Voiko tälläinen 1½-vuotiaan omistushalu (?) olla "normaalia"?

Tuo on ihan normaalia ja ohimenevää. Siellä vain oli niin paljon mitä hän halusi. Sitä kesti meillä noin vuoden ja sitten helpotti. :)

kannattaa puuttua koko ajn niinkuin olet tehnytkin,koska sillä on taipumus jatkua sitten isompanakin.Minulla on juuri 2 täyttävä lapsi jonka kanssa käyn leikkipuistossa miltei päivittäin niin siellä on yksi 4-5 vuotias poika joka ärsyttää minua ihan suunnattomasti.Se lapsi oikein vaanii mitä esim. omani,pienempi rupeaa touhuamaan ja juoksee oitis siihen kiikkuun minne pienempi on menossa,ottaa lelut kädestä,rikkoo kakut,kiipeeää liukumäessä vastakarvaan ettei toiset pääse laskemaan yms.Ja tämän lapsen oma leikkiaika menee täysin tähän pienempien häiriköintiin,ja hoitotäti ei mahda mitään.Hetkeksi kiikkuun rauhoittumaan ja kohta uusi ralli päällä.Tuommoisella 1½ vuotiaalla vielä se on normaalia ja menee varmaan ohi kun siihen vaan maltillisesti puututaan ja ohjataan huomaamattomasti toisiin hommiin kun näyttää siltä että kaverin lelut rupeaa kiinnostamaan.Omallani oli tuossa vajaa kolmevuotiaana aikoinaan semmoisia raivareita kun piti lopettaa joku kiva homma,sitten erään kerran oltiin taas lähdössä kerhosta josta ei päästy kuin raivarin kera aina pois hän sai sellaisen raivarin ettei koskaan aikaisemmin ja repi kiukkuspäissään juuri askartelemansa paperisen pupun niin tuhannen päreiksi ettei sitä enää saanut edes korjattua,mutta tämäpä oli viimeinen raivari minkä hän sai.Sen koommin ei se poika enää suuttunut niin kovasti.Tajusiko sitten tehneensä itselleen hallaa kun pupun repi vai mikä,mutta ne loppui siihen.

Meillä oli vaan niin päin että olin se jonka lapsen luokse tuli kyläilemään toinen lapsi joka aivan samalla tavalla "paniikissa" rupesi haalimaan tavaroita. Tämä ei tuntunut kenestäkään osapuolesta mukavalta.. lapseni (1v 3kk) oli ohmeissään vaikka ei hirveästi välittänyt. Molemmat äidit ihmeissään ja vieraana oleva lapsi paniikissa. ei mukavaa.. asia helpottui vähän kun lähdimme ulos jossa ei ollut leluja, mutta esimerkiksi jos lapsi meni kiikkuun ja omani lähestui sitä hän laittoi nukkensa kiikkumaan toiseen että pystyi saamaan molemmat kiikut itselleen.
mutta kyllä se siitä.. rauhallisesti totuteltiin lasta vaihtamaan leluja niin muutaman päivän päästä olikin helpompaa.

Kuulostaa että on tyypillistä 1-2 vuotiaan lapsen käytöstä.
Käytkö muuten lapsesi kanssa kerhoissa tai paikoissa, joissa on muitakin lapsia ja yhteiset lelut? Siellä törmää samaan tilanteeseen joka päivä, koko ajan - siis KOKO AJAN!

On ihan totta, että suunnilleen alle 3 v ei vielä osaa leikkiä toisten lasten kanssa, noin pieni leikkii yksin ja itsekseen, mutta nauttii kyllä siitä, että toinen leikkii siinä vierellä.

Leikit eivät myöskään ole kovin pitkäjänteisiä. Mielenkiinto loppuu nopeasti ja siirtyy seuraavaan aiheeseen ja leluun.

Olen käynyt 1 vuotiaani kanssa noissa kerhoissa, ja huomannut että juuri tommoset alle 2 vuotiaat - 1-1,5 vuotiaat lapset haluavat juuri sen lelun, mikä on toisellakin. Leluja haalitaan kainaloon, niitä vahditaan ja varjellaan, ja "kytätään", milloin toinen luovuttaa = irrottaa otteensa lelusta, ja sitten syöksytään ottamaan se itselle.
Jos itsellä on punainen auto, ja vieressä on lapsi jolla on tasan samanlainen punainen auto, 1 vuotias hylkää omansa ja haluaa sen kaverin auton itselleen. Sitten paikalle tulee toinen pikkuinen, joka vie vapaana olevan auton, jonka tämä ensimmäinen haluaa itselleen........

Ja jos itsellä on lelu kainalossa, ja toinen pieni on tulossa kohti, alkaa A) meteli = tämä on minun, et vie tätä! B) karjunta ja uhittelu = tätähän et muuten ota! / anna minulle se heti!

Aikuisen tehtävä on vahtia ja opettaa jo noinkin pienelle, että kädestä ei oteta. Jos tilanne menee toisenkin kerran samantyyppiseksi, on varmaankin parasta puhaltaa peli poikki ja keskeyttää leikki hetkeksi ja rauhottua sylissä. Tuon ikäinen ymmärtää jo puhetta älyttömän paljon, muisti vaan on lyhyt, joten joudut muistuttamaan ja "vahtimaan " koko ajan, että leikki sujuu ongelmitta.

