Kun on hyvä itsetunto niin hyväksyy itsensä (ja toiset) ja kai myös rakastaa itseään (ja toisia). Niin kai?
Mutta kun en hyväksy itseäni. Kyse ei ole synnistä vaan liiasta herkkyydestä, jonka takia työhistoria on varsin kirjavaksi muodostunut ja jälleen kerran olen ilman töitä. Vältän keskustelemasta ihmisten kanssa työtilanteesta, koska se on seuraavalla kerralla taas useimmiten muuttunut. Tämä saa eristäytymään. Eikä voi pitkälle suunnitella elämää kun on niin epävarmaa.
Vaikka tiedän että Jumala pitää huolen, niin huoli ja ahdistus on jokapäiväinen seuralainen kunnes saan otteen jostakin leivänsyrjästä. En pysty muuttamaan itseäni vaikka kuinka niin haluan. Vaikka en saa niin silti kysyn: miksi Jumala minusta tällaisen teit?
Mutta kun en hyväksy itseäni. Kyse ei ole synnistä vaan liiasta herkkyydestä, jonka takia työhistoria on varsin kirjavaksi muodostunut ja jälleen kerran olen ilman töitä. Vältän keskustelemasta ihmisten kanssa työtilanteesta, koska se on seuraavalla kerralla taas useimmiten muuttunut. Tämä saa eristäytymään. Eikä voi pitkälle suunnitella elämää kun on niin epävarmaa.
Vaikka tiedän että Jumala pitää huolen, niin huoli ja ahdistus on jokapäiväinen seuralainen kunnes saan otteen jostakin leivänsyrjästä. En pysty muuttamaan itseäni vaikka kuinka niin haluan. Vaikka en saa niin silti kysyn: miksi Jumala minusta tällaisen teit?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hei
Jumalan hyvä työ sinussa on varma ja tosi! Näytti tai tuntui miltä tahansa. Yrittämisen sijaan luovuta ohjakset Jumalalle. Hän teki sinusta juuri oikeanlaisen, ei vääränlaista, koska Hän rakastaa sinua. Annan Jumalan johdattaa sinua, ja näet lopulta raskaissakin asioissa Hänen tarkoitusperänsä. Herralla on hyviä suunnitelmia sinua varten!
Jospa kuuntelisit puheen? Suosittelen kuunneltavaksesi puheen siitä, kuinka ihminen on arvokas ja mihin tuo arvo oikein perustuu.
Niilo Yli-Vainio "Yksilön arvo" ( 6.2.1980 )
http://datauni.pp.fi/public_html/ylivainio/NYV_800206.mp3
Niilo parhaimmillaan! :)
Kuhnurit ja nahjuri... :)
Oliskohan se nyt Jumalan tahto noille todistaa.......eikä nähtykään sitten enää kun seuraavan kerran hautajaisissa.
Luuk. 9:25
25. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon?
Jokainen ihminen on arvokas Jumalalle!
1.
Ihminen on Jumalan luoma olento.
Se, että Jumala on luonut ihmisen tekee ihmisestä arvokkaan Jumalan edessä.
Omaksi kuvaksensa Hän hänet (ihmisen) loi.
"Tehkäämme ihminen kuvaksemme."
Ottaa käteensä maan tomua...muivailee sitä.....siitä tulee ihminen, mutta ei ole vielä henkeä....puhaltaa sieraimiin oman henkensä ja näin ihmisestä tuli ELÄVÄ SIELU!
Taulun arvo riippuu siitä, kenen nimi siellä alareunassa on.
Sen ratkaisee se, kuka sen talulun on tehnyt ja valmistanut.
Ihmiselämänkin arvon määrää se, kuka ihmisen on luonut!
Meidän arvomme on siinä, että Jumala on meidät luonut!
Jumala on luonut sinut, olet Jumalan kädestä lähtenyt, olet yksilönä äärettömän arvokas Jumalalle.
Maailmassa ei ole mitään niin arvoksta, ei mitään, että se ylittäisi ihmisen arvon Jumalan edessä.
Yksi ihminen on arvokkaampi Jumalalle, kuin kaikki maailman aarteet yhteensä.
Ihmisen sielu on ikuinen...kestävä...olet iäisyysolento.
Ulkoinen olemuksemme on vain talo, missä varsinainen, todellinen asukas asuu ja se asukas on iankaikkinen.
Valtavan hyvää sanomaa meidän sieluistamme ja myöskin iäisyydestä....
Suosittelen!
Jokainen ihminen on Jumalalle arvokas ja seurakunnalle jokaisen ihmisen rahat ovat arvokkaat. :)
Omaa arvoaan ei kannata määrittää muiden ihmisten mittapuun mukaan. Aina on niitä persoonallisuushäiriöisiä, jotka ovat lyttäämässä toisia maanrakoon.
Hyvä sanoma. Niilo on Niilo ja olipa vauhti päällä! :)
Se on hienoa, että me saamme olla jokainen juuri sellaisia persoonallisuuksia, kuin olemme! :)
"on hienoa, että me saamme olla jokainen juuri sellaisia persoonallisuuksia, kuin olemme! :)"
Tavallaan kyllä, mutta toisaalta ei. :( Hyvin monelta taholta esitetään toivomuksia, odotuksia ja vaatimuksia siitä millainen pitää olla. Esim. jos en ole tietynlainen niin tiettyjen työpaikkojen ovet eivät minulle avaudu. Tällaisenaan se on rämmittävä loppuelämä. Kunpa pystyisi vajavaisuudestaan ja valuvioistaan kiittämään Jumalaa.
Sinulla ei ole minun ongelmiani ja minun vajavuuksiani, joten ymmärrän että sinun mielestäsi saan olla juuri sellainen persoona kuin olen. Jokainen parhaiten varmaan oman tuoppinsa jäljet tuntee.
