Katoliset,
a) mikä rooli "maallikkojen" toiminalla ja näiden harjoittamalla evankelioinnilla on katolisessa uskonelämässä?
b) miten katolisuuteenne on suhtauduttu arkielämässä, tuotteko sitä millään tavalla esiin, esim. työ- tai opiskelupaikallanne?
c) onko osallistuminen katolisten yhteisöjen toimintaan yleistä?
a) mikä rooli "maallikkojen" toiminalla ja näiden harjoittamalla evankelioinnilla on katolisessa uskonelämässä?
b) miten katolisuuteenne on suhtauduttu arkielämässä, tuotteko sitä millään tavalla esiin, esim. työ- tai opiskelupaikallanne?
c) onko osallistuminen katolisten yhteisöjen toimintaan yleistä?
Vastaukset 21
Vanhimmat
a) en näe mitään syytä miksi evankelioisin. Elämäntapani puhukoot puolestaan. Ihmiset katsovat ja sanovat "Vow! Siinäpä on kaverilla arvot kohdallaan."
b) Hullun maineenhan saa helposti. Siksi en tuo uskoani hirvittävästi julki. Tosin kysyttäessä kyllä kerron olevani katolilainen ja harjoittavani uskontoani. En tosin uskoani salaakkaan. Jos joku kysyy missä kävit sunnuntai aamuna vastaan selkä pystyssä: "kävin messussa".
c) Ehdottomasti. Pienryhmät vahvistavat sosiaalista identiteettiä ja kriisitilanteessa sellaisten avulla voidaan vältää symboliuniversiumin romahdus.
a) en näe mitään syytä miksi evankelioisin. Elämäntapani puhukoot puolestaan. Ihmiset katsovat ja sanovat "Vow! Siinäpä on kaverilla arvot kohdallaan."
Kaikella kunnioituksella, eikö esim. lähetyskäsky olisi tarpeeksi hyvä syy jonkinlaiseen evankeliointiin? Kyllähän sinä "viidentenä evankeliumina" toki voit ihmisten mielenkiintoa herättää, mutta ymmärrät varmaan että arvosi eivät ketään pelasta vaan yksin Kristus.
Jos käytös ja puheet on ristiriidassa, niin silloin uskotaan käytöstä. Monessa tilanteessa teot ovat tärkeämpiä kuin hurskaat puheet. Lisäksi Suomessa kaikki tietävät jo kristinuskosta, joten heille ei tarvitse kertoa asiasta sanoin vaan teoin.
Joku tyyppi taisi ammoin todeta, että näytä sinä uskosi sanoin niin minä näytän sen teoin.
Ok, kyllä se Jaakoppi oli ja on oikeassa. Allekirjoitan toki, että elävä usko näkyy aina jollakin tavalla tekoina, teidän katolisten mukaan "vuodatetun armon" aikaansaannoksina, eikö niin? Mutta ei kai nämä kaksi ole toisiaan poissulkevia? Mistä käytös kertoo, jos sen aikaansaajasta ollaan aina vaiti? Korkea ulkoinen moraali voi olla myös ateisteilla ja mormooneilla.
Toisaalta aiemmin kuvaamasi "kysyttäessä vastaan" -tyyppinen uskostaan kertominen on kyllä monasti tehokkaampaa kuin kuluneet "Jeesus rakastaa sinua" -fraasit, niin totta kuin ne ovatkin. Itselleni aktiivinen, kirkon ulkopuolella tapahtuva evankeliointi ei todellakaan ole helppoa eikä persoonalisuudelleni ominaista. Koitan kuitenkin tuoda uskoani esille evankeliointitarkoituksessa mahdollisimman passiivisella ja mahdollisimman vähän "iholle" käyvällä tavalla. Pidän mm. krusifiksia työhuoneessani, ja jotain hengellistä sitaattia (tällä hetkellä Augustinukselta) sähköpostiviestini lopussa.
