Tässä jotain ajatuksia, jotka ehkä ovat se totuus, jonka kanssa voisin itse päästä tasapainoon. Sen ei tarvitse olla missään tekemisissä oikean totuuden kanssa (jos uskonnollista totuutta edes on olemassa).
1. Jos Jumala on olemassa, niin hän on voimiltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan sitä luokkaa, että hän ei voi olla turhamainen. Hän ei ole antanut ihmisille riittävää informaatiota siitä millainen hänen olomuotonsa on. Tämän johdosta Jumalan olomuodon ymmärtäminen ei voi olla uskonnon ydinasia. Toiset saavat ajatella Jumalan hengeksi ja toiset valkopartaiseksi ukoksi. Pääasia on se, että tunnustaa Jumalan omaksi luojakseen ja Jeesuksen lunastajakseen. Se riittää. Sen sijaan kiistely siitä, onko kolmiyhteinen Jumala Kristillisyyden tae, on suorastaan kornia.
2. Onko oma pelastuminen elämämme pääasia? Eikö tuo oman pelastumisen vouhottaminen ja muiden helvettiin tuomitseminen osoita epäkypsyyttä ja itserakkautta. Ainoa, mikä on konkreettista tällä hetkellä on oma elämämme ja se, miten elämme. Tärkeää on se, ketä rakastamme ja ketkä rakastavat meitä. Minä en tiedä miksi olemme täällä maan päällä, mutta kaikki elämä on ainutkertaista ja kallisarvoista. Konkreettisin tapa kunnioittaa sitä on elämä Jeesuksen vuorisaarnan mukaan. Jos haluat palvella Jumalaa, palvele lähimmäistäsi.
3. Mistä henkemme on peräisin? Minusta tuntuu siltä, että "äly" syntyy tai kehittyy fyysisen elämän tuloksena. Pieni vauva ei omaa tietoisuutta, se kehittyy ajan ja ymmärryksen myötä. Tietoisuus on kvanttimekaaninen ilmiö, joka on erotettavissa fyysisestä ruumiista - se on ihmisen henki. Usko on se voima, joka pitää älyn hengissä kuoleman hetkellä - Jos uskot eläväsi kuoleman jälkeen, niin tosiaan tulee tapahtumaan.
4. Uskonnon merkitys? Sellaisella uskonnolla ei ole mitään merkitystä, joka ei johda rakkauteen ja lähimmäisen palvelemiseen ja suvaitsevaisuuteen. Uskonnon pitää johtaa ihminen suhteeseen Luojansa kanssa. Jokainen ihminen luo oman käsityksensä ja suhteensa Jumalaan - se on osa omaa persoonaa eikä mikään uskonto saa siihen vaikuttaa. Uskonto luo pohjaa myös uskolle, jota tarvitaan. Uskon Jumalalle kelpaavan minkä tahansa uskon, jossa ihminen pyrkii luomaan suhdetta Luojaansa ja pyrkii vilpittömästi hyvään.
5. Jeesuksen merkitys. Sitä olen paljon miettinyt. Ehkä järkevintä on vaan tunnustaa Jeesus omaksi lunastajakseen ja luojakseen, jota ilman emme voisi elää nyt emmekä kuoleman jälkeen.
6. Kaste ja rituaalit? En usko näillä olevan mitään muuta merkitystä kuin symbolista sopimuksen allekirjoitusta. Kun löydät suhteesi Jumalaan ja ymmärrät oman asemasi sekä muutat elämäsi sellaiseksi että pyrit hyvään, tuo kaste on ikään kuin elämäsi käännekohta, merkkipaalu.
Minusta elämän pitää tunnustaa ainutkertaiseksi ja Pyhäksi. Elämässä on tärkeintä rakkaus, henkinen kehitys ja hyvään pyrkiminen (mm. lähimmäistä auttaen). Tuo sielun pelastumisen pakkomielle, opillisen väittelyt ja helvettiin tuomitseminen vaikuttaa lähinnä kapitalistisen markkinatalouden tuotokselta. Tämä "minäpäs pelastun kun olen tässä uskossa mutta te ette pelastukkaan"-mentaliteetti on verrattavissa suoraan ahneuteen ja oman edun tavoitteluun; hyi helvetti mitä meininkiä.
