Niiden joita historia oikeasti kiinnostaa kannattaa hahmottaa viime vuosisataa ainakin sellaisilla suomalaisen yhteiskunnan kehitysakseleilla kuin metsäläisyydestä järjestyneeseen yhteiskuntaelämään, kansallisesta kahtiajaosta säädellyn ristiriidan yhteiskuntaan, maatalousyhteiskunnasta kaupungistumiseen, yhtenäiskulttuurista keskustelevaan moniarvoiseen yhteiskuntaan, ja viimeiseksi: reaalitalouden oloista rahatalouden valtaan.
Vielä viime vuosisadan alussa osassa Suomea elettiin miltei kivikautisella tasolla savupirteissä. Itsenäistyminen repi kansan kahtia ja käytiin äärimmäisen raaka veljessota. Itsenäisyyden alkuvuosikymmenet varjeltiin kansalaissodan kipeitä jälkiselvittelyjä ja sallittiin fasismille kasvualusta. Onnettoman sodan ja onnettoman tappion onnellisena seurauksena maassa toteutuivat (ensimmäisen kerran sen itsenäisen historian aikana) demokratian edellytykset. Kaikki mielipidesuunnat saivat vihdoin vapauden toimia.
Entisen yhteiskuntailmapiirin vääristyneisyydestä kertoo jotain se, että vasta kymmenen vuotta sodan jälkeen voitiin julkaista ensimmäinen kirja, jossa sotaa käsiteltiin tavallisen rintamamiehen näkökulmasta. Teoksesta, Linnan Tuntemattomasta, tuli sadoin tuhansin myyty. Pinnanalainen paine asioiden julkipuhumiseen oli siis ollut valtava. Kaksikymmentä vuotta sodan jälkeen maan (liki islamilaista maailmaa muistuttanut) valtiosidonnaiseen uskonnollisuuteen liittyvä yhdenmukaisuus räjäytettiin hajalle Salaman Juhannustanssit -teoksella. Sitä seurannut kiihkeä kansalaiskeskustelu käynnisti lopullisesti yhtenäiskulttuurin murenemisen. Sen jälkeen reporadio jatkoi yhteiskunnallisen keskustelun alkeisopetusta. 70-luvulla, jolloin uudenlainen puoluepolitisoituminen sitoi suuren osan 60-luvun yleisestä kulttuuriradikalismista, Suomen henkinen kehitys alkoi olla jo demokratian alkeisvaatimusten tasolla.
Kekkosen elämäntyö veljesvihan katkeroittaman, typerän ja oppimattoman, väkivaltaisen ja kovien sotakokemusten psyykkisesti regressoiman kansan yhtenäistämisessä, maan (reaalitaloudellisilla ehdoilla tapahtuneen) vaurastumisen vartijana, vuorineuvosten pelossa ja kurissa pitäjänä, N-liiton paineen torjujana, ja viimekädessä yhteiskunnallisen keskustelun edellytysten aktiivisena agitattorina, on maan historiassa todellisen suurmiehen urakka. Hän käytti valtaa armottomasti, poikkeuksellisen kansan poikkeusellisten olojen edellyttämällä tavalla, mutta mikään tuossa vallankäytössä sinänsä ei tee sitä epälegitiimiksi tai moraalisesti tuomittavaksi. Kekkonen nautti myös kansalaisten varauksetonta luottamusta, joten hänen vallankäytössään toteutui arendtilaisen suoran demokratian idea.