Jumala antakoon meille rohkeutta kun sitä tarvitsemme.
tämä on erinomainen kysymys. itse olen välillä miettinyt että josko liittyisin katolilaiseen kirkkoon ja perimmäinen syy siihen olisi nimenomaan se että siinä on sellaista aitoa uskon harjoittamista. Tässä on kuitenkin mutkia matkassa siksi, että pelkään, että sukupuolinen suuntautumiseni on este ja toiseksi siksi, että viime aikoina tällä keskustelufoorumilla ilmapiiri on tuntunut siltä, että minut tuomittaisiin. Mutta aika näyttää, mihin minua johdetaan. Jamo
"--pelkään, että sukupuolinen suuntautumiseni on este ja toiseksi siksi, että viime aikoina tällä keskustelufoorumilla ilmapiiri on tuntunut siltä, että minut tuomittaisiin."
Ehkä nämä jo tiedätkin, mutta ajattelin kuitenkin laittaa pari sanaa: Se, että jollakulla on seksuaalisia tuntemuksia samaa sukupuolta olevaa henkilöä kohtaan ei ole katolisen opetuksen mukaan synti. (Samoin kuin myös mikään muu kiusaus ei ole synti.) Synnin asioista saa aikaan toimimalla kiusauksen mukaan. (Taikka joissain tapauksissa myös 'viihdyttämällä' tuota kiusausta ajatuksissaan tarpeettomasti.)
Eli siis seksuaalisuus on lahja avioliittoon, eikä sitä tule toteuttaa avioliiton sakramentin ulkopuolella, oli henkilö sitten naimaton mistä syystä tahansa. (Kaikilla ei ole kutsumusta avioliittoon, vaan henkilö voi olla kutsuttu myös sääntökuntaelämään, pappeuteen taikka muuten vain elämään naimattomana. Kaikki kutsumukset ovat tärkeitä ja arvokkaita, ovathan ne Jumalan kutsu kyseiselle ihmiselle.)
Mitä tulee viimeaikaisiin lausuntoihin tällä palstalla, kyse ei ole siitä, että ihmiset olisivat käyneet kurkkimassa henkilöiden x ja y pään sisälle ja sen jälkeen tuomitsisivat heidät. Tässä tapauksessa suivaantuneita on oltu kahteen henkilöön, jotka ovat avoimesti 'harjoittaneet homoseksuaalisuuttaan' ja sitten yrittäneet hiljentää kirkkoa, joka esim. piispan suulla on opettanut, että kyseinen elämäntapa on synti. Heillä kysymys siis ei ole tahdosta olla katolilaisia ja yrittää elää parhaansa mukaan, vaan he ovat jo eronneet kirkosta ja haluaisivat muuttaa sen oman mielensä mukaisiksi.
"Mutta aika näyttää, mihin minua johdetaan."
Näin juuri! :) Jos katolisuus kiinnostaa sinua, kehottaisin sinua menemään juttelemaan papin kanssa. He ovat kuulleet ja nähneet kaikenlaista riippituolissa, joten en tietäisi parempaa tahoa, jos haluaa pohtia ääneen myös vaikeita asioita.
"viime aikoina tällä keskustelufoorumilla ilmapiiri on tuntunut siltä, että minut tuomittaisiin"
En voi kuin pyytää anteeksi, jos foorumin väki tai joku meistä on ollut sinua kohtaan epäoikeudenmukainen. Usein on aivan liian helppoa tuomita toinen, etenkin Internetissä, jossa harvemmin sisäistää toisen olevan ihminen.
En ole siitä sen sijaan varma, oliko joku joskus kirjoitellut samalla nimimerkillä tänne jotain asiattomuuksia (kenties pienellä j:llä?).
Katolisen opin mukaan homoseksuaalisuus ei ole synti, eikä homoseksuaalia estä mikään olemasta kirkon jäsen. Sen sijaan homoseksuaaliset teot ovat syntiä, koska seksuaalisuus on tarkoitettu nimenomaan miehen ja vaimon välille. Tämä on vähän sellainen asia että se vaatisi kahdenkeskisen keskustelun kasvoista kasvoihin jonkun sielunhoidon ammattilaisen kanssa.
Taas mokasin otsikon ja nimimerkin järjestyksen!
Viilataan nyt pilkkua. Olen aivan varma että tiedät tämän jo, mutta välttämättä joku muu lukija ei.
