Mulla sumeni näkö lokakuun 2013 puolessavälissä. Yhden päivän aikana. Aamulla luulin, että piilarit on huonot, vaihdoin uudet, ei se auttanut. Jo illalla vasen silmä oli lähes sokea. Kipu silmän takana oli myös kamala. Kävin päivystyksessä ja sain seuraavaksi aamuksi lähetteen keskussairaalan silmäpolille, epäilynä näköhermon tulehdus.
Koko seuraavan päivän vietin sairaalassa tutkimuksissa ja epäily varmistui diagnoosiksi. En aiheesta mitään tiennyt, googletin ja sain selville, että se on ensioire ms-taudista. Seuraavaksi googletin ms-tautia ja aloin pelätä.
Sain kolmena peräkkäisenä päivänä 1g kortisonia suoneen tiputuksessa, se poisti lähes kokonaan kivun. Paranemisnopeuteen se ei kuulemma vaikuta. Multa otettiin myös selkäydinnäyte ja kerrottiin mun joutuvan pään ja selkärangan magneettikuvaan.
Selkäydinnesteessä ei näkynyt mitään selvää epäilystä. Kävin magneettikuvassa joulukuun 2013 puolessavälissä ja vuoden vaihteessa tuli kutsu neurologin vastaanotolle.
Mä menin eilen neurologin polille pelon sekaisin tuntein. Mä oon aina ollut ihminen, joka pelkää pahinta. Niin myös eilen. Ja pahin pelkoni vahvistui. Takana ensimmäinen pahenemisvaihe, toista odotellessa. Mutta diagnoosi on varma, mulla on ms-tauti. Nyt aika näyttää, onko se nopeasti vai hitaasti etenevä. Heti pitää ottaa yhteyttä, jos tulee oireita. Jos oireita ei tule, syyskuussa uusi magneettikuva.
Millaisista oireista pitää ottaa yhteyttä? Mua on ahdistanut eilisestä asti, oon itkeny saavillisen kyyneleitä, vatsa on kivikovalla, käyn koko ajan pissalla, ja oikea käteni väsyi täysin kun äsken imuroin. Pitääkö näihin oireisiin tottua? Kuinka pian istun pyörätuolissa? Pitäisikö minun jättää mieheni, jolla on muutenkin ollut rankka elämä...ei kai hänen tarvitse minustakin alkaa huolehtia enää tämän enempää kuin mitä on joutunut huolehtimaan, kun olen ollut ihan hukassa lasteni isän itsemurhan jälkeen viimeisen vuoden? Koska en pysty enää puhumaan? Kuinka paljon minun pitää laihtua, että joku jaksaa nostaa mut pyörätuoliin?
Mä oon ihan pihalla. Elämä pysähtyi. Jäi vain isot kysymysmerkit.
Koko seuraavan päivän vietin sairaalassa tutkimuksissa ja epäily varmistui diagnoosiksi. En aiheesta mitään tiennyt, googletin ja sain selville, että se on ensioire ms-taudista. Seuraavaksi googletin ms-tautia ja aloin pelätä.
Sain kolmena peräkkäisenä päivänä 1g kortisonia suoneen tiputuksessa, se poisti lähes kokonaan kivun. Paranemisnopeuteen se ei kuulemma vaikuta. Multa otettiin myös selkäydinnäyte ja kerrottiin mun joutuvan pään ja selkärangan magneettikuvaan.
Selkäydinnesteessä ei näkynyt mitään selvää epäilystä. Kävin magneettikuvassa joulukuun 2013 puolessavälissä ja vuoden vaihteessa tuli kutsu neurologin vastaanotolle.
Mä menin eilen neurologin polille pelon sekaisin tuntein. Mä oon aina ollut ihminen, joka pelkää pahinta. Niin myös eilen. Ja pahin pelkoni vahvistui. Takana ensimmäinen pahenemisvaihe, toista odotellessa. Mutta diagnoosi on varma, mulla on ms-tauti. Nyt aika näyttää, onko se nopeasti vai hitaasti etenevä. Heti pitää ottaa yhteyttä, jos tulee oireita. Jos oireita ei tule, syyskuussa uusi magneettikuva.
Millaisista oireista pitää ottaa yhteyttä? Mua on ahdistanut eilisestä asti, oon itkeny saavillisen kyyneleitä, vatsa on kivikovalla, käyn koko ajan pissalla, ja oikea käteni väsyi täysin kun äsken imuroin. Pitääkö näihin oireisiin tottua? Kuinka pian istun pyörätuolissa? Pitäisikö minun jättää mieheni, jolla on muutenkin ollut rankka elämä...ei kai hänen tarvitse minustakin alkaa huolehtia enää tämän enempää kuin mitä on joutunut huolehtimaan, kun olen ollut ihan hukassa lasteni isän itsemurhan jälkeen viimeisen vuoden? Koska en pysty enää puhumaan? Kuinka paljon minun pitää laihtua, että joku jaksaa nostaa mut pyörätuoliin?
Mä oon ihan pihalla. Elämä pysähtyi. Jäi vain isot kysymysmerkit.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ikävää että sait tuon diagnoosin, mutta elämä jatkuu. Älä sure etukäteen.
Otat yhteyttä sinne neurologian polille jossa olet käynyt, sieltä saat tietää vastaukset kysymyksiisi. Siellä tilanteestasi ollaan ajan tasalla.
Jaksamisia!
ps.äläkä nyt ihmeessä mitään eroa ala miehestä hommata!
Kun saa diagnoosin niin se on sokki ja kaikenlaiset mielikuvat ja pahimmat vaihtoehdot risteilevat päässä. Sairastat samaa tautia kuin laulaja Saija Varjus. Sairaudesta huolimatta Saijakin elää täysillä normaalia elämään. Ajan myötä useimmille tulee pysyviä sairauksia ja voihan olla että sinulla on se hitaasti etenevä muoto.
Älä ala eroamaan miehestä. Ei sairaus tee ihmisestä huonompaa ja ole este rakkaudelle. Ei kannata tehdä mitään hätiköityä ratkaisua. Tee ihan oikein kun haluat kirjoittamalla jakaa sairauden tuomaa mielen myllerrystä.