Kekkosen jälkeen asiat menivät taas nopeasti huonompaan suuntaan. Rahatalouteen hurahtanut presidentti Koivisto masinoi rahamarkkinat vapaaksi, ja maa täytettiin Pentti Kourin (ja mahdollisesti muiden rasvapoikien) tänne rahtaamilla dollareilla. Puhallettiin arvokuplia, myytiin velkaa pakolla ja vaikka vakuudetta, ja pyörät lakkasivat pyörimästä kun velkaantuminen oli kasvanut siihen mittaan että kotitalouksien hankinnat tyssäsivät. Kuten kansantaloudelliset tilastot osoittavat, lama alkoi tästä, ja romahdus oli todellinen valtakunnankato. Suomi sidottiin velkavankeuteen, jonka seurauksena olemme nyt ja ikuisesti globaalipankkiirien lypsylehmänä, ja saamme pitää kansan- ja valtiontalouttamme pystyssä niin kauan kun kykenemme velkavankkureitamme vetämään. Mutta esim. oman valtiomme budjetin menokattoa emme enää saa päättää.
Kekkosen ajan valtakunnasalaisuudet olivat "julkisia", ts. kaikki ihmiset käytännössä tiesivät että suhteet itään olivat tekopyhiä ja liturgisia, ja niitä varjeltiin koska idän vaara oli todellinen. Vain muutama täydellinen harakka-aivo jaksoi meuhkata "totuudentorvina", enemmän tai vähemmän peitellyn antikommunismin ja kekkosvihan saarnamiehinä. Sotilaat, joilla ei aivoja juuri ole ollenkaan, olivat tietysti vielä asia erikseen. Nyt meillä on niin laman syntyyn kuin sen hoitoon liittyviä valtakunnansalaisuuksia, jotka ovat karmeampia kuin mitkään kekkosajan ulko- tai sisäpoliittiset vehkeilyt. Suomen historia on näillä näkymin eletty, tulevaisuudesta ei juuri kannata puhua.
Vielä viime vuosisadan alussa osassa Suomea elettiin miltei kivikautisella tasolla savupirteissä. Itsenäistyminen repi kansan kahtia ja käytiin äärimmäisen raaka veljessota. Itsenäisyyden alkuvuosikymmenet varjeltiin kansalaissodan kipeitä jälkiselvittelyjä ja sallittiin fasismille kasvualusta. Onnettoman sodan ja onnettoman tappion onnellisena seurauksena maassa toteutuivat (ensimmäisen kerran sen itsenäisen historian aikana) demokratian edellytykset. Kaikki mielipidesuunnat saivat vihdoin vapauden toimia.
Entisen yhteiskuntailmapiirin vääristyneisyydestä kertoo jotain se, että vasta kymmenen vuotta sodan jälkeen voitiin julkaista ensimmäinen kirja, jossa sotaa käsiteltiin tavallisen rintamamiehen näkökulmasta. Teoksesta, Linnan Tuntemattomasta, tuli sadoin tuhansin myyty. Pinnanalainen paine asioiden julkipuhumiseen oli siis ollut valtava. Kaksikymmentä vuotta sodan jälkeen maan (liki islamilaista maailmaa muistuttanut) valtiosidonnaiseen uskonnollisuuteen liittyvä yhdenmukaisuus räjäytettiin hajalle Salaman Juhannustanssit -teoksella. Sitä seurannut kiihkeä kansalaiskeskustelu käynnisti lopullisesti yhtenäiskulttuurin murenemisen. Sen jälkeen reporadio jatkoi yhteiskunnallisen keskustelun alkeisopetusta. 70-luvulla, jolloin uudenlainen puoluepolitisoituminen sitoi suuren osan 60-luvun yleisestä kulttuuriradikalismista, Suomen henkinen kehitys alkoi olla jo demokratian alkeisvaatimusten tasolla.
