Lainaan Jari Heinosen blogista. Lopussa on linkki jos kiinnostaa katsoa enemmän:
"Fordilaisen teollisuus- ja palveluyhteiskunnan aika oli pohjoismaisen hyvinvointimallin rakentamisen aikaa. Silloin yhteiskunnalliset erot tasoittuivat ja köyhyys väheni. Mutta yhteiskunnalliset ja erot ja tyytymättömyys ovat lisääntyneet taas tässä rakennemuutoksen kolmannessa vaiheessa 1990-luvun alun laman jälkeen. Joukkotyöttömyys, pätkätyöt, köyhyys, syrjäyttäminen, demokratian puute ja eliitin etääntyminen kansasta ovat tämän vaiheen kasvavia ilmiöitä.
Samalla voi yleisesti sanoa, että monet puolueet eivät enää ole muutosten jälkeen olleet kiinnostuneita ”tavallisten ihmisten” ongelmista. Kansalaiset ja äänestäjät ovat vastanneet muutoksiin niin, että perinteisen ideologisen ismipolitiikan sijaan on tullut asiapohjainen osallistuminen ja vaikuttaminen. Äänestäjät eivät tee päätöksiään ideologioiden perusteella kuten ennen, vaan yksittäisten tavoitteiden perusteella tai sitten äänestämällä puhtaasti vain kiinnostavaa henkilöä.
Nuorilla menee toki käsi taskussa nyrkkiin ja kirosanat tulevat yhtä vuolaina kuten heidän jälleenrakentajaukeillaan ja isillään, mutta järjestelmä koetaan jo niin totaalisena, ettei näkyvillä olevien sinänsä kielteisten piirteiden vastustaminen näytä mahdollisesta ja uskottavalta. Pahoinvointi ei helposti purkaudu julkiseksi tyytymättömyydeksi tai yhteiseksi maailmaa muuttavaksi toiminnaksi. Mahdollinen tuohtuminen saa pikemminkin yksilöllisiä muotoja ja kohteita.
Entisten kollektiivisten toimintatapojen ja agitaation perinne on nuorten kohdalla ratkaisevasti murentunut. Eräs ratkaiseva tekijä on se, että nuorten elämää alas painavilta ja omaa vertaisuutta loukkaavilta toimijoilta puuttuvat kasvot. Poliittisesti nimetön ja byrokraattisesti kaavamainen elämänolojen huononnus ja leikkaukset eivät sinällään näytä riittävän. Mutta kun kasvot löytyvät – sijainenkin riittää – voi tilannerähinä syntyä äkistikin, kuten Kiakkovierasjuhlilla Tampereella tapahtui.
Miten asiaa voisi poliittisesti ajatella? Se pärjää, jolla on kyky sitoa, hallita ja suunnata kasvavaa tyytymättömyyttä. Tässä varmastikin on kaksi tärkeää toimijaa: media ja erilaiset liikkeet, myös työväenliike.
Mitä enemmän kansalaisten siteet poliittisiin järjestöihin heikkenevät, sitä tärkeämmäksi muodostuu medioiden ja yleensäkin julkisuuden merkitys. Mediapolitiikassa toimii logiikka: näkymättömyys on yhtä kuin passiivisuus ja heikkous, ja päinvastoin. Tässä mielessä mediaan pääsy on tärkeää.
Työväenliikkeen näkökulmasta perusasia on vanhan liikeidean elvyttäminen. Samalla kun korostetaan kapitalismin syvällistä muuttamista ja demokratisoimista, tulisi kansalaisten oma toiminta nähdä keskeisenä maailman muuttamisen keinona. Ihmisten kuunteleminen ja joukkotoiminnan, suoran vaikuttamisen merkitys muutoksessa on keskeistä. Se on kaiken ydinjuttu. Jos vasemmisto haluaa menestyä, on palattava juurille.
Käytännössä juurille palaaminen tarkoittaa sitä, että meille tarvitaan laaja erilaisia toimijoita kokoava yhteistyöjärjestö. Kansainvälisiä kokemuksia tästä on paljon: Akel Kyprokselta, Die Linke Saksasta, Enhedslisten Tanskasta ja Syriza Kreikasta. Suomen puoluejärjestelmässä on nykyisin SKDL:n mentävä aukko. Meille tarvitaan SKDL:n tapainen yleisdemokraattinen järjestö, Demokratialiitto, joka kokoaa laajasti vasemmistolaisia ja demokraattisia voimia kamppailuun, mm. mielenosoituksiin ja osallistuu vaaleihin. Vuosi 2014 olkoon vasemmiston vahvistumisen vuosi myös meillä Suomessa.
Jari Heinonen"
http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/vuosi-2014-vasemmisto-vahvistuu-suomessa
"Fordilaisen teollisuus- ja palveluyhteiskunnan aika oli pohjoismaisen hyvinvointimallin rakentamisen aikaa. Silloin yhteiskunnalliset erot tasoittuivat ja köyhyys väheni. Mutta yhteiskunnalliset ja erot ja tyytymättömyys ovat lisääntyneet taas tässä rakennemuutoksen kolmannessa vaiheessa 1990-luvun alun laman jälkeen. Joukkotyöttömyys, pätkätyöt, köyhyys, syrjäyttäminen, demokratian puute ja eliitin etääntyminen kansasta ovat tämän vaiheen kasvavia ilmiöitä.
Samalla voi yleisesti sanoa, että monet puolueet eivät enää ole muutosten jälkeen olleet kiinnostuneita ”tavallisten ihmisten” ongelmista. Kansalaiset ja äänestäjät ovat vastanneet muutoksiin niin, että perinteisen ideologisen ismipolitiikan sijaan on tullut asiapohjainen osallistuminen ja vaikuttaminen. Äänestäjät eivät tee päätöksiään ideologioiden perusteella kuten ennen, vaan yksittäisten tavoitteiden perusteella tai sitten äänestämällä puhtaasti vain kiinnostavaa henkilöä.
Nuorilla menee toki käsi taskussa nyrkkiin ja kirosanat tulevat yhtä vuolaina kuten heidän jälleenrakentajaukeillaan ja isillään, mutta järjestelmä koetaan jo niin totaalisena, ettei näkyvillä olevien sinänsä kielteisten piirteiden vastustaminen näytä mahdollisesta ja uskottavalta. Pahoinvointi ei helposti purkaudu julkiseksi tyytymättömyydeksi tai yhteiseksi maailmaa muuttavaksi toiminnaksi. Mahdollinen tuohtuminen saa pikemminkin yksilöllisiä muotoja ja kohteita.
Entisten kollektiivisten toimintatapojen ja agitaation perinne on nuorten kohdalla ratkaisevasti murentunut. Eräs ratkaiseva tekijä on se, että nuorten elämää alas painavilta ja omaa vertaisuutta loukkaavilta toimijoilta puuttuvat kasvot. Poliittisesti nimetön ja byrokraattisesti kaavamainen elämänolojen huononnus ja leikkaukset eivät sinällään näytä riittävän. Mutta kun kasvot löytyvät – sijainenkin riittää – voi tilannerähinä syntyä äkistikin, kuten Kiakkovierasjuhlilla Tampereella tapahtui.
Miten asiaa voisi poliittisesti ajatella? Se pärjää, jolla on kyky sitoa, hallita ja suunnata kasvavaa tyytymättömyyttä. Tässä varmastikin on kaksi tärkeää toimijaa: media ja erilaiset liikkeet, myös työväenliike.
Mitä enemmän kansalaisten siteet poliittisiin järjestöihin heikkenevät, sitä tärkeämmäksi muodostuu medioiden ja yleensäkin julkisuuden merkitys. Mediapolitiikassa toimii logiikka: näkymättömyys on yhtä kuin passiivisuus ja heikkous, ja päinvastoin. Tässä mielessä mediaan pääsy on tärkeää.
Työväenliikkeen näkökulmasta perusasia on vanhan liikeidean elvyttäminen. Samalla kun korostetaan kapitalismin syvällistä muuttamista ja demokratisoimista, tulisi kansalaisten oma toiminta nähdä keskeisenä maailman muuttamisen keinona. Ihmisten kuunteleminen ja joukkotoiminnan, suoran vaikuttamisen merkitys muutoksessa on keskeistä. Se on kaiken ydinjuttu. Jos vasemmisto haluaa menestyä, on palattava juurille.
Käytännössä juurille palaaminen tarkoittaa sitä, että meille tarvitaan laaja erilaisia toimijoita kokoava yhteistyöjärjestö. Kansainvälisiä kokemuksia tästä on paljon: Akel Kyprokselta, Die Linke Saksasta, Enhedslisten Tanskasta ja Syriza Kreikasta. Suomen puoluejärjestelmässä on nykyisin SKDL:n mentävä aukko. Meille tarvitaan SKDL:n tapainen yleisdemokraattinen järjestö, Demokratialiitto, joka kokoaa laajasti vasemmistolaisia ja demokraattisia voimia kamppailuun, mm. mielenosoituksiin ja osallistuu vaaleihin. Vuosi 2014 olkoon vasemmiston vahvistumisen vuosi myös meillä Suomessa.
Jari Heinonen"
http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/vuosi-2014-vasemmisto-vahvistuu-suomessa
Vastaukset 1
Vanhimmat
laiskuutta on.