Ajelen kaupungilla ja saavun risteykseen. Edessä olevan auton perään on aivan himoittava tarve päästä lähes kiinni. Monesti oman autoni alle jää risteyksessä suojatie, ja pysähdyn sen päälle, koska minulla on pakonomainen tarve päästä toisen auton perään kiinni. En voi millään jättää rakoa suojatien kohtaan, koska pelkään että takanatuleva auto töötöttää. On aivan pakko ajaa päälle. Enkä monesti huomaa suojatietä kuin vasta siinä vaiheessa kun olen pysähdyksissä sen päällä.
Sitten ajan yksisuuntaisella kadulla. Edessä joku pysähtyy jonkin ihmeen syyn takia. Vauhtia ei saa pysäyttää, vauhtia ei saa pysäyttää, takoo ääni päässäni. Niinpä vauhtia ei saa pysäyttää vaan pitää pysyä liikkeessä koko ajan. Mitä muutakaan voin tehdä, kuin koukata mitään katsomatta toiselle kaistalle, väistääkseni tämän hidastelijan.
No eiköhän taas ole suojatie edessä, ei vauhtia vain voi pysäyttää, vaan on aivanpakko ajaa melkein jalankulkijan päälle, tai korkeintaan koukata naapurikaistan puolelta terävä äkkiväärä väistöliike, peileihin vilkuilematta. Pelkään alitajuisesti vauhdin pysäyttämistä, koska olen sopulilaumasielu, on aivan pakko edetä liikenteessä, ettei jää jalkoihin, riskinkin uhalla.
En näe liikenteessä oikein yhtään mitään, sen takia yritän vain pysyä liikkeessä, en uskalla pysähtyä, koska pelkään etten pääse enää liikkeelle, ja pelkään myös sitä, että joku paha setä tulee huutamaan minulle kun pysähdyin. Siksi vain ajaa törötän ja väistelen, koska en uskalla pysäyttää. Enkä uskalla myöskään peileihin, vaan väistän riskillä, usein laitan vain silmät kiinni ja koukkaan. Se on mun tapa, en voi sille mitään.
Sitten ajan jälleen yksisuunaisella kadulla. Edessä joku auto pysähtyy ja auton taakse ilmestyy peruutusvalo, sekä vilkku. Minun on jälleen aivan pakonomainen tarve ajaa tämän auton perään. Sitten nökötän siinä pitkän tovin, kunnes tajuan, että tämä auto yrittää pysäköidä parkkiruutuun. En vain tajua sitä heti, minun on aivan pakonomainen tarve AINA ajaa ensin tällaisen auton perään kiinni odottamaan että jotain tapahtuisi. Sitten kun tajuan asian parin minuutin kuluttua, niin koukkaan mitään katsomatta silmät kiinni toiselta kaistalta tämän ohi.
Jo ollaankin rampilla menossa useampikaistaiselle pikatielle. Näen että yksi ainoa auto tulee melkein rinnalla. Minulla on jälleen aivan pakonomainen tarve päästä kiihdytyskaistalta tämän ainokaisen auton etupuolelle. En uskalla painaa kaasua tarpeeksi, mutta on aivanpakko ajaa piennar pöllyten auton etupuolelle, kiviä sinkauttaen tämän ikkunaan, puskuria hipoen. En vain millään osaa liittyä ainokaisen auton takapuolelle, vaikka tilaa olisi siellä enemmän. On pakonomainen tarve vain yrittää etupuolelle, vaikka kaista loppuisi. En voi sille mitään.
Vauhdin kasvaessa, minulle tulee putkinäkö. En näe oikeastaan muualle kuin eteenpäin, ja noin kymmenen metrin päähän. On vaikea pysyä omalla kaistalla, monesti ajelehdin puoliksi keskiviivan päällä. Ja sitten en näe ja havainnoi kauas, joten monesti kiihdytän vaikka pitäisi jarruttaa.
Että semmoista. Olen varmaan aikalailla keskivertokuski...
Sitten ajan yksisuuntaisella kadulla. Edessä joku pysähtyy jonkin ihmeen syyn takia. Vauhtia ei saa pysäyttää, vauhtia ei saa pysäyttää, takoo ääni päässäni. Niinpä vauhtia ei saa pysäyttää vaan pitää pysyä liikkeessä koko ajan. Mitä muutakaan voin tehdä, kuin koukata mitään katsomatta toiselle kaistalle, väistääkseni tämän hidastelijan.
No eiköhän taas ole suojatie edessä, ei vauhtia vain voi pysäyttää, vaan on aivanpakko ajaa melkein jalankulkijan päälle, tai korkeintaan koukata naapurikaistan puolelta terävä äkkiväärä väistöliike, peileihin vilkuilematta. Pelkään alitajuisesti vauhdin pysäyttämistä, koska olen sopulilaumasielu, on aivan pakko edetä liikenteessä, ettei jää jalkoihin, riskinkin uhalla.