"Eli siis seksuaalisuus on lahja avioliittoon, eikä sitä tule toteuttaa avioliiton sakramentin ulkopuolella"
Seksuaalisuus kuuluu avioliittoon riippumatta siitä, onko avioliitto sakramentti vai ei. Vain kahden kastetun ihmisen välinen avioliitto on sakramentti. Jos siis kastettu menee naimisiin kastamattoman kanssa (tai kaksi kastamatonta menee naimisiin), heidän avioliittonsa ei ole sakramentti, mutta silti todellinen avioliitto, ja seksuaalisuus kuuluu siihen eikä ole siinä syntiä.
pappina, jos elää selibaatissa, kuten katolisen papin kuuluukin.
"Voiko homoseksuaali toimia pappina, jos elää selibaatissa, kuten katolisen papin kuuluukin."
Tähän on tavallaan kaksi vastausta. Ensimmäinen on, että varmasti voi ja että kyseisenlaisia henkilöitä on taatusti pappeina ympäri maailmaa tälläkin hetkellä.
Asian toinen puoli onkin sitten hieman monimutkaisempi: Pappisseminaarissa ei riitä, että henkilö kokee kutsumusta papiksi ja haluaa elää selibaatissa. Se aika on monella tapaa koettelun aikaa ja pappiskokelas lähetetään pois seminaarista jos havaitaan, että hänessä on jotakin, mikä saa esim. hänen hengellisen ohjaajansa epäilemään, että henkilöllä tulisi olemaan vaikeuksia jollakin pappeuden alalla.
Yhdysvaltain pedofiliaskandaali sai itse asiassa nimensä mediassa. Vain pienessä murto-osassa kuitenkaan oli kysymys minkäänlaisesta lapsiinsekaantumisesta. Suurin osa uhreista oli lähinnä nuoria miehiä. Menemättä sen syvemmälle kyseisen surullisen asian syihin (jotka on suht helposti löydettävissä Ameriikan mantereella), lienee ymmärrettävää, että nykyisin ollaan entistä tarkempia siitä, kenet vihitään papiksi.
(En nyt missään nimessä väitä, että kaikki samaa sukupuolta kohtaan seksuaalisia tunteita kokevat olisivat jotenkin vaaravyöhykkeessä hyväksikäyttää jotakuta!!! Tosiasia siis kuitenkin oli, etteivät hyväksykäyttöön syyllistyneet jotkin 'selibaattiinsa turhautuneet heteropapit', vaan monessa tapauksessa 'ei selibaattiaan koskaan hyväksyneet homoseksuaalipapit', joista osa oli sitä mieltä, ettei kyseisissä akteissa ollut mitään väärää.)
nämä nuoret miehet olivat ? Minkä ikäisenä katolisen käsityksen mukaan ihminen ylipäätään on kypsä seksuaaliseen kanssakäymiseen ?
"Minkä ikäisiä nämä nuoret miehet olivat?"
Nyt heitit pahan. ;) Nimittäin luin aiheesta silloin, kun tutkimustulokset Pohjois-Amerikassa saatiin. Voin yrittää etsiä lähteen, jos jaksat odottaa. Teinejä olivat kai monet, jos oikein muistan, mutteivat siis 'pedofilian' käsitteen alle oikeasti kuuluvia. (No, kamalaa joka tapauksessa, mutta jenkkimedia tosiaan heitti asiaan oman näkemyksensä, koska pedofilia - joka käsittää myös vaikkapa tyttövauvat- saa aikaan enemmän tunteita kuin nuoriin miehiin tai edes poikiin suuntautunut hyväksikäyttö.)
"Minkä ikäisenä katolisen käsityksen mukaan ihminen ylipäätään on kypsä seksuaaliseen kanssakäymiseen?"