Olenko silloin saavuttanut jotain, jos pidän rakkautta ja hyvään pyrkimistä tärkeimpänä enkä välitä omasta pelastumisestani/ikuisesta elämästä?
1. Jos Jumala on olemassa, niin hän on voimiltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan sitä luokkaa, että hän ei voi olla turhamainen. Hän ei ole antanut ihmisille riittävää informaatiota siitä millainen hänen olomuotonsa on. Tämän johdosta Jumalan olomuodon ymmärtäminen ei voi olla uskonnon ydinasia. Toiset saavat ajatella Jumalan hengeksi ja toiset valkopartaiseksi ukoksi. Pääasia on se, että tunnustaa Jumalan omaksi luojakseen ja Jeesuksen lunastajakseen. Se riittää. Sen sijaan kiistely siitä, onko kolmiyhteinen Jumala Kristillisyyden tae, on suorastaan kornia.
2. Onko oma pelastuminen elämämme pääasia? Eikö tuo oman pelastumisen vouhottaminen ja muiden helvettiin tuomitseminen osoita epäkypsyyttä ja itserakkautta. Ainoa, mikä on konkreettista tällä hetkellä on oma elämämme ja se, miten elämme. Tärkeää on se, ketä rakastamme ja ketkä rakastavat meitä. Minä en tiedä miksi olemme täällä maan päällä, mutta kaikki elämä on ainutkertaista ja kallisarvoista. Konkreettisin tapa kunnioittaa sitä on elämä Jeesuksen vuorisaarnan mukaan. Jos haluat palvella Jumalaa, palvele lähimmäistäsi.
3. Mistä henkemme on peräisin? Minusta tuntuu siltä, että "äly" syntyy tai kehittyy fyysisen elämän tuloksena. Pieni vauva ei omaa tietoisuutta, se kehittyy ajan ja ymmärryksen myötä. Tietoisuus on kvanttimekaaninen ilmiö, joka on erotettavissa fyysisestä ruumiista - se on ihmisen henki. Usko on se voima, joka pitää älyn hengissä kuoleman hetkellä - Jos uskot eläväsi kuoleman jälkeen, niin tosiaan tulee tapahtumaan.
4. Uskonnon merkitys? Sellaisella uskonnolla ei ole mitään merkitystä, joka ei johda rakkauteen ja lähimmäisen palvelemiseen ja suvaitsevaisuuteen. Uskonnon pitää johtaa ihminen suhteeseen Luojansa kanssa. Jokainen ihminen luo oman käsityksensä ja suhteensa Jumalaan - se on osa omaa persoonaa eikä mikään uskonto saa siihen vaikuttaa. Uskonto luo pohjaa myös uskolle, jota tarvitaan. Uskon Jumalalle kelpaavan minkä tahansa uskon, jossa ihminen pyrkii luomaan suhdetta Luojaansa ja pyrkii vilpittömästi hyvään.
5. Jeesuksen merkitys. Sitä olen paljon miettinyt. Ehkä järkevintä on vaan tunnustaa Jeesus omaksi lunastajakseen ja luojakseen, jota ilman emme voisi elää nyt emmekä kuoleman jälkeen.
6. Kaste ja rituaalit? En usko näillä olevan mitään muuta merkitystä kuin symbolista sopimuksen allekirjoitusta. Kun löydät suhteesi Jumalaan ja ymmärrät oman asemasi sekä muutat elämäsi sellaiseksi että pyrit hyvään, tuo kaste on ikään kuin elämäsi käännekohta, merkkipaalu.
Minusta elämän pitää tunnustaa ainutkertaiseksi ja Pyhäksi. Elämässä on tärkeintä rakkaus, henkinen kehitys ja hyvään pyrkiminen (mm. lähimmäistä auttaen). Tuo sielun pelastumisen pakkomielle, opillisen väittelyt ja helvettiin tuomitseminen vaikuttaa lähinnä kapitalistisen markkinatalouden tuotokselta. Tämä "minäpäs pelastun kun olen tässä uskossa mutta te ette pelastukkaan"-mentaliteetti on verrattavissa suoraan ahneuteen ja oman edun tavoitteluun; hyi helvetti mitä meininkiä.
