Diagnosoitu jo on keskivaikea masennus, anoreksia ja bulimia. anoreksia siis
jo vuosien takana mutta nyt bulimia isossa roolissa joka päiväisessä elämässäni.
Käyn lukiota kolmatta vuotta ja mielenterveysongelmista olen kärsinyt noin
neljä vuotta. Ajantajuni on sumea, en tiedä miten pitkään tiettyjä oireita on jatkunut,
olen epäillyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja epävakaata persoonnallisuutta.
mutta nyt viimeaikoina ainakin (tai jo vuoden tai pari, en oikein tiedä) on esiintynyt
jyrkkiä mielialan vaihteluita joiden tasapainoksi jotkut päivät ovat vain yhtä tasaista apaattista massaa.
läheisiäni ihmetyttävät myös suuret ja järjettömät impulsiiviset tempaukseni, esimerkiksi jos olen lähtenyt kaverin luokse,
niin heti päästyäni sinne, haluankin pois ilman mitään järkevää syytä. tai yhtäkkiä haluan lähteä matkalle Norjaan vaikken oikeasti tiedä paikasta mitään enkä edes ole kiinnostunut kyseisestä maasta, silti olen varailemassa jo lentoja.
tunne-elämäni on myös hyvin epävakaa, välillä pidän joistakin ihmisistä,
haluan rakentaa esimerkiksi jonkun miehen kanssa tulevaisuuden ja muuttaa yhteen,
kun taas hetken päästä työnnän kyseisen ihmisen pois luotani ja mielipiteeni
hänestä muuttuu tyysti ilman syytä. teen usein myös tätä luokseni vetämis-
luotani työntämis- kaavaa hyvin usealle läheiselleni.
rahan käyttöni on holtitonta (ostelen asioita joita en tarvitse/välttämättä edes
halua), ahmin ja oksentelen, saan satunnaisesti ahdistuneisuus/paniikkihäiriöitä ja maanisia kohtauksia, tunnen olevani yleisesti
hyvin masentunut ja ''tunteeton'', en ota selvyyttä tunteisiini ja kaikki tuntuu
menevät sekaisin, en ole varma mielipiteistäni, kehonkuvani on vääristynyt
ja itsetuntoni vaihtelee omituisista ylemmyyskomplekseista vahvaan
itseinhoon. eli kaikki on vähän sekavaa, ja oireeni riitelevä keskenään.
tuntuu että juoksen ääripäästä toiseen, ensin olen liikkumiskyvytön ja pohjalla,
kun taas seuraavaksi olen jo menossa ties minne ja puhun nopeammin kuin
ajattelen. takana on puolen vuoden nuorisopsykiatrian osasto-jakso , mutta
se oli anoreksia aikoinani kun paino hujahti 33kiloon. nykyään osastolle on
niin vaikea päästä, varsinkin normaalipainoisena masentuneena bulimikkona
joka ei kuitenkaan ole suunnittelemassa itsemurhaa tai muuta ''tarpeeksi
vakavaa''.
käyn psykoterapiassa jo kolmatta vuotta, ravitsemusterapeutti lopetti käynnit
ja olen välillä yhteyksissä lääkäriini, mutta en tunne saaavani täysin sitä apua,
mitä nyt kaipaisin. tämä kaikki ei vain enää ole minun hallinnassani, tuntuu
että joku muu ohjailee tekemisiäni ja ajatuksiani.
kiitos jos joku oikeasti jaksoi tämän pitkän tekstin lukea, jokainen mahdollinen
kommentti olisi arvokas :)
jo vuosien takana mutta nyt bulimia isossa roolissa joka päiväisessä elämässäni.
Käyn lukiota kolmatta vuotta ja mielenterveysongelmista olen kärsinyt noin
neljä vuotta. Ajantajuni on sumea, en tiedä miten pitkään tiettyjä oireita on jatkunut,
olen epäillyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja epävakaata persoonnallisuutta.
mutta nyt viimeaikoina ainakin (tai jo vuoden tai pari, en oikein tiedä) on esiintynyt
jyrkkiä mielialan vaihteluita joiden tasapainoksi jotkut päivät ovat vain yhtä tasaista apaattista massaa.
läheisiäni ihmetyttävät myös suuret ja järjettömät impulsiiviset tempaukseni, esimerkiksi jos olen lähtenyt kaverin luokse,
niin heti päästyäni sinne, haluankin pois ilman mitään järkevää syytä. tai yhtäkkiä haluan lähteä matkalle Norjaan vaikken oikeasti tiedä paikasta mitään enkä edes ole kiinnostunut kyseisestä maasta, silti olen varailemassa jo lentoja.
tunne-elämäni on myös hyvin epävakaa, välillä pidän joistakin ihmisistä,
haluan rakentaa esimerkiksi jonkun miehen kanssa tulevaisuuden ja muuttaa yhteen,
kun taas hetken päästä työnnän kyseisen ihmisen pois luotani ja mielipiteeni
hänestä muuttuu tyysti ilman syytä. teen usein myös tätä luokseni vetämis-
luotani työntämis- kaavaa hyvin usealle läheiselleni.