Jaa-a... Milloin henkilö on valmis avioliittoon ja kantamaan kaiken sen mukanaan tuoman vastuun, eli siis sitoutumaan loppu elämäksi ja huolehtimaan sekä puolisosta että mahdollisista lapsista? En nyt muuten muista tarkasti tätäkään, mutta eiköhän se ole virallisesti lähellä samaa kuin maallisissakin avioliittolaeissa. (On muistettava, että kirkko on maailmanlaajuinen ja kulttuurit ovat kovin erilaisia. Harva suomalainen esim. lienee kypsä kaikkeen edellä mainittuun vaikkapa 16-vuotiaana.)
pedofiliakäsitteen alle ?
että sana "pedofilia" käsittää kaikki sukupuolisuhteet alaikäisiin; siis niihin, joiden kanssa sukupuolinen kanssakäyminen on iän perusteella lainvastaista. Näin ollen esim. Suomessa lain mukaan alle 16-17-vuotiaan kanssa se ei ole pedofiliaa, paitsi jos aikuinen osapuoli on nuorempaan osapuoleen opettaja-oppilas-suhteessa tai vastaavassa.
Muistaakseni kanoninen laki säätää, että avioliittoon menevän naisen on oltava vähintään 14 ja miehen vähintään 16, mutta kirkko ei vihi kuin erikoistapauksissa sellaisia, joiden liittoa maallinen laki ei tunnustaisi tai senikäisiä, joita alueen yhteiskunta ei katso avioikäisiksi. Piispainkokous voi myös nostaa ikärajaa omalla alueellaan, mutten tiedä, onko Pohjoismaiden piispainkokous tehnyt niin. Käytännössä kuitenkin tuskin ketään alle 18-vuotiaana vihitään juuri siksi, että maallinen laki käyttää sitä ikärajana.
No nyt se löytyi... En tiedä, miten termejä käsitellään Suomessa, mutta seuraava siis englanninkielestä:
Pedofiilin seksuaaliset tuntemukset kohdistuvat lapsiin, jotka ovat 1 - 13-vuotiaita.
'Ephebophile' (mikähän tämä on suomeksi?) taasen on kiiinnostunut 14 - 17-vuotiasta.
"This category becomes especially complicated when the victim is a 14- to 17-year-old boy, and the adult male''s attraction might be one of homosexuality rather than ephebophilia."
a) mikä rooli "maallikkojen" toiminalla ja näiden harjoittamalla evankelioinnilla on katolisessa uskonelämässä?
Toivottavasti suuri! :) Vastaan nyt vain omasta puolestani, tietenkin. Uskon eläminen ja muu eläminen ovat täysin sama asia. Joskus onnistun siinä paremmin, joskun huonommin, mutta toivottavasti koko ajan kasvaen lähemmäs Jumalaa. Evankeliointini lähtee enemmän tiedostuksesta siitä, että Jumala haluaa minun palvelevan toisia, kuin jostakin 'suunnitelmasta', kuinka puhua toisille uskostani. Elän Jumalan armosta parhaani mukaan ja mainitsen asioista, kun siihen tulee luonnollinen tilaisuus. Silloin pyrin myös hiljaa mielessäni kovasti rukoilemaan, että sanani lähtisivät aidosta rakkaudesta ja että muistaisin, etten ole itse ansainnut mitään. (Vieläkin joka päivä ihmettelen, miksi minulle on annettu armo tulla katolilaiseksi.) Näin siis teoriassa.... Käytännössä olen niin kovin kiitollinen ripin sakramentista, joka vahvistaa minua ja lakaisee pois kaikki turhat luulot omasta erinomaisuudestani sekä nostaa minut yrittämään aina uudelleen.
En tunne riittävästi 'uskoaan harjoittavia luterilaisia' voidakseni yleistää, mutta joskus olen ihmetellyt erään tuttuni ajatusta, että hän palvelee Jumalaa nimen omaan tehdessään vapaaehtoistyötä seurakunnassaan. Mikäli tämänkaltainen ajattelutapa on yleinen, se mielestäni eroaa vahvasti katolisesta ajattelusta, jossa jokainen hetki voi olla työtä Jumalan kunniaksi, kunhan henkilö yrittää elään todeksi kutsumustaan. Eli siis vaikkapa tiskien pesu taikka vaipanvaihto voi olla arvokas tapa elää uskoaan todeksi, jos se on henkilön kutsumus.
b) miten katolisuuteenne on suhtauduttu arkielämässä, tuotteko sitä millään tavalla esiin, esim. työ- tai opiskelupaikallanne?