Itsekin maanantaikappaleena ymmärrän edes jotenkin vaikeuksiasi, ja voin samaistua. Jos on tällaisena rämmittävä loppuelämä, niin sitten
on, taivas on se lopullinen päämäärä, aina ei täällä pääse helpolla.
Toisilla on aina vaikeampaa kuin toisilla. Olen kuitenkin huomannut,
että välillä on saanut tuntea enemmän Jumalan lohdutusta, toisinaan on elettävä enempi "uskon varassa".
Itselleni ovat olleet rohkaisuksi esim. Mauri Vikstenin (nyt jo edesmenneen) lukuisat puheet, kasetteina tai kirjojen muodossa.
Suosittelen. Hän ei lyö lyötyä, armo tulee hyvin esille.
Olen varma siitä, että Jumalalle me maanantaikappaleet ollaan ihan yhtä tärkeitä kuin muutkin, vaikkei aina siltä tunnukaan. Ihmisiltä ei
voi aina odottaa ymmärtämystä. Mennään päivä ja askel kerrallaan.
Vaikka välillä kontaten jos ei muuten päästä eteenpäin. Hyviäkin
aikoja mahtuu elämään, sitten taas jaksaa paremmin.
Kuinka niin et saa kysyä sitä, että miksi Jumala minusta tällaisen teit? Kysytäänhän sitä Jumalalta paljon muitakin samankaltaisia kysymyksiä..
Mutta alappa nyt kiittämään Isä Jumalaa siitä, että hän on tehnyt Sinusta tällaisen, niinkuin asian aloituksessasi määrittelit.
Kerro meille sitten, mitä Isä Jumala sanoi asiaan..
" Vaikka tiedän että Jumala pitää huolen, niin huoli ja ahdistus on jokapäiväinen seuralainen kunnes saan otteen jostakin leivänsyrjästä. "
Itse olen tuota opetellut jo monet vuodet, uskon varassa eläminen ei ole helppoa, mutta ehkä sitä, ei siksi kaikille annetakkaan.
Ja kaipa Jumala näkee, että me kestetään kuitenkin, vaikka huokaillenkin.
" En pysty muuttamaan itseäni vaikka kuinka niin haluan. " Et niin ja eikä kai ole tarviskaan, jos Jumala olisi meidän halunnut olevan robotteja, hän olisi tehnyt meistä niitä.
Itse olen joskus ajatellut, että jospa sekin jollekkin (ystäville, naapureille ) kertoo Jumalan huolenpidosta, että kestämme ne koetukset kuitenkin, emmekä lyö hanskoja tiskiin ?
Mutta kaikella on aikansa, koulutus jatkuu..
Ihminen pyrkii luonnostaan eteenpäin.
Itsensä hyväksyminen ei saa tarkoittaa paikallaanpysymistä.
Elämään kuuluu myöskin ristiriitoja itsensä kanssa, joita toiset pyrkivät käyttämään hyväkseen, pahinta lienee väärä syyllisyys. On hyväksyttävä sekin ettei aina voi mitään.
Kun hyväksyy itsensä, hyväksyy muutkin, ettei moralisoi, vaan rakastaa epätäydellisenä.
Mutta kun elämä tuo aina vaan uudelleen ristiriitoja itseni kanssa. Olen toistamiseen tilanteessa että ei ole työpaikkaa. Työpaikka johon menin, ei ollut ihan sitä mitä luvattiin. Työtä tehdessä totean että en pärjää siinä odotetusti, koska työhön sisältyy joku asia jota en pysty hyväksymään. En voi tarkemmin selittää, koska tietyt vaitiolovelvollisuudet estävät levittelemästä liikesalaisuuksia... Lisäksi saan havaita ikärasismiin liittyvää piiloilkeyttä työnantajan puolelta.
Valitsen itse kilometritehtaan. Havaitsen esimiehessä piirteen, että hän ei kykene puhumaan asioista. Työvoimatoimistoon en ole ajatellut mennä, koska aavistan mitä siitä seuraa - moralisointia ja karenssia. Jotenkin on selvittävä taas tästäkin eteenpäin, toivottavasti Jumala auttaa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Odottavan aika on pitkä myös silloin kun on ainakin osittain omasta syystä sotkenut asiansa. Jos joku on rukoukselle altis, niin puolestani saa rukoilla että vihdoin löydän sopivan työpaikan josta ei tarvitse heti lähteä pois.
Työn tekeminen ei ole aina Jumalan tahto, vaikka paljon ihmisen arvot on rakennettu sen varaan. Jälkikäteen olen ajatellut, kun on joku pätevä syy, voi lähteä kävelemään, onnellinen se jolla on joku tukena. Kyllä työvoimassa voi puhua asiat halki, kerää kaikki rohkeutesi.
Joskus se aika jonka Jumala meiltä vaatii, voi olla hyvinkin lyhyt. Ainakin jos tekee ylirasittuneena työtä, on edessä kuitenkin joku pakkolepo.
Helppoa tosiaan jos kaikki olisi oma syy ja korjattavissa, ikävää kun ihminen saadaan uskomaan näin ja työpanos jää käyttämättä.
Kerrot ettet hyväksy itseäsi. Arvostatko kuitenkin toisia ja rakastat toisia? Jos näin on, sinulla on haavoittunut itsetunto. Suosittelisin esim. vertaistukea tai ihan ammattihenkilön tai jonkun seurakunnan työntekijän kanssa keskustelua. Siten voisit keskustelujen kautta saada avattua itsetuntosi solmuja ja oppisit arvostamaan ja hyväksymään itsesi. Kenties jopa löytämään itsesi uudelleen.