rahan käyttöni on holtitonta (ostelen asioita joita en tarvitse/välttämättä edes
halua), ahmin ja oksentelen, saan satunnaisesti ahdistuneisuus/paniikkihäiriöitä ja maanisia kohtauksia, tunnen olevani yleisesti
hyvin masentunut ja ''tunteeton'', en ota selvyyttä tunteisiini ja kaikki tuntuu
menevät sekaisin, en ole varma mielipiteistäni, kehonkuvani on vääristynyt
ja itsetuntoni vaihtelee omituisista ylemmyyskomplekseista vahvaan
itseinhoon. eli kaikki on vähän sekavaa, ja oireeni riitelevä keskenään.
tuntuu että juoksen ääripäästä toiseen, ensin olen liikkumiskyvytön ja pohjalla,
kun taas seuraavaksi olen jo menossa ties minne ja puhun nopeammin kuin
ajattelen. takana on puolen vuoden nuorisopsykiatrian osasto-jakso , mutta
se oli anoreksia aikoinani kun paino hujahti 33kiloon. nykyään osastolle on
niin vaikea päästä, varsinkin normaalipainoisena masentuneena bulimikkona
joka ei kuitenkaan ole suunnittelemassa itsemurhaa tai muuta ''tarpeeksi
vakavaa''.
käyn psykoterapiassa jo kolmatta vuotta, ravitsemusterapeutti lopetti käynnit
ja olen välillä yhteyksissä lääkäriini, mutta en tunne saaavani täysin sitä apua,
mitä nyt kaipaisin. tämä kaikki ei vain enää ole minun hallinnassani, tuntuu
että joku muu ohjailee tekemisiäni ja ajatuksiani.
kiitos jos joku oikeasti jaksoi tämän pitkän tekstin lukea, jokainen mahdollinen
kommentti olisi arvokas :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vaikuttaa Bipolle eli taidat tarvita tasaavan lääkityksen. Siis mania ja sille vastapainona apatia.
oidipus kompleksi
En ole asiantuntija, mutta minulla on aika plajon kokemusta ja tietoa psyyken asioista. Ei sinulla mitään kaksisuuntaista juttua ole. Kaikki nuo oireet ja käyttäytymiset heijastuvat vain mielesi tasapainottumuudesta.
Tuolla kaikella ääritempailuilla yrität hallita psyykeesi pahaa oloa ja paeta kaaosta.
Olet varmaan niin kuluttanut henkisiä voimiasi, että muisti ei pelaa tai sitten torjut kovastin alitajunnan impulsseja.
Onko sinulla ollut hakala lapsuus, oleko kokenut turvattomuutta, millaiset sisarussuhteesi ovat?
Jos sinulla ei ole tarpeeksi kuuntelijoita, niin auttaisko kirjoittaminen ihan itselle tai miksipä ei toisillekin?
Toivottavasti saa palastalla kannustusta ja tukea.
lapsuuteni on ollut yleisestiottaen hyvä. äitini on alkoholisti, muttei se ole mitenkään kovin suuresti vaikuttanut elämääni pieniä hylätyksituntemisen hetkiä lukuunottamatta. isä on käyttänyt lievää väkivaltaa lapsiin ja äitiin, tarkoitan vain ihan tukistelua ja läpsimistä. en jotenkin osaa yhdistää sairauksien alkamista näihin asioihin, nykyään kun esimerkiksi väkivaltaa ei juurikaan perheessäni tapahdu.
en ole ollut kiusattu tai lapsuudessani ei ole muutenkaan mitään mieleenpainuvan negatiivista tapahtunut. olen aina vain tuntenut etten ihan kuulu joukkoon. tunnen olevani jollain tavalla erinlainen kuin lapsuuden kaveripiirini. nykyään en heihin ole juuri minkäänlaisessa yhteydessä.
olisi helpompaa jos olisi jokin tietty selvä syy, mikä selittäisi tilani, mutten koe että sellaista olisi.
Olet hullu eli mielisairas.
Hei, aloittaja. Itse olen nyt 19-vuotias naisenalku joka on myöskin kokenut lapsuudessaan perheväkivaltaa sekä alistamista, juuri läpsimistä, tukistamista, tönimistä, lyömistä esineellä jnee. uhkaavaa käytöstä, eikä se sisältynyt ainoastaan perheen keskuuteen vain myöskin ihan suvun.
Sain esimerkiksi mummulassa nyrkistä kasvoihin nks. pappapuoleltani ja olin siis ennen tätä tapausta kokenut vahvaa henkistä väkivaltaa kotona sekä ahdistamista nurkkaan että tuhoamista täysin mitättömiin.
Itsellänikin on kuitenkin kateissa, kauanko sitä tarkalleen ottaen kesti. Minut laitettiin jo aluksi siihen asemaan että hyväksyn kaiken. Ikäänkuin tekemällä manipuloitiin olemaan hiljaa ja ottamaan vastaan toisen ihmisen viha. Olin vahinko ja siksi isäni tappoikin minut henkisesti jo nuorena.