Vuosia sitten opiskelupaikalla kaikki tiesivät todella nopeasti, että olin katolilainen, vaikka olin sen sivulauseessa maininnut vain yhdelle ihmiselle. En erityisemmin välitä muiden mielipiteistä kyseisestä asiasta, joten en voi sanoa, että olisin sen suurempaa suhtautumista huomannut puoleen taikka toiseen. Tai no, kaipa jotkut pitävät minua outona, osa positiivisesti ja osa negatiivisesti.
c) onko osallistuminen katolisten yhteisöjen toimintaan yleistä?
Hmmm... En ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa. Tietenkin käyn Messussa, jossa ihmiset toki muodostavat yhteisön monellakin tapaa. Lisäksi nuorten ja opiskelijoiden toimintaan osallistuin aiemmin. Tällä hetkellä kutsumukseni (avioliitto) selvittyä joitain vuosia sitten, olen hiljalleen alkanut rukoilla ja kuunnella, josko Herra kutsuisi minua 'kutsumukseen kutsumuksen sisällä', taikka siis tietynlaiseen hengellisyyteen jossakin maallikkoliikkeessä. Tämä 'pienemmän yhteisön etsintä kirkon sisällä' tulee varmaankin olemaan kohdallani pitkähkö prosessi, jos sellaiseen ylipäänsä olen edes kutsuttu.
Kiitän etenkin nimimerkkejä "rousku" ja "ahh" katolisuutta (vai katolilaisuutta?) koskettavien väärinkäsityksieni oikomisesta.
Kuten on tullut esille myös monien muiden katolisten kommenteissa, koen katolisen kirkon ikään kuin "vetävän" minua puoleensa tai "kutsuvan" minua. Toki minulla on vielä paljon selvitettäviä asioita edessä, mutta haluan ainakin tässä vaiheessa ottaa nyt ensimmäisen askeleen tuon "kutsun" suuntaan: jätin tänään yhteydenottopyynnön Tampereen "Pyhän ristin" seurakunnalle. Toinen asia, joka minua työntää tähän suuntaan, on kotikirkkoni (ev.lut.) valitettava rappiotila. Toisin kuin oma kirkkoni, katolinen kirkko ei ole antautunut "maailmalle" juuri tälle päivälle tärkeissä seksuaalietiikan kysymyksissä. Tämän se on tehnyt, ainakin näin minusta tuntuu, yleensä paljon rakkaudellisemmalla tavalla kuin oman tunnustuskuntani konservatiivit.
Mikäli tällä foorumilla sattuisi olemaan luterilaisuudesta kääntyneitä katolisia, olisi kiva kuulla teistä.
"Mikäli tällä foorumilla sattuisi olemaan luterilaisuudesta kääntyneitä katolisia, olisi kiva kuulla teistä."
Onhan meitä täällä... Mistä haluaisit keskustelua?
Vaikkapa näistä:
Olitko aktiivinenkin toimija (ev.?)lut kirkossa?
Kuinka laajan prosessin kävit läpi (siis sekä ajallisesti että sisällöllisesti) ennen liittymistäsi?
Miten mahdolliset luterilaiset läheisesi suhtauivat asiaan?
Hei Monk!
vastauksia kysymyksiisi: kääntymisprosessi kesti kohdallani kolmisen vuotta, ja kyllä, olin aktiivinen ev.-lut. seurakunnassa ennen kääntymistäni. Seurakunta-aktiivit ja papit suhtautuivat ratkaisuuni kunnioittavasti ja kyselivät siitä avoimin mielin ja kiinnostuneina. Kriittisempiä äänenpainoja kuului sitten "maallistuneilta", uskontoon enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi suhtautuvilta ihmisiltä. Heidän mielipiteensä perustuivat pitkälti katolisuudesta mediassa ja muualla kiertäviin stereotypioihin ja ylipäätään kielteiseen asenteeseen kristinuskoa kohtaan. Ne satuttivat, ei sitä voi kieltää, varsinkin kun niitä tuli sukulaisilta ja muilta läheisiltä.
En nyt tällä kertaa ehdi kirjoittaa enempää - sanon vain, että
Pyhän Ristin seurakunta on tutustumisen arvoinen yhteisö, tervetuloa joukkoon!