Kiva kertomus, joten iloa ja valoa lukijoille.
Valona toisillemme
Sanansaattajan kolumni | 13.1.2014 15:39
Olin ohittanut talon työmatkoillani noin viisituhatta kertaa. Talo seisoi yksinään vaarojen välissä keskellä metsätaivalta. Peninkulman päässä toisessa suunnassa olevista asumuksista ja viitisen kilometriä ennen seuraavan kylän ensimmäisiä taloja se vartioi yksinäisenä ohikulkevaa liikennettä. Joskus aamulla talon asukas seisoi salkku kädessään odottamassa päivän ainoaa ohi ajavaa linja-autoa. Talvisina tuiskuaamuina hän oli jo anivarhain lapioimassa puhtaaksi tielle johtavaa polkua. Talon ulko-oven päällä oleva valo loisti pimeän erämaan keskellä kuin kirkas tähti.
Jo syksyllä päätin, että tämän talven aikana pysäytän jonakin aamuna autoni talon kohdalle ja käyn tervehtimässä sen asukasta. Niinpä tammikuisena aamuna pakkasin etuistuimelle työlaukun viereen kahvipaketin ja pullapussin. Yön aikana oli satanut vähän räntää vetisen jään päälle, ja aavistin, että tuo varhaisten aamujen pihan puhdistaja olisi siis jo hereillä.
Jo kaukaa näin, että valo kajasti ulko-oven päällä. Pihapolku oli tuttuun tapaan jo luotu puhtaaksi. Niinpä pysäytin autoni polun kohdalle, otin etupenkiltä tuliaiseni ja kävelin ovelle. Ikkunoista kajasti valo, joten talonväki oli jo hereillä. Koputettuani oveen kului pitkän aikaa, ennen kuin askelten ääni sisältä lähestyi ovea ja se avattiin. Kumarainen vanhus katsoi ihmetellen outoa vierasta.
Kerroin talon asukkaalle, miten olin yhdentoista vuoden aikana lähes joka arkiaamu ja -ilta ajanut tuosta yksinäisestä talosta ohi. Kerroin myös, miten pihalle sytytetyt valot syksyn ja talven pimeyden keskellä olivat olleet kirjaimellisesti lyhtyinä aamuvarhaisen ja iltamyöhän kulkijalle. Pitkällä erämaataipaleella pihasta loistava valo oli ollut monta kertaa aamulla varsinkin kehnonpuoleisten ajokelien aikana lohduttava merkki siitä, että perille pääsy oli jo lähellä. Nyt, kun säännöllinen matkanteko talon ohitse oli päättymässä, halusin pysähtyä ja kiittää.
Laitoin tuliaiseni vanhuksen rollaattorin etutason päälle. ”Kiitos”, sanoi vanhus ja jatkoi: ” Olen pitänyt ulkovaloja päällä, vaikkei tähän taloon lisäkseni juuri muita kuljekaan. Hyvä, jos niistä on ollut iloa”. Tuvasta kuului radion ääni ja seinäkello raksutti eteisen seinällä. Vanhus vilkaisi ohi mennen kelloa. Oivalsin, että radio oli avattu alkamassa olevaa aamuhartautta varten, ja aloin tehdä lähtöä. Vapiseva käsi ojentui vielä kättäni kohti. ”Käyntisi lämmitti mieltä, olkoon Herra sinun kanssasi”, vanhus sanoi vielä. Toivotin hänelle siunausta ja terveyttä, ennen kuin irrotin käteni hänen kädestään, suljin ulko-oven ja lähdin kävelemään kohti autoani.
Tuo aamuinen kohtaaminen lämmittää mieltäni vielä pitkään. Illansuussa kotimatkalla tuntui siltä, että talon valot loistivat vielä entistäkin kirkkaampina pimeyden keskellä.