Olenko silloin saavuttanut jotain, jos pidän rakkautta ja hyvään pyrkimistä tärkeimpänä enkä välitä omasta pelastumisestani/ikuisesta elämästä?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Korotukseen pyrkiminen on todella hyvin itsekästä.
Muistan kun eräässä pappeuskokouksessa oli vaarnasta tullut "johto" antamaan "korkeampaa"opetusta.
Hän aloitti: Tässä huoneessa ei pitäisi olla ketään jonka tärkeimpänä ja ainut päämäärä ei olisi korotus!
Jotenkin puistatti...
Mormoni muurahaiset ahertavat kotiopetuksessa vaikka manaavatkin takanapäin jonkin vanhan mummon vaativan liikaa huomiota. Kyllä siellä käydään (silmänlumeeksi) ja esitetään aina pois lähtiessä kysymyksen: voimmeko ehkä tehdä jotain? vaikka toivotaan ettei olisi.Pakkopullaa...
Samoin kaikki tehtävät kirkossa, kyllä niitä tehdään, mutta ainut motiivi on että minä pääsen sinne Korotukseen Jumalaksi.
Se että viimeisellä tuomiolla Kun Jumala olisi laittamassa kunniamitallia rintaa -ja päästötodistusta kouraan ja korotuksen avaimia käteen... Tuumisi tämä vaatimaton mies tai nainen: no, en mie taia tarvita tuota, annetaan se tuolle naapurin Villelle ku se ei olis muuten päässy kuin tuonne telestiselle puolelle. Kyllä mie voin asua tuolla huonommallakin puolen!
Siinä olisi sitä todellista vaatimattomuutta.
että tuo korotuksen tavoittelu on mormonismin kompastuskivi? Vaikka henkinen kehitys on todella arvokasta ja kunnioitettavaa, niin ei elämämme tarkoitus voi olla: "pidä kirkon käskyt ja kasva Jumalaksi - ja tähän pääset maksamalla ainoastaa 10% tuloistasi, välttämällä kahvia, yms".
Minä koin jonkinlaisen huojentumisen kirjoittaessani edellistä viestiä, kun tajusin, että ei minun välttämättä tarvitse päästä korotukseen eikä välttämättä edes "pelastua" - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan (minä koen tuon pelastumisen tällä hetkellä ainoastaan sellaisena, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen sen sijaan, että "minä" lakkaa lopullisesti olemasta).
Olenkohan nyt menettänyt lopullisesti järkeni?
Mitenhän se tosiaan olisi. Jos joku Hemuli painaa niskalimassa kirkon tehtävissä, jatkuvasti 5-6tehtävää päällä.Käynyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat "virat" läpi, itseasiassa jo monta kierrosta.Tottakai ollut lähetystyössä ja nyt vanhemmallakin iällä jatkuvasti eri paikoissa Lähetyshommissa. Hoitaa kotiopetukset ja muut viimmesen päälle Käy jatkuvasti temppelissä. Puurtaa perheensä parissa, lahjoittanut kaikki elämänsä aikana keräämänsä "liiat" rahat kirkon eri rahastoihin. Eli lahjoittanut koko elämänsä (80-90vuotias) Herran palvelukseen.
Ja joka päivä mielessään hän ajattelisi: Taas tätä pakkopullaa, kyllä vi*****, mutta minähän kyllä kestän, saanpa sitten muhkean palkkion ja pääsen parhaille lehtereille..heh,heh siitä saavat nuo muut laiskat jotka eivät jaksa. Katsotaanpa sitten....
Ja vihdoin sydäninfarkti tuo vapautuksen tuolle raatajalle raukalle. Joka jokaiseen "palvelukseen" elämänsä aikana ryhtyessään kirvasi mielessään, mutta laskeskeli mielessään kuinka-ja kuinka suuren kimpaleen taivasosuutta tästä irtoaa...
Laskelmoimalla ei pelastu. Pelastus ei ole palkka, tai ansio, vaan LAHJA.
Oikeaa nöyryyttä ja vaatimattomuutta on se että tekee hyviä tekoja lainkaan ajattelematta saako siitä mhdollisesti joskus jonkun palkan, ja että ainoana "palkkana" olisi vai Rakkaus ja hyvän tekemisen ilo.. :)
niihän sitä sanotaan... Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat...
