Syntyi kesän lapsena. ”Leijona” kuten höröskööppiviisaat sanoivat. Leijonan pentu niin äidin kuin isän puolelta kuten höröskööppiviisaat sanoivat. Mitähän mahtoivat tarkoittaa? Eivät mitään varmaankaan?
Ihmisen pentu niin isän kuin äidin puolelta. Kolme- ja puolikiloinen nyytti syntyessään, vetäessään ensimmäiset henkoset maailmaa keuhkoihinsa ja puhaltaessaan ne parkuna takaisin kertomaan uudesta ihmeestä - elämästä.
Siinä hän nyt, hetki sitten nimensä ottaneena röhki tyytyväisyyttään sukututkijan sylissä. Äitinsä nisästä otteensa irrottanut kylläinen miehenalku tietäen tietämättään valtansa merkkasi tutkijan takin lapsen tuoksuun ja valkoiseen väriin.
Jo häiläsi mummot ja vaarit, tädit ja kummit rätein ja rievuin, mutta riemuin kantoi tutkija kunniamerkkinsä, ja hymysi äiti ja isä lapsensa onnea.
Siinä nyt sitten sukujuhlassa vertaillaan, arvaillaan: ”Kenen nenä, silmät korvat, suu, leuan kuoppa, kaikki muu. Mikä isän puolelta tullut on, minkä äidin geenit antaneet on? ”
Vaan kämmenet vielä pehmeät, pienetkin ne miehen mallia osoittaa. ”Hahaa” -sanoivat sanojat, että refleksi on ote tutkijan sormista pienen ottajan. Että heijastus miljoonan vuoden takaa, jolloin pentu emonsa karvoihin tarttui.
Voi olla, mutta nämä nyt pienet kännyt kouriksi kasvavat. Niihin sopivat tullessa ajan keksin ja kirveen varsi, kitaran kaula, tutkijan kammion avaimet, roolivihkojen kannet ja tietysti näppäimet monenlaisten kirjainten. Niissä on perimä takaa Andromedain tähtisum(k)ujen.
Tunki syliin toinen aarre - pikkuveljen isosisko, vaati paikkansa ja sai. Nelivuotiaan tarmolla ja tietoisuudella sovitteli sylin salat, kumartui pikkuveljen puoleen, suuteli poskelle ja kuiskasi: ”Minä rakastan sinua.”
Siinä sitä oltiin. Sydän pakahtua, molemmissa kainaloissa tulevaisuus, eikä onneksi ketään, ei vaareja, mummoja, tätejä, kummeja, jotka olisivat kenties tahtoneet pyyhkäistä pois silmäkulmain onnenkyyneleet.
Vaan Paavo, tuo täysiverinen toriseisoja, tajusi taas tilanteen. Tunki kuononsa täyteen syliin, hymysi herttaisesti isosiskolle, nuolaisi pikkuveljen kättä, katsoi sukutukijaa silmiin ja kertoi: ”Kyllä me tästä, kuten ennenkin!”
Ihmisen pentu niin isän kuin äidin puolelta. Kolme- ja puolikiloinen nyytti syntyessään, vetäessään ensimmäiset henkoset maailmaa keuhkoihinsa ja puhaltaessaan ne parkuna takaisin kertomaan uudesta ihmeestä - elämästä.
Siinä hän nyt, hetki sitten nimensä ottaneena röhki tyytyväisyyttään sukututkijan sylissä. Äitinsä nisästä otteensa irrottanut kylläinen miehenalku tietäen tietämättään valtansa merkkasi tutkijan takin lapsen tuoksuun ja valkoiseen väriin.
Jo häiläsi mummot ja vaarit, tädit ja kummit rätein ja rievuin, mutta riemuin kantoi tutkija kunniamerkkinsä, ja hymysi äiti ja isä lapsensa onnea.
Siinä nyt sitten sukujuhlassa vertaillaan, arvaillaan: ”Kenen nenä, silmät korvat, suu, leuan kuoppa, kaikki muu. Mikä isän puolelta tullut on, minkä äidin geenit antaneet on? ”
Vaan kämmenet vielä pehmeät, pienetkin ne miehen mallia osoittaa. ”Hahaa” -sanoivat sanojat, että refleksi on ote tutkijan sormista pienen ottajan. Että heijastus miljoonan vuoden takaa, jolloin pentu emonsa karvoihin tarttui.
Voi olla, mutta nämä nyt pienet kännyt kouriksi kasvavat. Niihin sopivat tullessa ajan keksin ja kirveen varsi, kitaran kaula, tutkijan kammion avaimet, roolivihkojen kannet ja tietysti näppäimet monenlaisten kirjainten. Niissä on perimä takaa Andromedain tähtisum(k)ujen.
Tunki syliin toinen aarre - pikkuveljen isosisko, vaati paikkansa ja sai. Nelivuotiaan tarmolla ja tietoisuudella sovitteli sylin salat, kumartui pikkuveljen puoleen, suuteli poskelle ja kuiskasi: ”Minä rakastan sinua.”
Siinä sitä oltiin. Sydän pakahtua, molemmissa kainaloissa tulevaisuus, eikä onneksi ketään, ei vaareja, mummoja, tätejä, kummeja, jotka olisivat kenties tahtoneet pyyhkäistä pois silmäkulmain onnenkyyneleet.
Vaan Paavo, tuo täysiverinen toriseisoja, tajusi taas tilanteen. Tunki kuononsa täyteen syliin, hymysi herttaisesti isosiskolle, nuolaisi pikkuveljen kättä, katsoi sukutukijaa silmiin ja kertoi: ”Kyllä me tästä, kuten ennenkin!”
Vastaukset 7
Vanhimmat
odotukseni palkittiin!!! Toiset ne osaa *huokaa ja tallentaa*
jätkä vastaa huutonsa.
ps. kiitos muusani
sympaattista kerrontaa ja todella mukavaa luettavaa, tuli omatkin vastaavanlaiset muistot mieleen... pisteitä pisteitä...
hieno juttu!
pisteitä. mukava on niitä saada.:-)
ps. jatkoa tulee jos on tullakseen
niin kaunista.Kiitos :)
Miten lämminhenkisen kertomuksen oletkaan kirjoittanut. Nuo kauniit hetket painuu syvälle sisimpään missä ne säilyy ikuisesti. Onnea sukututkijalle ja pienille tutkijan aarteille.
...sinusta löytyi hellyttävä piirre.:)
Ihana tarina.:)