Terttu Puurunen
Kirjoittaja on Hyrynsalmen apteekkari, joka asuu Pudasjärvellä
Valona toisillemme
Sanansaattajan kolumni | 13.1.2014 15:39
Olin ohittanut talon työmatkoillani noin viisituhatta kertaa. Talo seisoi yksinään vaarojen välissä keskellä metsätaivalta. Peninkulman päässä toisessa suunnassa olevista asumuksista ja viitisen kilometriä ennen seuraavan kylän ensimmäisiä taloja se vartioi yksinäisenä ohikulkevaa liikennettä. Joskus aamulla talon asukas seisoi salkku kädessään odottamassa päivän ainoaa ohi ajavaa linja-autoa. Talvisina tuiskuaamuina hän oli jo anivarhain lapioimassa puhtaaksi tielle johtavaa polkua. Talon ulko-oven päällä oleva valo loisti pimeän erämaan keskellä kuin kirkas tähti.
Jo syksyllä päätin, että tämän talven aikana pysäytän jonakin aamuna autoni talon kohdalle ja käyn tervehtimässä sen asukasta. Niinpä tammikuisena aamuna pakkasin etuistuimelle työlaukun viereen kahvipaketin ja pullapussin. Yön aikana oli satanut vähän räntää vetisen jään päälle, ja aavistin, että tuo varhaisten aamujen pihan puhdistaja olisi siis jo hereillä.
Jo kaukaa näin, että valo kajasti ulko-oven päällä. Pihapolku oli tuttuun tapaan jo luotu puhtaaksi. Niinpä pysäytin autoni polun kohdalle, otin etupenkiltä tuliaiseni ja kävelin ovelle. Ikkunoista kajasti valo, joten talonväki oli jo hereillä. Koputettuani oveen kului pitkän aikaa, ennen kuin askelten ääni sisältä lähestyi ovea ja se avattiin. Kumarainen vanhus katsoi ihmetellen outoa vierasta.
Kerroin talon asukkaalle, miten olin yhdentoista vuoden aikana lähes joka arkiaamu ja -ilta ajanut tuosta yksinäisestä talosta ohi. Kerroin myös, miten pihalle sytytetyt valot syksyn ja talven pimeyden keskellä olivat olleet kirjaimellisesti lyhtyinä aamuvarhaisen ja iltamyöhän kulkijalle. Pitkällä erämaataipaleella pihasta loistava valo oli ollut monta kertaa aamulla varsinkin kehnonpuoleisten ajokelien aikana lohduttava merkki siitä, että perille pääsy oli jo lähellä. Nyt, kun säännöllinen matkanteko talon ohitse oli päättymässä, halusin pysähtyä ja kiittää.
Laitoin tuliaiseni vanhuksen rollaattorin etutason päälle. ”Kiitos”, sanoi vanhus ja jatkoi: ” Olen pitänyt ulkovaloja päällä, vaikkei tähän taloon lisäkseni juuri muita kuljekaan. Hyvä, jos niistä on ollut iloa”. Tuvasta kuului radion ääni ja seinäkello raksutti eteisen seinällä. Vanhus vilkaisi ohi mennen kelloa. Oivalsin, että radio oli avattu alkamassa olevaa aamuhartautta varten, ja aloin tehdä lähtöä. Vapiseva käsi ojentui vielä kättäni kohti. ”Käyntisi lämmitti mieltä, olkoon Herra sinun kanssasi”, vanhus sanoi vielä. Toivotin hänelle siunausta ja terveyttä, ennen kuin irrotin käteni hänen kädestään, suljin ulko-oven ja lähdin kävelemään kohti autoani.
Tuo aamuinen kohtaaminen lämmittää mieltäni vielä pitkään. Illansuussa kotimatkalla tuntui siltä, että talon valot loistivat vielä entistäkin kirkkaampina pimeyden keskellä.
Terttu Puurunen
Kirjoittaja on Hyrynsalmen apteekkari, joka asuu Pudasjärvellä
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuinkas sun ja mun valot loistaa ja kauasko näyttää tietä?.
Pitäisi vissiin Raamatusta etsiä paikka, mitä valolla on merkitystä ihmisen elämässä, pyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti.
---