Äitini isä, pappa, kuoli vuonna 2012. Pappa oli minulle aivan äärettömän rakas, ensimmäisestä puolesta vuodesta hänen poismenonsa jälkeen en muista oikein mitään. Se aika on täysin kadonnut elämästäni. Tiesin että ensimmäinen vuosi läheisen kuoleman jälkeen on joillekin todella raskas, mutta sitten alkaa helpottamaan. Miksi minuun sitten vieläkin sattuu? Kun menen käymään hänen haudallaan, se tuntuu raskaalta ja siitä ei ilman kyyneleitä selviä. Minulla on papan kuva tässä tietokoneen vieressä, huomaan joskus pitäväni kuvaa kädessäni ja ajattelevani hänen viimeisiä hetkiään. Kun menen vierailemaan mamman luo, niin odotan yhä näkeväni siellä myös papan. Joskus olen kuulevinani lattian narahtavan samalla tavalla kuin papan siellä kävellessä. Pappa on mielessä lähestulkoon joka päivä, ei päiväsaikaan kun on tekemistä, mutta iltaisin. Joskus menee viikko-pari todella hyvin, sitten yhtenä iltana ikävä on niin kova ettei itkusta tule loppua. Normaalielämään tämä ei vaikuta muuten. Ja jos papan poismeno on näin kova paikka vieläkin, niin mitä minulle tapahtuu sitten joskus jos/kun mieheni tai vanhempani tai sisarukseni poistuvat ennen minua. Olenko tullut hulluksi?
Miksi suru ja ikävä eivät haihdu?
VarmaanSekoamassa93
2168
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ikävä ei haihdu koskaan.Haudalla me kaikki rakkaan menettäneet tunnemme surua.Menetin mieheni vajaa vuosi sitten ja olen valmistautunut siihen,että vie vuosia ennenkuin tulee se aika,jolloin hän ei ole koko ajan mielessäni.Tiedän,koska äitini kuolema opetti sen minulle.Saatoin jopa vuosien jälkeen ajatella,että "toi juttu täytyy kertoa äidille".Sure niin monta vuotta kuin Sinulle on tarpeellista,itke,kun itkettää.Sehän vain osoittaa,että poismennyt oli sinulle tärkeä.Koska arki kuitenkin sujuu normaalisti,ei kaipaukselle voi eikä tarvitse asettaa rajaa.
Nimimerkille Varmaan sekoamassa93:
Et sinä ole sekoamassa, älä ole huolissasi. Pappasi oli sinulle rakas ja turvallinen läheinen, jolla aina oli sinulle aikaa. Todennäköisesti teitte yhdessä kaikenlaista kivaa, josta jäi sinulle lämpimät ja aurinkoiset muistot. Papan kuolema jätti elämääsi suuren tyhjän aukon ja suru kulkee tietyssä mielessä mukanasi aina.
En tiedä, oletko vielä liian nuori ymmärtämään sen tosiasian, että
suru kulkee aina mukanasi, mutta vuosien myötä suru muuttaa muotoaan, se ikäänkuin siirtyy kauemmaksi jolloin sen kanssa on helpompi elää. Surun itkuisen ikävän vaihe kestää yleensä kahdesta viiteen vuotta. Sittan alkavat pinnalle nousevat valoisat muistot yhteisistä hetkistänne ja ne alkavat kantaa. Ihanat muistot ovat suuri voimavara, jota ei pidä aliarvioida.
Menetin isäni tapaturmaisesti, kun olin 11-vuotias. Mieheni kuolemasta on pian kuusi vuotta. Kumpaakin muistelen suurella rakkaudella, hellyydellä ja kiitollisuudella - harvemmin enää itken.
Voimia ja kärsivällisyyttä sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi.