Isäni kuoli viime syksynä, juuri olisi eläkkeelle päässyt. Itse olen 23 vuotias nuori nainen. Isäni sai aivoverenvuodon ja monta viikkoa vain nukkui, joskus availi silmiään. En saa sitä musertavaa näkyä silmistäni pois, kun isä värisevin silmin katsoi minua, ei varmaan nähnyt kunnolla ilman laseja. Silmät värisivät oikealta vasemmalle ja puristi kädellään kättäni. Yritti ottaa hengitysmaskia pois, sanoakseen jotain vai halutakseen luovuttaa, en tiedä.
Olen kulkenut jotenkin sumussa siitä asti kun isä sai vuodon. Tunteet meni toivosta epätoivoon, lapsellisesti ajattelin että en mä voi sitä menettää tässä iässä ja tottakai isä paranee. Vihasin isää lapsena, oli monta riitaa jotka jäivät selvittämättä. Isä ei osannut olla isä, silti rakastin isää. Ennen kun isä sai vuodon, itkin itsekseni kun isä ei ikinä kysynyt mitä minulle kuuluu, tai ollut kiinnostunut asioistani. Siskoni sanoi, että isä näki asian niin, etten tarvinnut häntä tai hänen apuaan. En vain osannut ikinä pyytää, odotin isän lähestyvän minua vaikean lapsuuteni jälkeen. Onneksi oli suht lämpimät välit, mutta en osannut olla isäni kanssa tai viettää hänen kanssaan aikaa. Nyt tunnen vain suurta tuskaa ja syyllisyyttä. Tunnen olevani kuin jossain näytelmässä katsomassa elämääni sivusta. Teen mitä pitää, menen töihin, hymyilen, menen kotiin. En näytä suruani muille, joskus tokaisin miehelle että voisitko joskus vaikka kysyä miten voin. Hän alkoi sössöttävällä äänellä sanoa, että pitäisikö hänen vähän niin kuin sääliä ja kysellä vointiani kokoajan. Sen jälkeen en ole jaksanut surustani enää mainita, mitä nyt jotain muutamia itkukohtauksia lukuunottamatta. Itken itsekseni, kuuntelen sellaista musiikkia joka tuo isän mieleen tai muuten vain itkettää. Ei tee mieli olla posiviitinen kun olen itsekseni. Itseasiassa tekisi mieli haistattaa koko maailmalle paskat. Nyt kun kirjoitan tätä., huomaan että mulla on aika paljon patoutuneita tunteita mitä en saa ulos. Kukaan ei kysy miten voin! Ei niitä töissäkään kiinnosta, valitetaan vaan mitä teet väärin ja mitä taas unohdit. Itse olen ylipäätänsä onnellinen ja tyytyväinen, että kiinnostaa elää tai tehdä yhtään mitään. Olen ollut ennen masentunut ja syönyt siihen lääkkeitä, en tiedä olenko masentunut edelleen vai onko tämä "vain" surua.
Pelkään myös kaikkien kuolemaa, pelkään äidin kuolevan minä hetkenä hyvänsä, tunnen omantunnon tuskaa kaikesta kun kaikkihan voi kuolla milloin vain. Tunnen käsittämätöntä sääliä kaikkia läheisiäni kohtaan, mitä jos heillekin sattuu jotain ja katson heitäkin sairaalan pedissä. Tai mitä jos itse olen siellä ja jotain jää sanomatta. Töissä on tietysti hyvä käydä, koska ilman mitään tekemistä olisin jo varmaan hullujen huoneella. Toisaalta ei vaan kiinnostaisi. Haluisin tyhjentää koko muistini. Ei ketään loppujen lopuksi kiinnosta, yksin täällä ollaan. Jos valittaa tarpeeksi, ni sitten ainaki on.