Kekkosen elämäntyö veljesvihan katkeroittaman, typerän ja oppimattoman, väkivaltaisen ja kovien sotakokemusten psyykkisesti regressoiman kansan yhtenäistämisessä, maan (reaalitaloudellisilla ehdoilla tapahtuneen) vaurastumisen vartijana, vuorineuvosten pelossa ja kurissa pitäjänä, N-liiton paineen torjujana, ja viimekädessä yhteiskunnallisen keskustelun edellytysten aktiivisena agitattorina, on maan historiassa todellisen suurmiehen urakka. Hän käytti valtaa armottomasti, poikkeuksellisen kansan poikkeusellisten olojen edellyttämällä tavalla, mutta mikään tuossa vallankäytössä sinänsä ei tee sitä epälegitiimiksi tai moraalisesti tuomittavaksi. Kekkonen nautti myös kansalaisten varauksetonta luottamusta, joten hänen vallankäytössään toteutui arendtilaisen suoran demokratian idea.
Kekkosen jälkeen asiat menivät taas nopeasti huonompaan suuntaan. Rahatalouteen hurahtanut presidentti Koivisto masinoi rahamarkkinat vapaaksi, ja maa täytettiin Pentti Kourin (ja mahdollisesti muiden rasvapoikien) tänne rahtaamilla dollareilla. Puhallettiin arvokuplia, myytiin velkaa pakolla ja vaikka vakuudetta, ja pyörät lakkasivat pyörimästä kun velkaantuminen oli kasvanut siihen mittaan että kotitalouksien hankinnat tyssäsivät. Kuten kansantaloudelliset tilastot osoittavat, lama alkoi tästä, ja romahdus oli todellinen valtakunnankato. Suomi sidottiin velkavankeuteen, jonka seurauksena olemme nyt ja ikuisesti globaalipankkiirien lypsylehmänä, ja saamme pitää kansan- ja valtiontalouttamme pystyssä niin kauan kun kykenemme velkavankkureitamme vetämään. Mutta esim. oman valtiomme budjetin menokattoa emme enää saa päättää.
Kekkosen ajan valtakunnasalaisuudet olivat "julkisia", ts. kaikki ihmiset käytännössä tiesivät että suhteet itään olivat tekopyhiä ja liturgisia, ja niitä varjeltiin koska idän vaara oli todellinen. Vain muutama täydellinen harakka-aivo jaksoi meuhkata "totuudentorvina", enemmän tai vähemmän peitellyn antikommunismin ja kekkosvihan saarnamiehinä. Sotilaat, joilla ei aivoja juuri ole ollenkaan, olivat tietysti vielä asia erikseen. Nyt meillä on niin laman syntyyn kuin sen hoitoon liittyviä valtakunnansalaisuuksia, jotka ovat karmeampia kuin mitkään kekkosajan ulko- tai sisäpoliittiset vehkeilyt. Suomen historia on näillä näkymin eletty, tulevaisuudesta ei juuri kannata puhua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Sotilaat, joilla aivoja ei juuri ole ollenkaan, olivat tietysti vielä asia erikseen"
- Johan nyt. Onhan tämä yhden lajin lyhyt historia. Sotilaiden ajatukset ja teot ovat mielestäni taanneet Suomen yhteiskunnalliselle kehitykselle etenemismahdollisuuksia perustavalaatuisemmin ja konkreettisemmin kuin esim. reporadio. Myös sodan jälkeen. Kaikki eivät sitä vain osaa nähdä.
- Monessa muussa yhdyn analyysiisi pienemmin varauksin.
Turha elätellä toivia, että globalisoituvassa markkinataloudess voitaisiin ylläpitää jotain hyvinvointivaltioita, markkinatalouden pitää antaa hoitaa asiat itsestään ja kun tuomme vielä afrikkalaisia osaajia, niin siinä on ehdottman varma kaava Suomen menestykseen!
"Vielä viime vuosisadan alussa osassa Suomea elettiin miltei kivikautisella tasolla savupirteissä."
Näinköhän! Mene yksi vuosisata taaksepäin.
Kyllä tieto pitää paikkansa. Suomalaisen yhteiskunnan muutosvauhti oli ääripäistä laskien 1900-luvulla hirvittävä. Ei ihme että olemme Paavo Haavikon sanontaa käyttäen "korkeintaan opetettuja, emme sivistyneitä".