Tässä iässä alkaa uhmaikä jo näkyä ja kuitenkin lapsen on vielä vaikea ajatella asioita solidaarisesti,se tulee vasta 3.ikävuoden vaiheilla. Jatkakaa samalla tavoin kylässä käyntiä ja antakaa ajan kulua,ole tioukka sen suhteen ettet anna periksi vaan hän oppii että tässä on raja,hän ei sillä itkupuuskalla saa tahtoaan läpi,pysy siinä päätäväisenä ja tyynenä. Lopputulos on hyvä. Kehitysvaihe vain teillä menossa.Tuttua hommaa meilläkin,mutta ne pian menee ohi-ja taas tulee uutta =)

Minulla on myös juuri puolitoistavuotias poika, ja kuulostaa tutulta. Hän on saanut vaikean lähdön tähän elämään, ja vaikea asfyksia diagnoosi syntymän jälkeen. Hän on ollut pienestä asti kaikessa erittäin temperamenttinen, myös tuota omistushalua on ollut. Raivokohtaukset ovat välillä kamalaa katsottavaa meille kaikille, ja välillä syyksi riittää se, että isoveli, 5v, on samassa huoneessa kuin "vahdittava" asia. Kun tilanne oli aivan ylivoimainen, kävimme keskussairaalan lapsipsykologin tutkimuksissa, joka arveli, että pojan kielellisessä kehityksessä saattaa olla ongelmia, lähinnä puheen ymmärryksessä. Minun mielestäni ei ole eikä ole ollutkaan. Tämä käynti oli jo ennen vuoden ikää. Saimme hyviä ohjeita, jotka auttoivatkin. nyt on kuitenkin puolitoistavuotiaan uhma, ja samanlainen käytös pahentunut. Neuvoiksi raivareihin saimme sen mm., että jos lapsi ei satuta itseään, voi olla kiinnittämättä huomiota. (helppoa, kun lapsi karjuu niin, että ei edes välillä muista hengittää, ja oksentaa lopuksi). Jos lapsi on vaarassa satuttaa itseään, silloin napakasti syliin, ja voi yrittää rauhoitella puhumalla hiljaa, tai vaikka hyräilemällä. Tätä syliraivoa voi kestää yli vartinkin, ja lopussa olimme molemmat hiestä märkiä. Alkuun nämä asiat tuntuivat todella työläiltä toteuttaa, mutta pian alkoi tulostakin tulla. Lasta pitää myös muistaa kehua, kun asia menee hyvin, ja aktiivisestikin voi harjoitella vaikeita asioita. Siinä vaiheesa, kun lapsi on hysteerinen, on aivam turha puhua mitään, hän ei ole vastaanottavainen. Kysypä neuvolasta onko kotikunnassasi joku asiantuntija, jolle voisit saada ajan. Meillä tilanne kaikineen alkoi helpottaa, kun saimme monenlaista apua, kuten yöunet toimimaan (pojalla oli vaikea uni-valverytminhäiriö, Nukkui vain lyhyitä pätkiä, ja öisin heräsi jopa yli 20 kertaa raivoamaan). Minusta tuntui, että olin täysin epäonnistunut äiti, kun en saanut lasta rauhoittumaan. Siihenkin auttoi se, että kuulin muillakin olevan samoja ongelmia. Tällä hetkellä suurin osa raivareista menee ohi sillä, että sanon pojalle, että tuosta ei ole apua, ja jätän raivoamaan. Kohta poika jo tuleekin hymyilevänä perässä. Mitä enemmän kiinnitän huomiota häneen raivarin tullessa, sitä kauemmin se meillä kestää.

Olemme sopineet myös perhepäivähoitajan kanssa, että toimimme samalla tavalla kotona ja hoidossa, sillä tavoin toivon, että uhman mentyä ongelmakin taas helpottaa. Haluan uskoa, että meillä ongelman suurin "syy" on temperamentissa, poika on erittäin villi ja iloinen, mutta mielialat heittelevät laidasta laitaan nopeastikin.

Voimiam sinulle ja perheellesi!

Ja puhu asiasta muiden äitien kanssa, heillä voi olla erittäin hyviä käytännön vinkkejä. Ja vaikka he eivät osaisikaan auttaa, saat ainakin puhua. Älä tee sitä virhettä kuin minä aikanaan, että emme käyneet välillä missään, kun pelkäsin ihmisten reaktioita. Lopulta olin niin puhki, että en tiedä miten olisi käynyt, jos en olisi lopulta itkenyt ja vaatinut jotain apua. Tuntuu, että jos kauniisti ongelmasta mainitsee, ei apua välttämättä saa. Itse soitin omalle lääkärille, joka kiirehti aikaa neurologin vastaanotolle, (pojan kehitysseuranta-aika oli silloin jo yli kaksi kuukautta myöhässä lääkäripulan vuoksi). Samalla hän teki neurologille selväksi, miten laaja ongelmamme oli. Pahinta aikaa muistelemme nyt jo vapautuneesti, mutta silloin oli nauru kaukana, kun mieheni oli paljon matkoilla, itse opiskelin ja yritin jaksaa nukkumatta juuri lainkaan. Myös vanhempi poikamme oireili, eihän hänkään voinut ymmärtää mistä on kyse, eikä voinut nukkua edes korvatulppia käyttämällä heräilemättä.