En näe liikenteessä oikein yhtään mitään, sen takia yritän vain pysyä liikkeessä, en uskalla pysähtyä, koska pelkään etten pääse enää liikkeelle, ja pelkään myös sitä, että joku paha setä tulee huutamaan minulle kun pysähdyin. Siksi vain ajaa törötän ja väistelen, koska en uskalla pysäyttää. Enkä uskalla myöskään peileihin, vaan väistän riskillä, usein laitan vain silmät kiinni ja koukkaan. Se on mun tapa, en voi sille mitään.
Sitten ajan jälleen yksisuunaisella kadulla. Edessä joku auto pysähtyy ja auton taakse ilmestyy peruutusvalo, sekä vilkku. Minun on jälleen aivan pakonomainen tarve ajaa tämän auton perään. Sitten nökötän siinä pitkän tovin, kunnes tajuan, että tämä auto yrittää pysäköidä parkkiruutuun. En vain tajua sitä heti, minun on aivan pakonomainen tarve AINA ajaa ensin tällaisen auton perään kiinni odottamaan että jotain tapahtuisi. Sitten kun tajuan asian parin minuutin kuluttua, niin koukkaan mitään katsomatta silmät kiinni toiselta kaistalta tämän ohi.
Jo ollaankin rampilla menossa useampikaistaiselle pikatielle. Näen että yksi ainoa auto tulee melkein rinnalla. Minulla on jälleen aivan pakonomainen tarve päästä kiihdytyskaistalta tämän ainokaisen auton etupuolelle. En uskalla painaa kaasua tarpeeksi, mutta on aivanpakko ajaa piennar pöllyten auton etupuolelle, kiviä sinkauttaen tämän ikkunaan, puskuria hipoen. En vain millään osaa liittyä ainokaisen auton takapuolelle, vaikka tilaa olisi siellä enemmän. On pakonomainen tarve vain yrittää etupuolelle, vaikka kaista loppuisi. En voi sille mitään.
Vauhdin kasvaessa, minulle tulee putkinäkö. En näe oikeastaan muualle kuin eteenpäin, ja noin kymmenen metrin päähän. On vaikea pysyä omalla kaistalla, monesti ajelehdin puoliksi keskiviivan päällä. Ja sitten en näe ja havainnoi kauas, joten monesti kiihdytän vaikka pitäisi jarruttaa.
Että semmoista. Olen varmaan aikalailla keskivertokuski...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oli sitten huumorilla tai ei, kuulostipa tutulta. Takana tööttäilystä ollessani ylivarovainen liikenteessä on tullut jonkinlainen trauma ja suorituspaine niin etten uskalla olla varovainen niissäkään tilanteissa missä pitäisi jolloin otan typeriä riskejä ja tulee läheltäpiti-tilanteita. Ei järin mukavaa etenkään silloin kun tien yli on matelemassa joku vanhus enkä malta odotella pelätessäni että takanaolevat hermostuu ja pyyhällän sitten ohi vanhuksen nenää hipoen. Tästä seuraa sitten ihan järjetön "morkkis" ja itsensä syyttely pitkän aikaa sen jälkeen.
Itsestä tuntuu että siitälähtien kun vaihdoin autoa joka osoittautui vähän romuksi, käyttäytymiseni liikenteessä myös muuttui. Kun kytkin täristelee eikä vaihteet meinaa mennä silmään niin eihän siinä mielellään "turhia" pysähtelisi ja niin siinä tulee sitten mentyä vähän rohkeemmin ettei tarvisi alkaa ronklailemaan. Pitäisi varmaan vaihtaa kunnon auto jolla on ilo ajaa.
Tänään tuli vähän samanlainen tilanne mulla. Lähdin ohittamaan 3 hlöautoa ja yhdistelmärekkaa 80 alueella suoralla vaikka näin, että kaukana edessä tulee auto vastaan. Lähdin vaa ohittaa.. 140 ja ei ollu ees kiire mihinkään. Ohitus meni lopuksi ok ja pääsin rekan eteen juuri enne kunnon nokkakolaria vastaantulevan kanssa... nyt en saa unta ja tämä pyörii päässä koko ajan. Heti ku suljen silmät näen vaa tilanteen ja mitä siinä normaalisti olisi käyny...
Mä en taas näe, enkä kuule liikenteessä yhtään mitään. Vain minä olen yksin maailmassa, jossa on asfalttia loputtomiin. (kukahan on senkin sinne vetänyt). Kun saavun yksin perille kohteeseeni, niin HUPS! siellähän on muitakin pilvin pimein, ja aika usea näyttää keskisormea, jonka merkitystä aivoni ei kykene suodattamaan, ja on myös niitä, jotka heiluttavat nyrkkiin puristettua kättä. En vain ymmärrä, että miksi? Mitä väärää minä olen muka tehnyt?
Sama vika rahikaisella, jotenkin pelkään sitä mitä takanani ajavat oikein ajattelee ja jonain liikenteen tukkona oleminen tuntuu olevan pahin painajaiseni, jonka takia sitten otan ihan typeriä riskejä ja kaahailen. Tuokin taisi alkaa siitä, kun olin alkuun liian varovainen ja takanaolevat tööttäili.
Pitäiskö tätä jotenkin kommentoida toisesta näkövinkkelistä. Enpä taida viittiä. Tässä ilmeisesti haetaan vain inttämis kavereita.