Olen 45 vuotias mies ja tässä avioero edessä. Aikaisemmin vaimoni on luonnollisesti ollut lähiomaiseni. Olen sairastellut ja sairastelen varmasti tulevaisuudessani paljon, ja useasti esim. sairaalassa ovat kiinnostuneet kuka on lähiomainen. Esim. joskus vaativat hakijaa/yön paikalla kotona olevaa henkilöä vaikka leikkauksen jälkeen. Vaimohan tämä henkilö on luonnollisesti ollut.
Nyt minulla on tilanne ettei minulle jää vaimon jälkeen yhtään ainoaa läheistä suhdetta. Minulla on äiti ja sisko mutta emme ole yhtään yhteydessä toisiimme. Äiti antoi minut jo lapsena isälle, joka joi itsensä hengiltä monta vuotta sitten. Työelämästäkään ei ole ketään tuttua kun olen jo monta vuotta sairasteluni takia ollut pois työelämässä. Minulla ei ole oikeasti yhtään ystävääkääkään.
Mitä kerron lähiomaiseksi kun joudun seuraavaksi sairaalaan? Joudunko vaan olemaan siellä kalliilla päivillä kunnes pärjään yksin? Entä jos en pääse vaikkapa kauppaan hoitamaan asioita, saako jostain apua.
Tiedän että on outoja ajatuksia ja kysymyksiä, ainahan yleensä ihmisillä on läheisiä, kai? Minulla tosiaan ei ole, vaimo on ollut ainoa ystävä.
Nyt minulla on tilanne ettei minulle jää vaimon jälkeen yhtään ainoaa läheistä suhdetta. Minulla on äiti ja sisko mutta emme ole yhtään yhteydessä toisiimme. Äiti antoi minut jo lapsena isälle, joka joi itsensä hengiltä monta vuotta sitten. Työelämästäkään ei ole ketään tuttua kun olen jo monta vuotta sairasteluni takia ollut pois työelämässä. Minulla ei ole oikeasti yhtään ystävääkääkään.
Mitä kerron lähiomaiseksi kun joudun seuraavaksi sairaalaan? Joudunko vaan olemaan siellä kalliilla päivillä kunnes pärjään yksin? Entä jos en pääse vaikkapa kauppaan hoitamaan asioita, saako jostain apua.
Tiedän että on outoja ajatuksia ja kysymyksiä, ainahan yleensä ihmisillä on läheisiä, kai? Minulla tosiaan ei ole, vaimo on ollut ainoa ystävä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sairaalassa on sos työntekijä, voit kysellä häneltä neuvoja tuohon tilanteeseen. Hän on tavannut kaltaisiasi ennenkin.
Voi varautua ostamalla kaappiin purkki- ja pussiruokaa, näkkileipää ja maitojauhetta. Kunhan vettä tulee hanasta, pärjäät pari päivää. Jos on pakastin, voi jotain leipää ja pakasteita ostaa sinnekin odottamaan. Apteekista jotain voi ostaa, kun tulet taksilla kotiin sairaalasta vai voiko sairaalan apteekkia hyödyntää?
Jos asut kerrostalossa, voit tarkkailla naapureita: jos joku lähtee tyhjällä autolla kauppaan, ei ole iso asia hänelle tarjota kyytiä Sinulle. Samoin joku nuori lenkkeilijä voi käydä hakemassa maitopurkin tms. raskaampaa. Kyllä monet auttaisivat, jos vain tietäisivät, että tarviit apua.
Jaksamista.
Kuule nykyään on paljon tuollaisia. Voit sanoa että sinulla on äiti ja sisko, mutta et halua heitä laitettavaksi lähiomaisen paikalle. Jos tilanne on sellainen, että et pärjää kotona leikkauksen jälkeen, niin olet sairaalassa tai jos pääset kotiin niin sitä varten on kotisairaanhoito ja kodinhoitajat, jotka voivat käydä usemmankin kerran vuorokaudessa.
Joten tätä asiaa ei kannata työkseen murehtia.
Ok. Tunnen itseni niin oudoksi linnuksi kun tuntuu että kaikkialla ihmiset ovat niin sosiaalisia ja minä aivan yksin. Tietenkin talouden päälle ottaa tuollainen ostettu tuki, kuntoutustuki kun ei ole järin suuri ja Helsingissä menot ovat jo muutenkin korkeat. Mutta hyvä jos kaltaisistani yksinasuvista on heillä kokemusta.
Voist saada SPR:n ystäväpalvelun kautta jonkin hlön auttamaan sinua esim. kaupassakäynnissä yms. asioissa ja muuten olemaan vain tukena ja kulkemaan rinnalla.
Voimia sinulle!
Kiitos tästä, pistän korvan taakse.
Yksinäisyyden ei pitäisi olla ongelma.
Asun itse kyllä parisuhteessa,mutta koen olevani yksin.Olen 50 v ja minulla
on nivelrikko ja muitakin tukielinongelmia.
Minulla ei ole ystäviä ja miesystäväni on minua 25 v vanhempi.
Hänen kansaan olen elänyt vuodesta 1987. Tulemme kyllä hyvin toimeen keskenämme.Hän taitaa olla minua paremmassa kunnossa,vaikka takana on kaksi
sydänkohtausta.Mutta hän lenkkeilee ja meloo ja pyöräilee aktiivisesti.
Itselleni jopa kahden kilsan lenkki tuottaa vaikeuksia lonkkakipujen vuoksi.
Minulla on sisko,joka asuu yli 300 kilometrin päässä ja jota tapaan kerran vuodessa.
Hänkin on minua vanhempi.
Jos jotain tapahtuisi,olisin aika yksin tilanteen kanssa,sillä en toivoisi miesystäväni joutuvan vastuuseen minusta.
Jos jotakin tapahtuisi hänelle,olisin pulassa sillä koen,etten pystyisi hoitamaan häntä jos hän joutuisi vaikkapa petipotilaaksi loppuiäkseen.
Minulla kun on nivelrikko.
Joutuisin laittamaan hänet hoitolaitokseen,ellei hänen tyttärensä hoitaisi tilannetta jotenkin.
Jos itselleni kävisi jotakin, en odottaisi siskoni joutuvan hoitamaan minua.
Joten minullakaan ei juuri ole ystäviä tai lähiomaisia.
Enkä oletakkaan heidän hoitavan minua.
En itsekkään näe tulevaisuuttani kovin ruusuisena tämän valossa,mutta elämä on...
Kadulle ketään ei Suomessa heitetä joten aina on jonkinlainen ovi auki jonnekkin päin.
Jää nähtäväksi itsenikin kohdalla,millainen.....