Väitämpä että suurin osa ellei kaikki mormonit tee tehtäviään sen takia että se on käsky! eikä kehoitus...eli siis pakolla.
Ja sekin pieni vähemmistö joka tekee sitä "rakkaudesta" tekee sen laskelmoiden oman(mahdollisen)"tulevaisuutensa" eteen.
Tietystihän voi ajatella että tuo mies joka, joka aamuisesta vit********* huolimatta tekee silti kaiken minkä on käsketty -ja enemmänkin! voittaa itsensä aina uudelleen.Ja onko siinä pahaa että hamuaa kaukaista kruunua ja gloriaa?
ja antaa sisällön ja tarkoituksen tunteen elämälle. Se on myös itsensä voittamista ja kehittymisen ehto.
Jospa evankeliumissa onkin "ansoja". Mistä me tiedämme vaikka Jumala olisikin rakennellut tuollaisia -tai jospa ne ovatkin kaksinkertaisia "vedätyksiä... tai kolminkertaisia.
Tätä minä juuri tarkoitin kun taannoin väitin pelastussuunnitelmaa umpikieroksi.
Tapanihan tuossa alempana jo kertoikin ettei ole väärin tavoitella kruunua itsekkäistä syistä.
Kunhan vain täytetään käskyt ei motiiveilla ole väliä?
Tuoko tämä sinun nettipalvelusi elämääsi sisältöä, tarkoitusta ja iloa? Koetko kehittyväsi ja voittavasi itsesi joka päivä?
Tämä kirjoitteluni ei ole ainakaan mitään virallista palvelua, vaan täysin oma-alotteista. Eläkkeellä ollessani minulla on aikaa enemmän kuin monella muulla kirjoitella tänne.
Kyllä tämä merkitykselliseltä tuntuu. Iloakin on silloin tällöin, mutta paljon myös murhetta, kun törmää perusteettomaan vastustukseen, ennakkoluuloihin, solvauksiin ja valheisiin.
Kehittävääkin tämä on. Tulee syitä ajatella asioista ja tutkia lisää. Itseni voittamista en ole tämän havainnut erityisemmin vaativan.
1. Jumalan olemuksesta on annettu ilmoitusta. Kristus sanoi: "Kuka on nähnyt minut, on nähnyt Isän." Joseph Smithille ilmestyivät Isä ja Poika.
2. Olemme kukin ensi sijassa vastuussa itsestämme. Ellei elämämme ole kunnossa, emme voi auttaa muitakaan. Korotukseen pyrkimisessä ei ole mitään kielteistä itsekkyyttä. Itsekyydellä sinne ei edes pääse. Meidän on käsketty rakastaa myös itseämme. Ilman itsemme hyväksymistä emme osaa rakastaa ja hyväksyä muitakaan.
3. Hengen ikuinen alkuperä on äly, jota ei ole kukaan luonut. Jumalan lapseksi syntyminen aloitti kehittymisemme tuosta ikuisesta henkiaineesta yksilöiksi ja lopulta Jumalan kaltaisiksi.
4. Ihmisten epätäydellisyys ei mitätöi uskonnon merkitystä. Tosi uskonto on välttämätön pelastukseen. Ennemmin tai myöhemmin jokainen saa kuulla siitä. Rakkauden tärkeys ei vähennä muiden periaatteiden merkitystä.
5. Jeesuksen merkityksestä olemme samaa mieltä. Hänen hyväksymiseensä kuuluu myös hänen kirkonsa aktiivinen jäsenyys.
6. Kaste on evankeliumiin kuuluva välttämätön toimitus. Se on myös portti hänen kirkkoonsa.
Rakkaus ja hyvään pyrkiminemn ovat tärkeitä ja välttämättömiä, mutta ilman evakeliumin muita periaatteita ja toimituksia ei ole luvattu pelastusta. Rakkaus ja hyvä sisältävät myös nuo toimitukset, sillä ne ovat parhaaksemme ja avuksemme.
Haluatko ihan oikeasti kuoleman jälkeisessä elämässä, jos sitä on, sinne korotuksen porukoihin, jumalaksi luomaan uusia maailmoja ja ikuisesti lisääntymään? Niiden seuraan, joiden nyt tässä elämässä tiedät sinne tosissaan pyrkivän? Jos et vielä tiedä, uskoako mormonismin oppeihin vai et, ajattele näin: Jättäydyt siitä korotukseen menevien junasta, mutta ei se hyvien kristittyjen ihmisten terrestrinen taivaskaan hullumpi paikka ole. Eikä se telestinenkään. Itse asiassa mormonismin oppi eri asteisista taivasta on huomattavasti lohdullisempi kuin kristittyjen perinteinen kaksijakoinen taivas-helvetti ajattelu. Ihan toinen kysymys, jota et ehkä vielä ole valmis ajattelemaan, onkin sitten se että onko nämä taivaat ja helvetit kokonaan ihmisten luomia kuvitelmia ja uhkakuvia. Mutta sen sijaan, että tuhlaa tämän ainoan elämänsä tuonpuoleisten ajatteluun, kannattaa ehkä sittenkin keskittyä elämään tässä ja nyt. Koska olet selvästikin moraalinen ja pohdiskeleva ihminen, sinun kannatta yrittää elää hyvää elämää, olla satuttamatta itseäsi tai muita ja tehdä hyvää siksi, että siitä tulee hyvä mieli - ei siksi että saavuttaisit sillä jotakin. Ole itsellesi uskollinen ja rehellinen. Se riittää. Kun itse aikanaan erosin kirkosta, tärkein syy siihen oli että uskaltaessani lopulta olla täysin rehellinen itselleni, jouduin myöntämän etten usko koko juttuun. Sen lisäksi näin kirkon sisällä liian paljon liian läheltä ulkokultaisuutta, tekopyhyyttä, vääristynyttä vallankäyttöä ym että koin olevani kertakaikkiaan väärässä porukassa.
Joo, olen monta kertaa tullut siihen tulokseen, että nyt on parempi unohtaa koko uskon-vouhotus vähäksi aikaa. Kirjoitit:
"Ihan toinen kysymys, jota et ehkä vielä ole valmis ajattelemaan, onkin sitten se että onko nämä taivaat ja helvetit kokonaan ihmisten luomia kuvitelmia ja uhkakuvia"
Tilanne on itse asiassa se, että taistelen sitä vastaan etten muuttuisi ateistiksi. Taivaat ja helvetit ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihmisten keksintöä (minun mielestäni). Pelkkä jako joko pelastukseen ja kadotukseen on aivan selkeästi ihmisen keksintöä - ja taas tuo mormonien teoria on vähän liian monimutkainen ja vissiin hajoaa omaan mahdottomuuteensa.
Minulle itse asiassa riittäisi se, että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen. Ennemmin menisin "helvettiinkin" kuin vaan häviäisin olemattomiin. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että on suorastaan sairasta käyttää tätä konkreettista elämää tuollaisten asioiden puljaamiseen (mutta pakkomielle painaa päälle). Lainatakseni Matti Nykäsen mahtavia lausahduksia, niin "elämä on ihmisen parasta aikaa"...
- Kuinkahan moni uskovainen ihminen elää itsepetoksessa?
- Entä kuinka moni uskovainen elää jossain itsesuggestion aiheuttamassa tilassa?
- Onko rehellistä ja aidosti uskovaa ihmistä olemassakaan - ja onko hänen uskollaan perusteita?
Kaikkein parasta lienee että muuttaisi asumaan keskelle ei mitään (ei ainakaan nettiyhteyksiä) ja alkaa erakoksi. Siellä voisi itsekseen funtsia.
Ja mitäpä noista omista ajatuksistaan huutelemaan nuille!
On aina se vaara kun pyörii näissä uskonto ympyröissä. Että toisten ajatukset vaikuttavat omiin, tai omat muihin,ja sitä vielä alkaa uskoa mitä vaan. Se on sitä aivopesua.
Sanotaanhan matt18:6 Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänen olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
Mahonri noudattaa nyt omaa neuvoaan ja poistuu iäksi tältä palstalta. Aamen.
mutta älä nyt silti palstalta häviä!!! Pidä se mikä sinulla on äläkä anna kenenkään mielipiteiden vaikuttaa omiisi, älä varsinkaan minun mielipiteitteni.