Suru, täh? Tänne itkien tullaa ja jokainen täältä itkien lähdetään, mutta tarviiko surra? Se on semmonen homma, että kuolema tulee jokaiselle, eikä se suremalla parane! Entäs muonitus, ei jumankauta. Kyllä se riittää, kun ihminen poltetaa tai heivataan montunpohjalle ja that shit. Ei siinä enempiä tarvii mitään olla. Korutonta se on syntymäkin, pari kätilöä nauraa toiset itkee. Riippuu tapauksesta, sama se on, kun ihminen kuolee. Pappi saarnaa ja todennäköisesti nauraa, koska itkevää pastoria ei ole vielä vastaan tullut, mutta nauravia kyllä. Miksi siis surisimme? Emmehän me menetä mitään, vaan vainaja, eikä sekään sure arkussa saatika sitten uunissa!
Miksi?
Faktahomma
3106
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
aivan vainaja siinä menettää ja sitä minä surin kun isä kuoli.. hän ei ikinä saanut mahdollisuutta tavata mun lapsia, viettää aikaa heidän kanssaan. mun lapset eivät saaneet tavata pappaa ja viettää hänen kanssaan aikaa. isä ei nähnyt kun siskon lapset kasvoivat ja mitä heistä tuli.. joten kyllä - tarvii surra, ei itsensä takia vaan vainajan..
itse en surrut itseni takia, sain 25 vuotta elää ihanan isän kanssa, mutta häneltä evättiin mahdollisuus toteuttaa omat eläke unelmat ja suunnitelmat...
Jokaisella on oma tapa käsitellä tunteitaan myöskin surua. Kyllä järkeily auttaa jossain määrin kun tuneet antavat pinnalle muuta. Jokainen kuolee kun on syntynyt. Kun on elänyt kauan rakkaan rinnalla, niin tuntee myös surua kun häntä ei enää ole: suru on terve reagtio menetykselle ja kyllä on hyödyllistä antaa itselle oikeus siihen.
No hymyilevät papit ja muut kuoleman kanssa ammatikseen touhuilevat ovat myös ihmisiä. Kun heidän läheinen tai omainen kuolee, niin hekin surevat ja itkevät. He eivät voi omaisen lailla surra, koska ei ole tunnesuhdetta vainajaan ja eihän työtä voisi tehdä jos olisi liian empaattinen. Kyllä omaisten suru koskettaa heitäkin, mutta on pysyttävä ammatillisen välimatkan päässä.
En osaa tuohon sanoa mitään, onko aiheellista surra vainajan puolesta, että hän ei ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan. Jokaisella on elettävä täällä se oma elämänsä ja aikansa. kaikkea emme voi saada.
Minusta tämän keskusteluketjun avauskommentti on joko provo tai sanavalinnoista päätellen sen on kirjoittanut joku huomiota kalasteleva teini-ikäinen. Kommentin viimeinen lause osoittaa, ettei hänellä itsellään ole omakohtaista kokemusta läheisen kuolemasta.
Kun ikää ja elämänkokemusta tulee vuosien myötä lisää, ajatukset varmasti muuttuvat - viimeistään siinä vaiheessa kun läheisen kuolema koskettaa häntä itseään.
Kuolemalla ja surulla on monet kasvot. Joskus kuolema voi tulla yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta, tai se voi olla pitkän kärsimystien päättävä helpotus sekä lähtijälle itselleen, että läheisille. Yhtäkaikki jälkeenjääneet läheiset, omaiset ja ystävät kokevat surua, josta toipuminen vie oman aikansa. Jotkut toipuvat nopeasti, jotkut eivät toivu läheisen tai ystävän kuolemasta koskaan.
Jokainen täältä lähtenyt jättää jälkeensä tyhjän paikan, persoonallisuudestaan riippuen joko suuremman tai pienemmän.