Myös perheen äitikin osallistui ruumiilliseen kuritukseen ja syyllistyi tekemään erittäin väärinkäyttäviä toimenpiteitä.
Itselläni on ollut näiden kokemuksien jälkeen aivan samanlaisia asioita ja olen miettinyt samaa, että mikä minua vaivaa?
Itse joskus halusin jonkun, nyt koskaan en enään haluakkaan koska en pysty siihen. Olen tähänastisesti työntänyt kaikki pois
En harrasta seksiä ollenkaan, koska minulla ei ole minkäänlaisia haluja. Olen ymmärtänyt olevani a-seksuaali. (Koskaan ei ole ollut mitään seksuaalista väärinkäyttöä.)
Itsekin olen epäillyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai epävakaata persoonallisuutta, mutta yksittäin niistä ei kumpikaan voi olla diagnoosi, ehkä jotakin samoja piirteitä tulee huomattua piilevästi mutta ei.
Jotenkin ajatus kalliolta tippumisessa on rauhoittava, kuin pakotie jota pitkin joskus menin kun en pysty enään olemaan kuten joskus.
Syömishäiriöitä ei ole ollut koskaan kuitenkaan.
Minullekin tulee tunteita, jolloin haluan pois sinne minne olen mennyt ja koen kun minun ei olisi määrä olla missään tai jossakin mutta en tiedä missä ja miksi. Tai pikemminkin haluan paeta. Yksin on niin rauhoittavaa, saa miettiä tummia ajatuksia ja kuitenkin saa rauhan.
Itsekin olen aina kuin heti lähdössä joka paikkaan, vaikken edes mieti miten se onnistuu tai kiinnostaako minua. Pyörin myös väärien ihmisten kanssa vaikka minua ei ollenkaan kiinnosta..
Sanon asioita, jotka eivät ole minusta tulleita, teen sen luontaisesti ja häpeän itseäni.
Joskus sosiaaliset tilanteet tuntuvat hektisiltä.
Kun menen paikasta toiseen, tunnen matkan taittuvan minuutissa mutta en ole ollenkaan siellä missä pitäisi henkisesti. Esim. ammattikoulu-koti-kaupunki-bussipysäkki
Koen etten toimita mitään missään tai jos toimittaisinkin, ei sillä olisi merkitystä.
Hei, ikävä kuulla että sinäkin olet kokenut fyysistä että henkistä väkivaltaa.
Tunnista itseni myös tuosta, että minulla on tiettyjen sairauksien oireita,
kuten juuri bibolaarisuus ja epävakaa persoonallisuus, mutta kaikki vaihtelee
niin nopeaan ja sekavasti, ettei mitään sellaista ole mahdollista alkaa diagnosoimaan.
Itselläni oli paljon päihteiden käyttöä ja juurikin väärien ihmisten kanssa pyörimistä kesällä, pelkään että sama tapahtuu tänäkin kesänä. Se on harmillista, kun tiedostaa mitä itselleen tekee, muttei oikein osaa siihen vaikuttaa.
Minäkään en koe olevani koskaan henkisesti läsnä, olen aina ajatuksissani jossain muualla tai en ollenkaan missään. Välillä pää lyö tyhjää ja välillä täyttyy typeristä ajatuksista.
Nyt minua ollaan sijoittamassa opiskelijaasuntolaan, josta tiedän koituvani minulle vain harmia. olen sanonut että se on minun loppuni, mutta tällähetkellä se on ainot vaihtoehto kun kotoa pitää muuttaa (vanhemmat eroavat, en voi muuttaa kummankaan luokse, osastolle en pääse ja tukikotiasiaa ei olla viety puolessavuodessa yhtään eteenpäin). tuntuu että minut jätetään aivan yksin, vaikka siltä on tuntunut jo hyvän aikaa. en tiedä tuleeko tästä enää mitään, haluaisin vain taukoa elämästä, vaikken edes elä tätä.
Voi Paradoksi
Viimeisessä viestissä kirjoitat, että sinusta tuntuu, että sinut jätetään aivan yksin. Myötätuntoa
Niin toivon, että lähelläsi olisi yksi sellainen ihminen, joka osaisi ja voisi tukea sinua juuri nyt. Eikö mistään löydy yhtä aikuista, joka jakaisi huolesi nyt kun vanhempasi ovat eroamassa ja myös oman elämänsä kriisissä?
Kirjoitat, että lapsuutesi oli yleisesti ottaen hyvä. Kuitenkin äidin alkoholismi ja isän väkivaltaisuus on vaikuttanut sinuun. Ei ole ihme, jos sinun on vaikea olla läsnä omassa elämässäsi.
Uskon ja toivon, että jaksat etsiä apua. Minusta tuntuu, että ongelmasi ovat tarpeeksi vakavia myös osastohoitoon. Uskon, että sinulla on myös paljon voimavaroja. Älä luovuta.
Rukoilen siunausta elämääsi
Päivi-pappi Hämeestä
Pyydä apua Demoneilta,heillä on valta,voima ja kunnia.Eivätkä ikinä hylkää sinua!