4 Mahdotontahan on auttaa niitä, jotka kerran ovat päässeet valoon, maistaneet taivaan lahjaa ja tulleet osallisiksi Pyhästä Hengestä, [4. Moos. 15:30,31; Mark. 3:29; Hepr. 10:26; 2. Piet. 2:20; 1. Joh. 5:16]
5 nauttineet Jumalan hyvää sanaa ja kokeneet tulevan maailman voimia
6 mutta luopuneet uskostaan. Ei heitä voi toistamiseen johdattaa kääntymykseen -- niitä, jotka nyt itse ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja nostavat hänet kaikkien pilkattavaksi!
Miksi kuitenkin osa luopuneista tulee uudelleen uskoon? Eivätkö he olekaan niitä varsinaisia luopuneita?
5 nauttineet Jumalan hyvää sanaa ja kokeneet tulevan maailman voimia
6 mutta luopuneet uskostaan. Ei heitä voi toistamiseen johdattaa kääntymykseen -- niitä, jotka nyt itse ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja nostavat hänet kaikkien pilkattavaksi!
Miksi kuitenkin osa luopuneista tulee uudelleen uskoon? Eivätkö he olekaan niitä varsinaisia luopuneita?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minusta puhuminen uskostaan luopuneista kuulostaa aina jotenkin hassulta. Uskon nimittäin, että "aitoja" uskostaan luopuneita on hyvin vähän.
Eräänlainen "uskosta luopuminen" tapahtuu toki nuoruusvuosina lapsenuskon loppuessa. Se tapahtuu melkein kaikille, muttei se yleensä tarkoita täydellistä tai lopullista luopumista. Lähes kaikki lapsenuskonsa menettäneet sanovat uskovansa Jumalan olemassaoloon, mutta ovat muuten täysin maallistuneita. Lisäksi jotkut heistä epäilevät Jumalan olemassaoloa. Arvelisin, ettei pelkkä lapsenuskon loppuminen tee kenestäkään ateistia, ellei taustalta löydy vaikeita elämänkokemuksia.
Lapsenuskostaan luopunut voi tulla uskoon, koska hän ei ole koskaan sellaisessa henkilökohtaisessa jumalasuhteessa ollutkaan, mitä nimitetään uskoksi. Vaikka lapsenuskokin on aitoa uskoa, se poikkeaa aikuisen uskosta siinä, että aikuinen tekee uskoon tullessaan tietoisen valinnan.
Mitä taas tulee aikuisen uskoon, niin uskoaan ei voi siinä mielessä menettää, että Jumala katkaisisi henkilökohtaisen jumalasuhteen, vaan suhteen katkaisija on aina ihminen. Se on hyvin harvinaista. En ainakaan itse tiedä yhtään sellaista tapausta.
Entäpä jos aikuinen on hetken aikaa jonkunlaisessa uskossa tai etsikkoajassa ja hän vähän aikaa on sitä mieltä että Jumala on. Mutta sitten jossain vaiheessa usko alkaa tuntua hölmöltä tuntuu että Jumala onkin tarua ja näin ihminen lopettaa uskomisen. Miksi tälläinen ihminen ei muka voisi tulla uudestaan uskoon?
Jotkut luopuneet ovat kyllä mahdottomia tapauksia, eli niitä joista heprealaiskirje puhuu. Mutta moni on kyllä tullut uudestaan uskoon menetettyään aikuisiällä uskonsa. Joitain on mahdoton uudistaa ja joitain ei, eli olisiko siinä se heprealaiskirjeen tarkoittaman mahdottoman ja tavallisen luopuneen ero?
"Miksi tälläinen ihminen ei muka voisi tulla uudestaan uskoon?"
Voi hän uskoon tulla, mutta kyse ei ole uudelleen uskoon tulemisesta. Hän ei ollut uskossa aiemmin.
Millä tavoin määritellään oikeastaan se, mitä se luopuminen on?
Olen huomannut, että monelle se tarkoittaa luopumista siitä suuntauksesta missä on elänyt. Ei siis välttämättä luopumista Jumalasta.
Toki on monia, jotka luopuvat myös Jumalasta koska se oma suuntaus on niin ahdas, ettei siinä voi elää. Etenkin jos opit ovat ehdottomia, eikä niissä ole mitään elävään elämään liittyvää. Eivät kaikki voi muodostaa käsitystä joka on moni merkityksellinen – tarkoittaa että vaikka arkihavainnot, tieto ja ymmärrys sanoo toista ja se uskonkäsitys toista – niitä voi olla vaikeaa yhdistää.
Ei ole mitenkään ihmeellistä, että se joka on luopunut Jumalasta, tulee uusiin aatoksiin ja ottaa Hänet takasin. Se ei ehkä tarkoita kuitenkaan, että menisi takasin yhteisöön, ja omisi kaikki ulkoa opittuna. Hän voi olla se ”erilainen” uskova?