Olen kulkenut jotenkin sumussa siitä asti kun isä sai vuodon. Tunteet meni toivosta epätoivoon, lapsellisesti ajattelin että en mä voi sitä menettää tässä iässä ja tottakai isä paranee. Vihasin isää lapsena, oli monta riitaa jotka jäivät selvittämättä. Isä ei osannut olla isä, silti rakastin isää. Ennen kun isä sai vuodon, itkin itsekseni kun isä ei ikinä kysynyt mitä minulle kuuluu, tai ollut kiinnostunut asioistani. Siskoni sanoi, että isä näki asian niin, etten tarvinnut häntä tai hänen apuaan. En vain osannut ikinä pyytää, odotin isän lähestyvän minua vaikean lapsuuteni jälkeen. Onneksi oli suht lämpimät välit, mutta en osannut olla isäni kanssa tai viettää hänen kanssaan aikaa. Nyt tunnen vain suurta tuskaa ja syyllisyyttä. Tunnen olevani kuin jossain näytelmässä katsomassa elämääni sivusta. Teen mitä pitää, menen töihin, hymyilen, menen kotiin. En näytä suruani muille, joskus tokaisin miehelle että voisitko joskus vaikka kysyä miten voin. Hän alkoi sössöttävällä äänellä sanoa, että pitäisikö hänen vähän niin kuin sääliä ja kysellä vointiani kokoajan. Sen jälkeen en ole jaksanut surustani enää mainita, mitä nyt jotain muutamia itkukohtauksia lukuunottamatta. Itken itsekseni, kuuntelen sellaista musiikkia joka tuo isän mieleen tai muuten vain itkettää. Ei tee mieli olla posiviitinen kun olen itsekseni. Itseasiassa tekisi mieli haistattaa koko maailmalle paskat. Nyt kun kirjoitan tätä., huomaan että mulla on aika paljon patoutuneita tunteita mitä en saa ulos. Kukaan ei kysy miten voin! Ei niitä töissäkään kiinnosta, valitetaan vaan mitä teet väärin ja mitä taas unohdit. Itse olen ylipäätänsä onnellinen ja tyytyväinen, että kiinnostaa elää tai tehdä yhtään mitään. Olen ollut ennen masentunut ja syönyt siihen lääkkeitä, en tiedä olenko masentunut edelleen vai onko tämä "vain" surua.
Pelkään myös kaikkien kuolemaa, pelkään äidin kuolevan minä hetkenä hyvänsä, tunnen omantunnon tuskaa kaikesta kun kaikkihan voi kuolla milloin vain. Tunnen käsittämätöntä sääliä kaikkia läheisiäni kohtaan, mitä jos heillekin sattuu jotain ja katson heitäkin sairaalan pedissä. Tai mitä jos itse olen siellä ja jotain jää sanomatta. Töissä on tietysti hyvä käydä, koska ilman mitään tekemistä olisin jo varmaan hullujen huoneella. Toisaalta ei vaan kiinnostaisi. Haluisin tyhjentää koko muistini. Ei ketään loppujen lopuksi kiinnosta, yksin täällä ollaan. Jos valittaa tarpeeksi, ni sitten ainaki on.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Noin se taitaa useimman kohdalla mennä: ei puhuta, ei kysellä mitä todella sisimmässä liikkuu. Meidän suomalaisten kulttuuri on muotoutunut niin, että sisintä ei avata, vaikka jokainen tietää, että niin tulisi tehdä ja toivoisi toisenkin tekevän.
Ei isäsi kärsi siellä enää, että ette ehtineet puhumaan ja tulemaan läheisimmiksi. Noita tunteita itsekkin kävin läpi kun oli nuori aikuinen menettäessä isäni ja muutaman vuoden päästä äitini.
