :D johtuu varmaan tästä leppoisasta vauva-ajasta :D

On taas joku onneton mamma käynyt yksinäisyydessään ja omahyväisesti ilkeydessään manipuloimassa muita kyytiin vuotavaan veneeseensä.
Tosiasiassa kukaan kouluja käynyt ei halua lapsia ennen kolmikymppisiä ja ei edes sittenkään. No uskovaiset on asia erikseen, mutta niitä painostaa lahko eli kyse ei ole omasta halusta ja lestadiolaisethan esimerkiksi eivät käy kouluja, ne kuppaa tukia järjestelmästä.

Olin 19v kun plussasin, oltiin seurusteltu vajaa 2 vuotta poikaystävän kanssa ja alusta asti oltu 'tulee jos on tullakseen' meiningillä. Valmistuin pari kuukautta ennen kun tyttö syntyi, olin venyttänyt opiskelua hieman, että sain suorittaa oppisopimuksella loput. Mulla on vakkariduuni ja hyvä palkka, näin ollen äitiyspäivärahatkin oli hyvät. Nyt olen kotihoidontuella, mikä ei ole hääppönen, mutta miehen tuloilla pärjätään syksyyn asti, kun tyttö menee hoitoon ja mä palaan töihin. Meilläkin on kallis vuokra, pk seudulla asutaan.

Täytän kohta 21v ja pikku kakkonen saa tulla jos on tullakseen :)

Minuakin kiinnostaisi tämä, että miten nuorena aideiksi tulleet ovat pärjänneet arjessa - onko mies pysynyt mukana vai tippunut kyydistä - kaduttaako mikään päätös?
Itse 23 vuotias ja sain tietää olevani raskaana. Ajattelin pitää lapsen, mutta mies on aivan eri taajuuksilla omien mielipiteiden kanssa, joten luulen että jään yksin lapsen kanssa.