Toitottavasti sinulle löytyy joku jonkan kanssa jutella. Juuri tällainen kirjoittaminenkin auttaa.
minävain112, kirjoitat hyvin kuvaavasti tuntemuksiasi; surua, turhautumista ja pelkoakin. Arvelet valittamisen vievän ystävät... Kuitenkin kuvaamasi surun käsittely vaatii sen julki tuomista, ääneen sanomista ja kuulluksi tulemista. Sitä että joku kuulee ja - vaikkei itse ymmärtäisikään, niin auttaisi sinua ymmärtämään paremmin itseäsi ja tapahtunutta ja tätä maailmaa. Saat itsellesi mielenrauhan ja välit isän kanssa kuntoon hakeutumalla keskustelemaan jonkun kanssa.
Jos sinusta tuntuu, ettet halua tai voi puolisosi tai ystäviesi kanssa asiasta keskustella, ota yhteyttä esim työterveyshuoltoon tai seurakuntaan. Yksi mahdollisuus yksityiseen keskusteluun on myös Kirkko Suomessa chat palvelu facebookissa, jossa on mahdollista keskustella nimettömänä ja yksityisesti kirkon työntekijän kanssa.
Kuvaamasi olotilat ja oireet viittaavat luonnollisiin surureaktioihin, ei mielenterveysongelmiin. Olet tehnyt hyvän avauksen kirjoittamalla tänne. Nyt jatka vaan itsesi hoitamista eteenpäin ja pääset paremmin arkeesi kiinni ja löydät taas arvoa, luottamusta ja merkitystä siitä ihan tavallisesta elämästäkin.
Kaikkea hyvää sinulle toivotellen Tiina - ohjaaja
Mieheni nukkui pois Syys 2013.
Sai aivoverenvuodon v.2012.
Olimme yhdessä 20 vuotta.
Ei se elo aina niin auvoista ollut.
Mutta nyt välillä tuntuu.että joku sisimmässäni käpertyy tuskaan.
Elän kuin robotti.
Kaipaan kovasti hänen rauhallisuuttaan,lämpöään,huumorintajuaaja jopa riitojamme.
Olen silti onnellinen, että sain ne 20 vuotta.
Hän sai sairaalassa sairaalabakteerin.
Diabeetikkona jalkaan tuli iso haavauma.
Jouduttiin anputoimaan reidestä asti.
Ikää 68 v.
Sain pitää hänet kotona kauniin kesän 2013.
Keuhkoveritulppa nujersi lopulta.
Sairaalaan hän kuoli.
Vei minusta ainakin puolet mukanaan.
En nää valoa, enkä tulevaisuutta,
Unessa etsin häntä.
Itselläni myös vaikeaa. En ole vielä edes täysi ikäinen ja jotenkin tuntuu niin väärältä että isäni nyt makaa sairaalassa tuskissaan. Käyn häntä katsomassa joka päivä ja toivon että hän parantuisi. Mitään muuta en toivo niin paljon. Mielummin ottaisin itse hänen sairauden itselleni. Enään ei ole elämän iloa.Ei jaksa tehdä mitään enään. Itken vain koko ajan. Ja aina jos en ole niin surullinen niin se tuntuu synniltä. En voi enään iloita mistään. En voi hymyillä enkä nauraa enään. En tiedä enään mitä tekisin jos hän jättää minut tänne ja itse lähtee pois. Tekisi mieli vain kuolla...
Kun rakas ihminen on vakavasti sairaana, niin usein omaisilla on vaikeampaa kuin tällä sairaalla. Ei ole väärin kokea iloa mukavista asioista vaikkan isä makaa lasaretissa ja varmaan sitä isäsikin tahtoo, että sinun elämä olisi normaalia ja voisit jatkaa elämää vaikka hän ei parantuisi.
Läheisen kuollessa tulee jälkeenjääneille halu ja kaipaus, että voi kun kaikki olisi jo ohi ja pääsisi mukaan. Sitten ajan myötä suru helpottaa ja jaksaa ja saa otetta arkeen.
Toivon voimia sinulle hetkiin kun olet isän luona. Teillä on nyt aikaa toisillenne ja jälkeen päin hetket ovat arvokkaita, vaikka isä saisi jatkaa vielä maan päällä.